Lomaviikko niin kuin sen muistan

Joululomani Suomessa on ohi ja pari päivää sitten palasin takaisin kotiin. Taisi muuten olla ihan ensimmäinen kerta, kun todella tunsin tulevani kotiin, enkä mihinkään vieraaseen maahan. Kauanpa sitä ulkomaan elämistä kestikin, yli kymmenen vuotta. Nyt tämä on kotimaa, ainakin vielä vähän aikaa.

Suomessa olin kylässä, enkä tuntenut oloani kotoisaksi missään. Onneksi sentään jokaisessa kyläpaikassa oli sauna käytössäni aina, kun niin halusin. Ja usein halusinkin. Saunoin ainakin kerran joka päivä, muutamana jopa kaksi kertaa.

Lomani alkoi paniikilla, kun lentokoneessa muistin jättäneeni uunin päälle. Kentällä yritin soittaa talonmiehelle, mutta ulkomaan puhelimeni ei toiminut. Kun lopulta sain Suomen linjani käyntiin, olin hukannut talkkarin numeron. Juoksin edestakaisin etsimässä muistivihkoani, jossa numero oli. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni, rauhoituin hieman ja muistin, missä tärkeä vihko oli. Talonmies lupasi käydä vääntämässä uunin nollille. Huh, helpotuksen huokaus!

Joulun vietin lasteni ja vävypoikani kanssa. Oli kyllä hauskaa! Syötiin hyvin, juotiin vähän, naurettiin ja melkein laulettiinkin. Tehtiin pitkiä kävelylenkkejä vesisateessa ja oltiin vain yhdessä. Oi iloa!
Surullinen ja ikävä olo jäi, kun lähdin. Onneksi sinne pääsee nopeasti takaisin.

Kotiin lensin sunnuntaina kovin myöhään ja uni omassa sängyssä maistui. Nukuin pitkään, mutta onneksi sentään heräsin hakemaan koiraa kotiin. Nyt lötkötellään ja ollaan vaan ja ihmetellään, mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

Hyvää uutta vuotta ja unohtakaa ne raketit, eläimet ei tykkää. Eikä kaikki ihmisetkään.

Vuoden viimeinen rutistus

Aamulla töihin tullessani pöydälläni makoili sokeroitu pullapoika. Yritin ottaa selvää, mistä moinen oli ilmestynyt, mutta en saanut vastausta mistään enkä keltään. Söin pojan pois, eihän sitä tännekään voinut jättää kuivumaan.

Tänään on viimeinen työpäiväni ennen joululomaa. Otin vähän ylimääräistä, kun oli vielä käyttämättömiä päiviä jäljellä. Tosin olisi varmaan aiheellista olla töissä huomennakin, kun hommia on vielä vaikka kuinka paljon. Voi sitä raasua, joka minua huomenna ja maanantaina tuuraa, kamalasti saa urakoida, että kaikki tulee valmiiksi ennen vuoden vaihdetta.

Jännittää jo kovin tuleva joulu. Nyt vietän sen Suomessa tyttäreni luona ja koira pääsee huomenna hoitoon syntymäkotiinsa. Vähän käy sitä surku, vaikka hyvin siitä huolta pidetäänkin. Tämä on ensimmäinen joulu, jonka se viettää minusta tai perheestä erillään. Ei kai se siitä mitään onneksi tajua.

Huomenna haen matkalaukun kellarista ja pakkaan vähät tavarani ja lahjani ja lauantaiaamuna lennän Suomeen. Ei väliä, vaikka siellä ei olekaan lunta. Minulle on pääasia saada viettää aikaa lasteni kanssa nyt, kun voin niin tehdä ilman mitään taustalla vaanivaa peikkoa. Ei soi puhelin aattoiltana ja häiritse, eikä minun tarvitse miettiä, onko koti vielä pystyssä. Tuntuu, että elämääni alkaa vähitellen tulla onnellisuutta.

Joulutorilla

Kylämme vuosittaisen joulutorin aika oli tänä viikonloppuna. Viime vuonna en käynyt, mutta nyt ajattelin, että täytyyhän sitä oman kylän tapahtumaan käydä tutustumassa.

