Lomalla Bretagnessa, osa 1

Loma tuli ja meni ja minä hidastelin tämän matkakertomuksen kanssa.


Automatka sekä Bretagnen talolle että sieltä taas takaisin kotiin oli liian pitkä yhteen soittoon ajettavaksi. Väsyin monet kerrat ja pysähtelin lähes sadan kilometrin välein. Onneksi sain ajella moottoriteitä pitkin, eikä tarvinnut joka liikennevaloissa jäädä odottelemaan. Tietulliasemillakin osasin toimia kuin olisin aina niitä käyttänyt.


Lopulta alkoi päämäärä häämöttää ja pikku kylän vanha kivitalo löytyi helposti. Muu ei sitten ollutkaan helppoa, tai siis mukavaa. Oli kylmä ja alkoi tulla pimeä. Nälkä vaivasi niin minua kuin koiraakin. Onneksi olin ottanut eväitä kylmälaukkuun, kun epäilin, etteivät kaupat enää iltamyöhällä olisi auki. Paljon en syötyäni jaksanut muuta kuin pedata sängyn ja käydä nukkumaan.

Lomakoti Bretagnessa

Sunnuntaina yritin aamulla saada keittiön kaasulämmitintä pöhisemään, muttei ollut onni myötä. Onneksi sain sentään kahvinkeittimen päälle, se toimi sähköllä.

Lomakeittiön paistinpannuvalikoima

Kaupan löysin sunnuntaiaamuna lähistöltä ja sain ostetuksi ruokaa ja juomaa. Kauppareissun jälkeen lähdin tutkimaan lähiympäristöä. Kauniita paikkoja löytyi yllin kyllin, mutta aikalailla sain taas rattia vääntää, varsinkin kun jouduin keskelle isoa kirpputoritapahtumaa Le Minihic-sur-Rancessa. Kirpparille en halunnut, niitä näkee kotonakin, mutta veden ääreen piti päästä.

Le Minihic-sur-Rance

Le Minihic-sur-Rance

Le Minihic-sur-Rance

Seuraava etappi oli Dinanin keskiaikainen kaupunki. Sepä olikin kaunis kuin mikä!

Näkymä linnan muureilta kaupunkiin

Tällaisia taloja oli Dinanissa paljon.

 

Dinan

Dinan

Koira ei oikein jaksanut keskittyä talojen ihailemiseen ja lopulta oli pakko lähteä lomakotiin syömään ja lepäilemään.


Talossa piti olla toimiva internet-yhteys ja tv, mutta enhän minä mitään saanut käyntiin. Onneksi sen kaasulämmittimen sentään, vaikka ei siitä paljon apua ollut. Vähän hönkäili lämmintä ilmaa sen ajan, kun olin keittiössä, mutten uskaltanut jättää sitä päälle, kuin poistuin talolta, joten aika siellä kylmä oli. Onneksi olohuoneessa oli lämmintä ja mukavaa. Luin hetken ja menin aikaisin nukkumaan, että pääsisin taas ajoissa jatkamaan Bretagnen seikkailuani.

Onni seuraa kulkijaa

Ensi viikolla vietän lomaa Bretagnessa, tai niin on tarkoitus. Kuten usein ennenkin, onni alkoi potkia persuuksiin oikein kunnolla ja kipeästi. Nyt ei tahdo oikea jalka liikkua mihinkäään ja kipu on, noh, sellainen ikävän pistävä. Oikea lonkkanivelhän se siellä oireilee. Mutta näin se aina menee, kun jotain mukavaa olisi tiedossa, sairastun joko ennen tai jälkeen loman.


Oikeastaan olen jo tottunut näihin vastoinkäymisiin, mutta en vain silti jaksa niitä hyväksyä. Miksi juuri nyt, kun suunnitelmissa on pitkiä kävelyretkiä koiran kanssa meren rannalla ja vanhoissa kaupungeissa. Miksi, kysyn vaan?!


