Jopas tuli pateettinen, mutta kovin todenmukainen otsikko. Uutta alkua olen nyt elänyt muutaman kuukauden, eikä tämä elämä vielä ole raiteilleen asettunut. En muista, että olisin koskaan ennen asunut ja elänyt ihan yksin.
Moni asia tuntuu vaikealta. Ihan pelkästään lamppujen kattoon kiinnittäminen on suorastaan mahdotonta. Kaikki olisi valmiina, alumiinitikkaatkin jo pystyssä tuossa lattialla. Sen kun poraisin pari reikää, kiinnittäisin kattoon koukun, irrottaisin vanhan lampun kiinnikkeestään (siinä ei muuten ole sokeripalaakaan, pelkät johdot vain), liittäisin uuden lampun johdot katossa oleviin ja samalla yrittäisin pitää painavaa lamppua kahdella ylimääräisellä kädelläni ilmassa. Olen yrittänyt, ei onnistu.
Makuuhuoneen lamppu onkin hankalampi tapaus. Sen kiinnittämiseen tarvittaisiin lähes insinöörin taitoja. Ei silti, sen verran olen insinöörien kanssa ollut elämäni aikana tekemisissä, että jotain taitoja ja tietoja olen varmasti oppinut. Ainakin sen tiedon, etten tämän asunnon kattolamppuihin itse koske. Sähkömies kai tänne on hommattava. Ja eikös kohta tule jo kevätkin ja päivät pitenevät eikä valoja enää tarvitakaan.
En ole taulujakaan seinille saanut, mutta siihen on ihan toinen syy kuin osaamattomuus. Ensin tarvitsen muutaman huonekalun, että edes vähän näkisin, mikä taulu mihinkin sopisi. Ei minulla mitään picassoja tai vangogheja ole, joten jaksavathann nuo odottaa.
Eipähän minulla mikään kiire ole minkään kanssa, mutta vähitellen alkaa tuntua, että pitäisi saada tämä uusi koti edes jonkinlaiseen järjestykseen.
P.S. Näyttääpä valitsemani blogimalli sotkuiselta. Vaihdan sen, kunhan jaksan. Nyt ei pysy silmät enää auki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti