Vaikea asia

Miksihän tästä kirjoittamisesta on tullut niin vaikeaa? Silloin, kun asiani olivat oikein huonosti ja elin jatkuvassa pelossa, halusin kertoa jollekin, minkälaisessa elämässä oikein elin. Nyt, kun asiat ovat paljon paremmin, en enää osaakaan kertoa mitään. Tuntuu, ettei mikään ole kirjoittamisen arvoista.

Kaikenlaisia pikku juttuja tapahtuu koko ajan, mutta ne ovat vain pikku juttua. Ei mitään suurta ja dramaattista, ei pahoinpitelyjä, ei poliiseja, ei mitään.

Tai voisinhan kertoa, kuinka menin nurin, mutta ei sekään mitään erikoista ollut. Olen aina kaatuillut ja kompuroinut, ihan lapsesta pitäen. Tässä viimeisimmässä kaatumistapahtumassa tein kyllä jotain, mitä koskaan ennen en ole osannut tehdä. Ajattelin ennen kuin putosin maahan. Heti, kun tajusin kompastuvani koirin hihnoihin, mieleeni tuli ajatus, että käsillä ei saa ottaa vastaan. Yritin kiepauttaa itseni muutaman kerran hallitusti ympäri, mutta aikaa ei ollut tarpeeksi. Läjähdin komeasti vasemmalle kyljelleni, päästin suustani muutaman tarpeellisen ärräpään ja kampesin itseni ylös tuhoja tarkastamaan.

Ei paha, polvi, kyynärpää ja pikkurilli auki ja kylkeä kuumotti. Myöhemmin kylki kipeytyi oikein kunnolla ja etusormi tuli mustaksi. Myös jalkapöytä muutti väriään, mutta kaikkein tärkeintä oli se, että ranne ei murtunut! Toivottavasti joku näki ja otti opiksi. Kyllä ihminen voi kaatua ilman, että joku paikka murtuu.

Koirillakin oli hauskaa. Aikamoinen kasa koiran karkkeja lensi ilmalentoni aikana taskusta asfaltille, ja tietenkin ahmattikoirat käyttivät tilaisuutta hyväkseen.