Viikonlopuksi on luvattu kaunista

Voi miten ihanaa, kun on perjantai! Kolme vuotta olen jo saanut nauttia viikonlopun odotuksesta perjantaina niin, ettei ole tarvinnut pelätä tulevia päiviä. Tämä on mahtava olotila!

Näinä kolmena vuotena olen saanut elämääni takaisin ja tunnen oloni onnelliseksi. No, niin onnelliseksi kuin tylsää yksinelämää viettävä ihminen voi tuntea. En minä päivittäin riemusta hihku ja hyppele, enkä edes viikoittain. Joskus kyllä. Viime viikon torstaina sattui sellainen päivä, kun en osannut olla paikallani vaan piti oikein nauraa ja iloita. Siihen ei kyllä ollut oman elämäni onnellisuus syynä vaan kamera.

Vanha, käytettynä ostettu kamerani lopetti toimintansa loppukeväästä ja siitä lähtien olen halajanut uutta. Olen tutkinut netistä osto-myynti-osastoja, juossut kaupoissa hipelöimässä laitteita ja selannut mainoksia. Kaikki sellaiset, joita ajattelin, olivat ihan liian kalliita. Halusin sellaisen kameran, joka tuntuu tukevalta, jolla saa hyviä kuvia, jossa on tarpeeksi säätöjä ja joka painaa niskan kasaan, kun sitä raahaa paikasta toiseen.

Viime torstaina oli jo ihan hilkulla, etten pistänyt rahojani uuteen laitteeseen, joka ei kyllä ollut sellainen kuin toivoin, mutta vähän sinne päin. En kuitenkaan ostanut vaan jäin vielä miettimään ja lupasin mennä kauppaan uudestaan seuraavana päivänä. Eipä tarvinnut mennä! Työpaikalle palattuani selasin taas pikkuilmoituksia ja kuinkas ollakaan, siellä se oli, uusi kamerani! Soitin heti myyjälle. Hän oli julkaissut ilmoituksen viisitoista minuuttia aikaisemmin ja kerrankin satuin olemaan ensimmäinen ostajaehdokas. Yhtään en jäänyt empimään vaan päätin saman tien ostaa laitteen. Sen jälkeen piti toimiston käytävälle mennä oikein tanssahtelemaan ja julistamaan ilouutista. (Ei, työkaverit eivät ihmetelleet. Ovat tottuneet äkkinäisiin pyrskähdyksiini.)

Perjantaina hain uuden ystäväni ja meistä tuli heti kaverit. Eihän se viimeisintä mallia ole, mutta minulle sopiva. Toivottavasti tämä ystävä ei minua jätä ensimmäisen takaiskun tullessa. Minä olen ainakin luvannut pitää siitä hyvää huolta.

Nyt tulevana sunnuntaina lähden ulkoiluttamaan koiraa ja kameraa. Onneksi ei ole luvattu sadetta vaan tulossa pitäisi olla oikein kaunis kesäpäivä.

Ainakin astiakaapin otan

Äitini (tai äitimme, onhan meitä kaksi siskosta) on vanha ja monen fyysisen sairauden lisäksi hän kärsii muistisairaudesta. Äiti ei muista, mikä päivä, vuorokaudenaika tai vuosi on. Hän ei muista kaikkien perheenjäsenten nimiä. Äiti oli joskus hyvä kokki, mutta enää hän ei osaa hellaa käyttää. Kahvinkeittimen osaa napauttaa päälle, kun joku on ensin täyttänyt säiliön vedellä ja suodattimen kahvilla. Jääkaapista hän osaa etsiä ruokaa, muttei aina sitä löydä, vaikka kaapissa olisi vaikka mitä herkkuja.