Varmaan lonkka tykkää oikein hyvää pitkästä automatkasta. Saa nähdä pääsenkö monen sadan kilometrin ajamisen jälkeen autosta ulos. Vuokraamani talo on ns. vanhaa mallia, joten on portaita ulkona ja sisällä, eli hyvin saa lonkka liikuntaa autoilun jälkeen. Toisaalta saattaahan vielä ihme tapahtua ja kipu sekä särky poistua lauantaiaamuun mennessä. En kyllä usko tuohon itsekään. Onneksi Ranskassakin on lääkäreitä, kotinurkilla en enää ehdi sellaisella käymään.


Vastoin tapojani aloin jo pakata eilen. Yleensä se homma jää lähtöä edeltävään yöhön. Nyt ajattelin, että päästäisiin koiran kanssa kerrankin ajoissa matkaan, jos paikkaisin tavarat sekä auton jo edellisenä iltana. Tänään täytyy vielä pestä pyykkiä ja tehdä muita valmistavia toimenpiteitä kuten hakea auto korjaamolta. Toivottavasti ovat kiinnittäneet takarenkaat kunnolla, ettei tule matkalla yllätyksiä.


Lonkkakivusta huolimatta odotan lomaani innolla. Koiraparka ei vielä tiedä, että joutuu istumaan/makaamaan kuljetuskopissaan ainakin kuusi tuntia. Ei toki yhtä mittää, aion pysähtyä monta kertaa matkan aikana en pelkästään koiran vaan myös itseni takia. Toivottavasti voin perillä antaa koiran oleilla mahdollisimman paljon ulkona pihalla, siitä se nauttisi.




Näissä maisemissa ensi viikolla!
(Kuvan nappasin taas kerran internetin syövereistä.)

Pieleen mennyt tulppaaniretki

Viime lauantaina ajelin kohti Hollantia. Hassua, kuinka ruuhkaista on Amsterdamin monikaistaisella kehätiellä ja vielä hassumpaa se, että siellä on helppo ajella. Kukaan ei kaahannut eikä rynninyt, jokainen kulki omassa rauhassaan.


Lopulta päädyin hotellille. Suuri oli ihmetykseni, kun tajusin olevani teollisuusalueen reunamilla, pienen kylän naapurissa. Ihmeteltävää tuli monin kerroin lisää, kun tutkiskelin hotellin etupihaa. Oli vanhoja autoja, busseja, kaikenlaista antiikkiroinaa ja jopa raitiovaunu jostain 50-60-luvulta. Sama tavarapaljous jatkui sisällä. Hotellin aula oli sisustettu mitä omituisemmilla esineillä ja ravintolan sohvan selkänojalla makoili tiikeri. En vieläkään ole oikein toipunut kaikesta tavaramäärästä. Kaikki näytti hauskalta, mutta myös omituiselta.


Sain huoneeni avaimen ja tiedon, että saisin majoittua morsiussviittiin, kun koko valtava hotelli oli myyty siksi illaksi ihan täyteen. Mikäs siinä, sulhanen vain puuttui. Koirakin oli ihmeissään, kun kävelimme käytävää pitkin huoneeseen tai siis kahteen huoneeseen, oli olohuone ja makuuhuone ja kaksi terassia. Siinä vaiheessa nauroin jo ääneen.


Kanavan varrella kukkivat narsissit kauniisti ja tuntui melkein keväältä.

Nämä eivät ole Hollannista, mutta tienvarsinarsisseja kuitenkin.

Illemmalla siirryin hotellin ravintolaan syömään. Ruoka oli huonoa, ei siitä sen enempää. Tosin ei se paljon maksanutkaan. 12 euroa jouduin pulittamaan mauttomasta ja etovan näköisesta sapuskasta. Jälkiruoka kruunasi koko ällöttävän kokemuksen, valtava kulhollinen vanilliinikastikkeella koristeltua jugurttia. En syönyt.


