Onni seuraa kulkijaa

Ensi viikolla vietän lomaa Bretagnessa, tai niin on tarkoitus. Kuten usein ennenkin, onni alkoi potkia persuuksiin oikein kunnolla ja kipeästi. Nyt ei tahdo oikea jalka liikkua mihinkäään ja kipu on, noh, sellainen ikävän pistävä. Oikea lonkkanivelhän se siellä oireilee. Mutta näin se aina menee, kun jotain mukavaa olisi tiedossa, sairastun joko ennen tai jälkeen loman.


Oikeastaan olen jo tottunut näihin vastoinkäymisiin, mutta en vain silti jaksa niitä hyväksyä. Miksi juuri nyt, kun suunnitelmissa on pitkiä kävelyretkiä koiran kanssa meren rannalla ja vanhoissa kaupungeissa. Miksi, kysyn vaan?!


Varmaan lonkka tykkää oikein hyvää pitkästä automatkasta. Saa nähdä pääsenkö monen sadan kilometrin ajamisen jälkeen autosta ulos. Vuokraamani talo on ns. vanhaa mallia, joten on portaita ulkona ja sisällä, eli hyvin saa lonkka liikuntaa autoilun jälkeen. Toisaalta saattaahan vielä ihme tapahtua ja kipu sekä särky poistua lauantaiaamuun mennessä. En kyllä usko tuohon itsekään. Onneksi Ranskassakin on lääkäreitä, kotinurkilla en enää ehdi sellaisella käymään.


Vastoin tapojani aloin jo pakata eilen. Yleensä se homma jää lähtöä edeltävään yöhön. Nyt ajattelin, että päästäisiin koiran kanssa kerrankin ajoissa matkaan, jos paikkaisin tavarat sekä auton jo edellisenä iltana. Tänään täytyy vielä pestä pyykkiä ja tehdä muita valmistavia toimenpiteitä kuten hakea auto korjaamolta. Toivottavasti ovat kiinnittäneet takarenkaat kunnolla, ettei tule matkalla yllätyksiä.


Lonkkakivusta huolimatta odotan lomaani innolla. Koiraparka ei vielä tiedä, että joutuu istumaan/makaamaan kuljetuskopissaan ainakin kuusi tuntia. Ei toki yhtä mittää, aion pysähtyä monta kertaa matkan aikana en pelkästään koiran vaan myös itseni takia. Toivottavasti voin perillä antaa koiran oleilla mahdollisimman paljon ulkona pihalla, siitä se nauttisi.




Näissä maisemissa ensi viikolla!
(Kuvan nappasin taas kerran internetin syövereistä.)

Pieleen mennyt tulppaaniretki

Viime lauantaina ajelin kohti Hollantia. Hassua, kuinka ruuhkaista on Amsterdamin monikaistaisella kehätiellä ja vielä hassumpaa se, että siellä on helppo ajella. Kukaan ei kaahannut eikä rynninyt, jokainen kulki omassa rauhassaan.


Lopulta päädyin hotellille. Suuri oli ihmetykseni, kun tajusin olevani teollisuusalueen reunamilla, pienen kylän naapurissa. Ihmeteltävää tuli monin kerroin lisää, kun tutkiskelin hotellin etupihaa. Oli vanhoja autoja, busseja, kaikenlaista antiikkiroinaa ja jopa raitiovaunu jostain 50-60-luvulta. Sama tavarapaljous jatkui sisällä. Hotellin aula oli sisustettu mitä omituisemmilla esineillä ja ravintolan sohvan selkänojalla makoili tiikeri. En vieläkään ole oikein toipunut kaikesta tavaramäärästä. Kaikki näytti hauskalta, mutta myös omituiselta.


Sain huoneeni avaimen ja tiedon, että saisin majoittua morsiussviittiin, kun koko valtava hotelli oli myyty siksi illaksi ihan täyteen. Mikäs siinä, sulhanen vain puuttui. Koirakin oli ihmeissään, kun kävelimme käytävää pitkin huoneeseen tai siis kahteen huoneeseen, oli olohuone ja makuuhuone ja kaksi terassia. Siinä vaiheessa nauroin jo ääneen.


Kanavan varrella kukkivat narsissit kauniisti ja tuntui melkein keväältä.

Nämä eivät ole Hollannista, mutta tienvarsinarsisseja kuitenkin.

Illemmalla siirryin hotellin ravintolaan syömään. Ruoka oli huonoa, ei siitä sen enempää. Tosin ei se paljon maksanutkaan. 12 euroa jouduin pulittamaan mauttomasta ja etovan näköisesta sapuskasta. Jälkiruoka kruunasi koko ällöttävän kokemuksen, valtava kulhollinen vanilliinikastikkeella koristeltua jugurttia. En syönyt.


Morsiussviitin sänky oli oikein mukava ja uni maistui. Aamulla heräsin kolinaan ja pelästyin vierasta naamaa ikkunassa. Illalla hotelliin tulleet kiinalaiset olivat nousseet kovin aikaisin ja kuljeskelivat pitkin hotellin pihoja ja ilmeisesti halusivat tutkia, josko joka huoneessa asuttiin.


Sunnuntaiaamuun kuului myös hotellin sähköjen katkeaminen ja sen aiheuttama aamupalahässäkkä. Onneksi sain kahvini.


Seuraavaksi matka jatkui kohti suunniteltua päämäärää eli Keukenhofin puutarhaa. Koska onnihan on minulla aina myötä, matka sujui rattoisasti auringonpaisteessa tulppaanipeltoja ihastellen. Parkkipaikalla oli ennestään jo muutama tuhat autoa ja lisää tuli koko ajan. Puutarha-aluen sisälle päästyäni alkoi rankkasade. Ensin ajattelin, että satakoon, kyllä tämä vielä iloksi muuttuu. Vaan ei muuttunut. Koira oli likomärkä ja kylmissään, minä olin likomärkä ja kylmissäni. Lopulta annoin periksi ja päätin lähteä kotiin. Koko Keukenhofista en ehtinyt nähdä kuin ihan pikkuriikkisen osan. Meni hukkaan sekin sisäänpääsymaksu. Tietysti heti autolle päästyämme aurinko tuli taas esiin eikä sinisellä taivaalla näkynyt pilven pilveä. Ihan minun tuuriani.

Tällaisia näkymiä on Hollannissa keväisin. Kuvan nappasin netistä.

Vielä ennen kotiinpaluuta piipahdin rannikolla palelemassa, mutta onneksi sentään aurinko paistoi.


Kotimatkalla alkoi jo kuskiakin väsyttää ja n. 80 km ennen kotia olin nukahtaa rattiin. Se ei ole mukava tunne ollenkaan.

Nämä tulppaanit ostin Keukenhofin myymälästä.