Äiti soittaa minulle ja siskolleni useita kertoja päivässä, muttei puolestaan aina osaa itse vastata. Hänen puhelunsa ovat lyhyitä. "Kiva kuulla taas sinusta, kun ei ole moneen päivään juteltu. Soita taas joskus." Yleensä vastaan puheluihin, joskus en. Silloin hän jättää vastaajaan vihaisen viestin. Joskus olen kuunnellut parin minuutin ajan pelkkää kiroilua, joskus taas valitusta, kun en koskaan vastaa.

Tänä vuonna äiti on kaatunut kotonaan monta kertaa, kun liikkuminen on kovin vaikeaa, ja hän on viettänyt sairaalassa pidemmän ajan kuin kotonaan. Sairaalassa häntä on pidetty, kunnes lääkäri on ollut sitä mieltä, ettei äitiäni mikään vaivaa ja lähettänyt hänet takaisin kotiin. Kotona hänen luonaan käy kotisairaanhoidon väkeä muutaman kerran päivässä antamassa lääkkeet ja muutenkin huolehtimassa. Siskoni käy äidin luona lähes päivittäin, minä en niin usein pääse.

Nyt äiti on jonossa vanhusten hoivakotiin, minne hän itsekin haluaa mennä. Tämä tuntuu todellisesta työvoitolta. Olemme siskoni kanssa soittaneet pitkin poikin eri ihmiselle äitini asuinkunnassa ja vihdoin saaneet viestin perille. Äiti ei pärjää enää kotona. Hän on sen lopulta itsekin tajunnut.
Hoivakodissa on seuraa ja ainakin periaatteessa apu lähellä, jos ja kun jotain sattuu. Siskon ja muun perheen kanssa ollaan onnellisia, että koti-sairaala-koti-kierre ehkä loppuu. Äiti sanoi ottavansa mukaansa astiakaapin. Ottakoon, jos se tekee onnelliseksi.

Seuraavia päiviä odotellessa

Vähän nolottaa tunnustaa, että töissä on hiljaista. Suurin osa työkavereista lomailee, eikä mitään isoja projekteja ole juuri nyt menossa. Minä istun pienessä toimistohuoneessani,  katselen näyttöpäätettä ja välillä sinistä taivasta. Ruokatunnilla olisi kiva mennä ulos, mutta pelkään, etten palaisi työpaikalle, jos lähtisin nauttimaan leppoisista kesäpäivistä.

Kun on hiljaista, keksin kaikenlaista muuta puuhaa. Tänään varasin itselleni ja koiralle pienen lomasen. Lähdetään lauantaina ajelemaan 300 kilometrin päähän, seikkaillaan ympäriinsa tuntemattomilla seuduilla, yövytään pienessä täysihoitolassa ja sunnuntaina tullaan mutkitellen pikku teitä pitkin takaisin kotiin. Toivottavasti on vähän pilvistä, olisi mukavampi ajella. Harmi vain, että ns. hyvä kamerani hajosi alkukesästä, enkä ole vielä uutta hommannut, ovat niin harmittavan kalliita. Reissuilla olisi kiva ottaa muitakin kuin kännykkäkuvia. Niistä tulee usein suttuisia, kun yhtään ei voi säätöjä muuttaa.

Kysyin varapomolta luvan ottaa perjantai-iltapäivä vapaaksi ja varasin itselleni kampaaja-ajan. Jo oli aikakin! Tämä vähitellen harmaaksi muuttuva kuontalo on saatava oikean väriseksi ja sieltä täältä täytyy tukkaa lyhentääkin. Oikeastaan pitäisi päähän saada  kokonaan uusi malli. Onneksi sain ajan samalta kampaajalta, jonka luona viimeeksikin kävin. Mukava mies, ja ainakin edellisellä kerralla osasi käyttää saksia oikein taitavasti. Katsotaan, kuinka häneltä käy värjäys. Vielä pitäisi etsiä jotain improvisaatiota tukkamalliin, mutta ei tänään ainakaan löytynyt. Kaikki netistä löytämäni lyhyet hiusmallit olivat kovin omituisia härpäkkeitä, enkä minä en jaksa joka aamu kampaajaa leikkiä. Tukan täytyy olla sen verran helppo, että sen saa pienellä hommalla päiväkuntoon.

