Aamulla varhain, kun lentokone nousi

Heräsin tunti sitten omaan huutooni ja itkuuni. Näin painajaista, jossa pieni koirani oli kadonnut, eikä kukaan välittänyt. Lopulta löysin sen pahvilaatikosta, mutta ei se ollut sama koira. Jonkun toisen vielä pienempi.

Eihän tuo miltään painajaiselta kuulosta nyt, kun sen kirjoitin. Uneni tunnelma oli kuitenkin ahdistava, en saanut henkeä, en pystynyt tekemään mitään, olin paniikissa ja halvaantunut. Miksi minä tuollaisia unia katson, kun voisin hauskempiakin? Nyt en uskalla nukkua.

Äsken etsin netistä lammacurryn ohjetta. Tänään täällä syödään intialaisittain. Korianteripuska täytyy vielä käydä aamulenkillä ostamassa, kun eilen unohtui. Onneksi on se lähivihanneskauppa. Harmi vaan, ettei ole kaveria, jonka kanssa ruoasta nauttisin. Ei ruokailu ole samanlaista yksin kuin seurassa. Mutta kokkaan silti! Vaikka ihan piruuttani! Mieluummin teen itse kuin syön valmisruokia, mikä näin yhden ihmisen ja koiran huushollissa ehkä olisi yksinkertaisempaa.

Ajoin eilen entisen kotini ohi. Viimeeksi näin se parisen kuukautta sitten ja silloin talo oli vielä tyhjillään. Nyt siellä asuttiin. Tuntui kovin omituiselta nähdä, että verhot olivat auki ja talossa liikkui joku. Ajattelin pysähtyä sen eteen ja vakoilla vähän aikaa, mutta kadulla oli liikaa vilskettä. Sitäpaitsi entiset naapurit olisivat saattaneet ihmetellä. Toivottavasti siellä asuu  nyt lapsiperhe. On tilaa leikkiä ulkona ja sisällä.

Kuuntelen, kun lentokoneita nousee tasaiseen tahtiin. Tähän aikaan on lentokentällä vilkasta näin sunnuntainakin. Ei minua lentokoneiden äänet ole koskaan haitanneet, päinvastoin. Olen aina elänyt jonkun metelin aiheuttajan lähellä. Lapsena se oli päärata Helsingin seudulla, myöhemmin lentokenttä missä milloinkin. Tykkään, kun on matkustamisen ääniä ympärillä. Hiljaisuudessa en osaisi asua.