Ensin suuntasin matkani ostoskeskukseen, että saisin pakolliset ostokset pois alta ja pääsisin nauttimaan joulun tunnelmasta torilla. Ostarilla oli hiljaista, joululaulut soivat taustalla ja ihmiset kulkivat kiireettöminä kaupasta toiseen. Ei hullumpaa.
Löysin kaiken, mitä olin hakemassa ja kävelin torille. Voi äly ja möläys, mikä näky! Ns. kojut olivat samanlaisia kuin YK käyttää katastrofialueilla. Jonkinlainen rokintapainen musiikki täytti koko alueen, ja kun pääsin lähemmäksi, näin että soittajat olivat enemmän kuin lievästi humaltuneita äijiä. Hauskaa niillä näytti olevan kuten kuulijoillakin, jotka olivat samanlaisessa mielentilassa.

Joka toisessa telttakojussa myytiin joko shampanjaa, olutta, muka-glögiä, viiniä, viinaa, jne. jne. Joka toisessa taas kaikenmaailman krääsää, jota en missään olotilassa haluaisi kotiini tai ostaisi kenellekään joululahjaksi. Jokunen myyjä yritti saada sinappia tai makkaroita kaupaksi, mutta aika huonolla menestyksellä.

Väkisin kiersin koko torin, kun ajattelin, että ehkä jossakin on jotakin, joka muistuttaa joulusta. Ei ollut. Aika surullisena lähdin pois ja menin takaisin ostarille. Siellä sentään soi joululaulut.

Kerran pelle, aina pelle

Oli eilen työmaan pikkujoulujuhlat. Firman tapaan niitä vietetään työpaikalla puolipäivästä lähtien iltamyöhään. En ollut viimeinen kotiinlähtijä, mutta en ensimmäinenkään.

Juhlissa on paljon syötävää (jokainen tuo jotain) juotavaa (pomot maksaa) ja ohjelmaa (kaikki yhdessä). Näköjään meillä on ihan oma bändikin, eikä hullumpi olekaan. Hienosti sujui soitto ja laulu.

Minä tein mozzarella-tomaatti-piiraan, joka tekin hyvin kauppansa. Itävaltalainen kinkku piparjuuritahnan kera oli tarjoiluista ehdoton suosikkini. Voi että mitä makuja!

Mutta siitä pellenä olosta piti sanoa jotain. Olen aina ollut vähän sellainen suuna-päänä-touhottaja, kun on ihmisiä ympärillä. Eilen päästin lievän viinimäärän avustamana sisäisen pelleni irti ja naurua piisasi. Ihmettelin, miksi kaikki nauravat sanomisilleni, mutta itsehän olin syypää. Ei kyllä muutkaan kuivin suin olleet, eivät ollenkaan, mutta ilmeisesti minulta aina odotetaan ns. viisauksia ja oivalluksia. Ja sitten me taas nauretaan.

Mikäs siinä, pelle mikä pelle. Joskus olisi kyllä mukavaa, jos edes joku ottaisi tosissaan. No, oma vika sano sika. Kaipa olen sitten se työpaikan pelle ja klovni. Jonkunhan on sekin homma hoidettava.

Kuuma viikonloppu

Jaa, jokos tämän julkaisin ilman tekstiä? Taidan olla varsinainen säheltäjä.

Piti vaan sitä kertomani, että olen ollut kovin kipeänä, tosin vain oman standardini mukaan. Joku toinen olisi varmaan ollut ihan terve tai vielä sairaampi. Koko viikon sinnittelin kipeän kurkkuni kanssa ja harrasti duettoyskimistä käytävän toisella puolella istuvan työkaverini kanssa. Moni muu oli jäänyt kotiin ja me kaksi yritimme pitää putiikin itäsiipeä pystyssä. Kunnes tuli perjantai ja kurkkuni oli kirjaimellisesti tulessa ja kuumettakin jopa.

Lähetin sähköpostin poissaolostani koko toimiston väelle, kun en tiennyt, kuka on paikalle päässyt. En pystynyt nielemään, enkä puhumaan. Onneksi koira ei välittänyt, taisi olla vain hyvillään.