Morsiussviitin sänky oli oikein mukava ja uni maistui. Aamulla heräsin kolinaan ja pelästyin vierasta naamaa ikkunassa. Illalla hotelliin tulleet kiinalaiset olivat nousseet kovin aikaisin ja kuljeskelivat pitkin hotellin pihoja ja ilmeisesti halusivat tutkia, josko joka huoneessa asuttiin.


Sunnuntaiaamuun kuului myös hotellin sähköjen katkeaminen ja sen aiheuttama aamupalahässäkkä. Onneksi sain kahvini.


Seuraavaksi matka jatkui kohti suunniteltua päämäärää eli Keukenhofin puutarhaa. Koska onnihan on minulla aina myötä, matka sujui rattoisasti auringonpaisteessa tulppaanipeltoja ihastellen. Parkkipaikalla oli ennestään jo muutama tuhat autoa ja lisää tuli koko ajan. Puutarha-aluen sisälle päästyäni alkoi rankkasade. Ensin ajattelin, että satakoon, kyllä tämä vielä iloksi muuttuu. Vaan ei muuttunut. Koira oli likomärkä ja kylmissään, minä olin likomärkä ja kylmissäni. Lopulta annoin periksi ja päätin lähteä kotiin. Koko Keukenhofista en ehtinyt nähdä kuin ihan pikkuriikkisen osan. Meni hukkaan sekin sisäänpääsymaksu. Tietysti heti autolle päästyämme aurinko tuli taas esiin eikä sinisellä taivaalla näkynyt pilven pilveä. Ihan minun tuuriani.

Tällaisia näkymiä on Hollannissa keväisin. Kuvan nappasin netistä.

Vielä ennen kotiinpaluuta piipahdin rannikolla palelemassa, mutta onneksi sentään aurinko paistoi.


Kotimatkalla alkoi jo kuskiakin väsyttää ja n. 80 km ennen kotia olin nukahtaa rattiin. Se ei ole mukava tunne ollenkaan.

Nämä tulppaanit ostin Keukenhofin myymälästä.

Kun maailma muuttui

Jos olisin viime viikon tiistaina ollut ajoissa työmatkalla, olisin istunut metrossa siihen aikaan, kun terroristipaska räjäytti itsensä ja useita matkustajia. Ajatus kiertää aivoissani jatkuvasti. En saa nukutuksi, olen levoton, pää särkee, itkettää. 

Sinä aamuna satuin katsomaan uutisia ja jäin sohvalle istumaan ja kauhistuneena seuraamaan lentokentän tapahtumia. Kun lopulta lähdin töihin, oli julkinen liikenne jo pysäytetty. Menin takaisin sohvalle ja yritin tajuta, mitä oikein oli tapahtunut. Ilmoitin töihin pysyväni kotona sen päivän. 

Onneksi tuli tämä lyhyt loman tapainen. Peruutin hotellivaraukseni ja olen vain ollut. Lauantaina piti päästä näkemään muutakin maailmaa ja saada ajatuksia kasaan. 

Maailma on nyt muuttunut lopullisesti. Terroristit saivat aikaan sen, mitä halusivatkin. Minä en kuitenkaan suostu pelkäämään, vaikka varovainen yritän kyllä olla.  

Nyt on aikainen aamu ja olen ollut hereillä yli viisi tuntia. Pitää varmaan yrittää nukkua hieman ennen kuin koira pyytää lenkille. 

Suunnitelmat muuttuvat

En menekään Saksaan nyt viikonloppuna vaan piipahdan Belgian rannikolla. Jaa että miksi? No, siksi, kun on kylmä, sataa vettä/räntää/lunta, tulee myrskyisästi, eikä aurinkokaan paista. Eikö tuossa ole jo tarpeeksi syytä lähteä viettämään viikonloppua merenrannalla?