Toivottavasti huomenna on työmaalla edes vähän vilkkaampaa kuin tänään, etten vahingossa varaa itselleni Amerikan matkaa. Nyt pääsisi aika halvalla New Yorkiin.

Eläinelämää

Tykkään koirista ja tykkään kissoista, mutta siitä en tykkää, että naapurin kissan oleskeluhäkki nojaa oman parvekkeeni seinämään. 

Koirani kärsivällisyys ei kestä kissan hajua ja haukkuminen alkaa saman tien, kun koira pääsee parvekkeelle. Olen rakentanut ristikkoaidan, kukka-aidan, pensasaidan ja nostanut puisia parvekelaattoja esteeksi. Mikään ei auta! Vasta, kun kissa on sisällä, koirani rauhoittuu. 

Ymmärrän kyllä, että naapuri halusi ottaa kissan, kissaihmisiä kun on, mutta sen häkin hän olisi voinut sijoittaa parvekkeensa toiseen päätyyn. Minäkään en nyt voi, tai halua, istuskella ulkona, kun koirakaan ei voi. Se joutuu muutenkin olemaan yksin sisällä koko päivän. Lisäksi en voi pitää parvekkeen ovia auki, mitä niin mielelläni tekisin. 

Harmittaa koirani ja itseni puolesta. Voisin kai naapurille asiasta puhua, mutta hän on vanha ja sairas ihminen ja jo nyt on yrittänyt hoitaa ongelmaa myös lisäseinäkkeitä pystyttämällä. 

Ajatuksen pätkiä

Taas täällä! Mistään ette ole jääneet paitsi, sillä mitään ei ole tapahtunut moneen kuukauteen. Lomalla kävin ja olin, ajoin autoa pari tuhatta kilometriä, hoidin yksivuotiasta, tapasin ystäviä ja sukulaisia, kävin mökillä, en uinut.

Töissä on kuten aina, lomailuani en oikein enää edes muista.

Aamulla tuli kiinalainen nuori mies lenkkipolulla vastaan. En kuullut, mitä hän luki, mutta jotain ääneen pänttäsi polkua pitkin kulkiessaan. Kohdatessamme huikkasi hän iloisesti hyvää huomenta englanniksi. Tuli mukava olo.

Naapurin yksin elävä naisihminen osui rappukäytävään kanssani samaan aikaan lauantaina. Kovin oli hienosti pukeutunut valkoiseen pitsileninkiin. Kertoi menevänsä ystävän häihin. Itsekseni ihmettelin asuvalintaa tai oikeastaan vaatteen väriä. Tai ei kai sillä niin väliä enää nykyisin ole, jos vieraat pukeutuvat valkoiseen leninkiin.

Suomalainen ystäväni on jäämässä varhaiseläkkeelle. Vielä alkuvuodesta hän kertoi muuttavansa takaisin Suomeen. Nyt kuulin, että hän etsiikin taloa Ranskasta. Suomi on kuulemma liian kylmä ja liian kaukana. (Olen aikalailla samaa mieltä hänen kanssaan.)

Töissä on hiljaista. Suurin osa työkavereista on lomalla, eikä meitä muurahaisia ole täällä kuin kourallinen. Tekisi mieli itsekin poistua paikalta, mutta ehkä on odotettava seuraavaan lomaan.

Istutin eilen parvekkeelle lisää kukkia. Joskut riippuvat kasvini eivät ole tykänneet yhtään olostaa, joten päästin ne menemään. Tilalle tuli varmempia tapauksia. Yhteen suunnattoman suureen ruukkuun ostin laventeleja. Saa nähdä, saanko perhosia parvekkeelleni. Kukkaruukkujen kyljessä niin ainakin luvattiin, mutta ehkäpä ne eivät osaa nousta niin ylös.