Kauppaankaan en päässyt, mutta onneksi kotona oli täydellisen flunssan karkoittamiseen tarkoitetun keiton ainekset. Kaikin puolin kuuma keitto porisi aikansa ja lopulta pääsin syömään. Tuntui, että savu tuli korvista, mutta kurkku tykkäsi. Taikaliemi auttoi heti. Illalla olin jo ihan kyläilyvalmis.

Minut oli kutsuttu tuttavan tuttavan luokse pizzalle ja sen jälkeen porukalla joulutorille. Pizza nyt oli mitä oli, itse olisin tehnyt parempaa, mutta seura oli mukavaa, iloista ja nauravaista. Joulutori oli tulvillaan väkeä, valoja ja tuoksuja, mutta lopulta tungoksesta oli päästävä pois. Illan myöhäisinä tunteina päädyttiin kiertämään muutama homobaari. Ai, että miksi? No siksi tietenkin, kun kaverit.

Lauantaina söin vielä tulista keittoani, mutta tänään oli pakko saada jotain muuta. Kun on kipeä, pitää saada lohturuokaa. Minulle se oli tällä kerralla valkosipuliperunoita ja inkiväärikuorrutettua lohta. Ihan itse keksin reseptin ja hyvää tuli taas kerran.

Tänään sattui muuten hassu juttu. Aamulenkillä käveltiin koiran kanssa ihan muina koirina ja naisina, kun yhtäkkiä kuuli nimeäni huudettavan. Voi hyvänen aika! Siellähän oli entinen työkaverini, ranskalainen nuori mies suomalaisen vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa. Olipa yllätys. Juteltiin pitkään ja ihmeteltiin, kuinka elämä kuljettaa.

J.K. Sain viikko sitten tietää, että minusta tulee isoäiti!!! Nyt on yksi tuleva mummoihminen  innoissaan.

Kissoja ja vanhuksia

Tässä talon ympärillä elelee paljon irtokissoja. On musta äitikissa kahden mustan pentunsa kanssa, valtavan suuri valkoinen kissa ja punakirjava kissa ainakin.

Heittelen niille ohimennessäni koirannappuloita ja suren, kuinka pärjäävät, kun talvi tulee. Onneksi joku kiltti naapuri on rakentanut niille laatikoista vuorattuja talvikoteja ihan talon viereen. Eilen näin, kuinka yksi talon vanhemmista naisihmisistä toi kissoille ruokaa. Ilmeisesti on tehnyt sitä jo pitkän aikaa, kun kissat ryntäsivät kaikki arastelematta ruokakupeille. Eivät ne ihmisiä pelkää, mutta vähän arastelevat.

Vanhoja ihmisiä tässä taloyhtiössä asuu aika paljon. Naapurissani on yksinäinen nainen, jonka kanssa välillä juttelen niitä näitä. En olekaan häntä nähnyt pitkään aikaan, toivottavasti mitään ei ole sattunut.

Toisessa rapussa asuu vanha mies, joka harrastaa puutarhanhoitoa. Joka aamu hän lähtee tuohon metsikköön puutarhatyökaluineen. Mies on rakentanut keskelle metsää oman, salaisen puutarhan. Kesällä kävin siellä ihailemassa kukkia. Siirtolapuutarhassa hänellä on oma kasvimaaplänttinsä, jossa käy myös päivisin kuoputtamassa.

Juttelin äsken ihan oman vanhukseni kanssa. Vanha äitini oli kuulemma ollut pari päivää sairaalassa, mutta siskoni mukaan vain yhden. Hän sanoi menevänsä nyt nukkumaan ja kysyi minulta, olinko vielä töissä. Äitini muisti pätkii tosi pahasti, mutta ei kai sille mitään voi. Juttelu on kovin vaikeaa, kun hän ei muista päiviä, ei tiedä kellonaikoja eikä muista ihmisten nimiäkään. Puhelumme ovat aika yksipuolisia, hän puhuu samat asiat kuin aina ennenkin ja minä myöntelen ja vastaan, jos kysytään. Mitään omia asioitani en voi puhua, hän ei joko kuuntele tai ei ymmärrä.

On vähän alkanut pelottaa omakin vanhuus. Mitä jos minusta tulee samanlainen.

Tässä ovat äitini vanhemmat kihlakuvassaan. Luulisi, että siinä tilanteessa olisi edes vähän voinut hymyillä.