Meri on aina vetänyt minua puoleensa ja varsinkin tuulisena ja sateisena syyspäivänä meren rannalla on oikein riemuisaa kuljeskella. Kunnon kevätmyrskykin on oikein virkistävää, kun vettä sataa kaatamalla. Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy, vaikka säätiedotus aika harmaata lupaakin. No, huomenna se nähdään.

Töissä piti tänään opetella webinarin järjestämistä ja pitämistä. Onneksi harjoiteltiin tänään, että ensi viikolla osataan toimia. Taaskaan ei löytynyt koko talosta ihmistä, joka olisi osannut jo ennestään tämänkin asian. Kantapään kautta piti opetella, mutta hankalan alun jälkeen homma alkoi sujua. Muutaman päivän päästä onkin jännät paikat, kun oikeille kuulijoille kerrotaan asioita.

Aloitin tällä viikolla ikääntymistä koskevan nettikurssin. Olen nyt muutaman jakson katsonut ja kuunnellut ja ahkerasti kommentoinutkin. Paljon on tullut ajattelemisen aihetta. Omiakin ajatuksia ja asenteita täytyy näköjään kohentaa. Ilokseni olen kuitenkin todennut, ettei minun vielä kannata kiveä kaivoon viskata. Olen oikeastaan monella tapaa ihan nuori vaikka syntymävuosi onkin kaukana menneisyydessä. Vielä on paljon oppimista ja oivaltamista jopa minulla.

Tällaista meillä oli viisi vuotta sitten. Nyt eivät narsissit vielä kuki.

Argentiina ei ole Brasilia

Meni tänään maat sekaisin. Lähetin Brasiliaan puhelinkokoustietoja ja heti sen jälkeen piti lähettää samat tiedot Argentiinaan. Niin teinkin, lähetin täsmälleen samat tiedot. Ei kai noissa maissa nyt mitään eroja ole? Hyvin pian huomasin erehdykseni ja korjasin asian saman tien anteeksipyynnön kera. Onhan niissä eroja muutakin  kuin nimi, kellonaikakin on eri. Sähläri mikä sähläri, taas kerran.

Olin siinä sählätessäni ääneen sanoa, että sekoittavathan ihmiset Suomen ja Ruotsinkin, ainakin jotkut. Olisi kyllä kivempi, jos Suomi sekoitettaisiin Islantiin. Sen maan kansalaisena olisi mukava olla. Siellä ei vanheneminenkaan pelottaisi ja saisi lillua kuumissa lähteissä. Vaikka on kai sielläkin aika kallista. Pitäisi varmaan järjestää joku lomamatka Islantiin ja käydä tutkimassa pikkuruista saarivaltiota.

Ihan Islantiin en nyt kuitenkaanole lähdössä, mutta yksi matka on tilattuna ja toinen surisee mietintämyssyn alla. Ensimmäinen on lyhyt viikkonloppuretki Saksan Trieriin parin viikon kuluttua. Se on kuulemma kaunis kaupunki kaikkine roomalaisvaltakunnan vanhoine rakennelminen. Sain hotellinkin ihan keskustasta tosi edullisesti. Toivottavasti koirani ei tykkää pahaa vaikkei ollakaan luonnon keskellä.

Toinen lomani ajoittuu huhtikuun loppuun. Tosin en ole vielä saanut esimiestäni ylipuhutuksi loman suhteen, mutta lomakohteen olen jo valinnut ja majoituksen varannut alustavasti. Suunnittelen meneväni viikoksi nauttimaan Bretagnen keväästä ja meri-ilmastosta. Siellä piti jo viime vuonna käydä, mutta reissu peruuntui minusta riippumattomista syistä. Vielä kun saisin jonkun mukavan henkilön matkaseuraksi, olisi kaikki hyvin. Vaikka kyllähän minä yksinkin koiran kanssa reissaan ihan mielelläni. Olen oikein hyvää matkaseuraa niin itselleni kuin koirallekin. Tunnemme tapamme ja osaamme olla ihmisiksi.

Joskus olisi tosin hauskaa jakaa matkakokemuksia ja -näkemyksiä jonkun ihmisenkin kanssa. Koira ei välitä "Oih, kuinka ihana meri!" tai "Katso tuota näkymää!" -huudahduksistani. Sitä kiinnostaa vain uudet tuoksut ja ruoka ja pehmeä yösija.

Onneksi on vielä aikaa suunnitella ja miettiä sitä ihmisseura-asiaa.

Mutta hei, nythän olen kirjoittanut ihan lööperiä, onhan minulla kolmaskin matka tilattuna! Tai oikeastaan se on toinen, sillä lähden matkalle maaliskuussa. Taas kerran lennän eksoottiseen Suomeen viikoksi. Pääsen hoitamaan lapsenlasta, kun hänen äitinsä lähtee kahden viikon työmatkalle maailman ääriin. Yksi mummu ottaa vetovastuun yhdestä viikosta ja minä toisesta. Eiköhän me taas toimeen tulla vaikka pieni mies onkin kasvanut ja kehittynyt ja saattaa jopa ujostella.

Aika hassu juttu muuten, työkaverini on Suomessa samassa kaupungissa juuri silloin kuin minäkin. Hän menee sinne kouluttautumaan paremmaksi ihmiseksi. Saa nähdä, ehtisimmekö tavata ja käydä yhdessä tutustumassa kaupunkielämään. Voi olla, etten malta lähteä pikku miehen luota mihinkään ja voi olla, että työkaverillakin on muita, nuorempia kavereita, joiden kanssa iltojaan viettää.

Nyt menen tarkistamaan ovatko argentiinalaiset linjoilla.

Kaiken maailman putket ja ontelot

Joululoma Suomessa meni mukavasti, mitä nyt tytär jonkin verran heitti lunta tupaan. Annan sellaisen valua kuin vesi hanhen selästä, enkä ala riidellä olemattomista.

Kotona olen jo ollut kolmisen viikkoa, mistä ajasta n. kolme viikkoa sairaana. Ensin yskin keuhkojani pellolle niin, että kylkiluiden seutu on vieläkin kipeänä. Lääkärille piti mennä, sain viikon sairaslomaa ja antibioottikuurin keuhkoputken tulehdukseen. Seuraavakin viikko meni sairastaessa. Tauti oli noussut poskionteloihin. Taas lääkärille ja taas antibioottia, tällä kertaa jotain tosi vahvaa. Luin vähän sivu- ja jälkioireita ja päätin jättää purkin avaamatta. Kyllä nämä taudit levollakin lähtevät.

Makasin viikon sohvalla ja katsoin kaikki mahdolliset sarjat ja elokuvat Netflixistä, johon olin saanut ilmaisen tutustumisjakson. Kiva juttu, mutten aio jatkaa maksullista tilausta. Ei minulla aina ole aikaa telkkaria niin paljon katsoa.

Tällä viikolla aloitin työt, mutta tuskin olin alkuun päässyt, kun jo taas makasin kotona. Tai en kyllä maannut, vaan ravasin vessassa yhtenään. Joku mahatautipaholainen oli iskenyt. En muista, koska viimeeksi olisin oksentanut oikein toden teolla. Vielä on vähän hutera olo, mutta onneksi on viikonloppu edessä ja saan taas olla möllöttää.

Koira ei oikein tajua, miksi ei tehdä pitkiä lenkkejä, vaikka olen kotona. Onkohan se tyhmä, kun ei ymmärrä vaikka kuinka selittäisin, etten voi enkä jaksa rampata kilometrikaupalla.

Toivottavasti mikään muu tauti ei enää iske vähään aikaan. Eihän tällaista jaksa millään, eikä töissäkään oikein tykätä. Vaikka toisaalta, ei minua haittaa vaikkeivät tykkääkään, minähän olen jo melkein eläkkeellä.