Äitini (tai äitimme, onhan meitä kaksi siskosta) on vanha ja monen fyysisen sairauden lisäksi hän kärsii muistisairaudesta. Äiti ei muista, mikä päivä, vuorokaudenaika tai vuosi on. Hän ei muista kaikkien perheenjäsenten nimiä. Äiti oli joskus hyvä kokki, mutta enää hän ei osaa hellaa käyttää. Kahvinkeittimen osaa napauttaa päälle, kun joku on ensin täyttänyt säiliön vedellä ja suodattimen kahvilla. Jääkaapista hän osaa etsiä ruokaa, muttei aina sitä löydä, vaikka kaapissa olisi vaikka mitä herkkuja.
Äiti soittaa minulle ja siskolleni useita kertoja päivässä, muttei puolestaan aina osaa itse vastata. Hänen puhelunsa ovat lyhyitä. "Kiva kuulla taas sinusta, kun ei ole moneen päivään juteltu. Soita taas joskus." Yleensä vastaan puheluihin, joskus en. Silloin hän jättää vastaajaan vihaisen viestin. Joskus olen kuunnellut parin minuutin ajan pelkkää kiroilua, joskus taas valitusta, kun en koskaan vastaa.
Tänä vuonna äiti on kaatunut kotonaan monta kertaa, kun liikkuminen on kovin vaikeaa, ja hän on viettänyt sairaalassa pidemmän ajan kuin kotonaan. Sairaalassa häntä on pidetty, kunnes lääkäri on ollut sitä mieltä, ettei äitiäni mikään vaivaa ja lähettänyt hänet takaisin kotiin. Kotona hänen luonaan käy kotisairaanhoidon väkeä muutaman kerran päivässä antamassa lääkkeet ja muutenkin huolehtimassa. Siskoni käy äidin luona lähes päivittäin, minä en niin usein pääse.
Nyt äiti on jonossa vanhusten hoivakotiin, minne hän itsekin haluaa mennä. Tämä tuntuu todellisesta työvoitolta. Olemme siskoni kanssa soittaneet pitkin poikin eri ihmiselle äitini asuinkunnassa ja vihdoin saaneet viestin perille. Äiti ei pärjää enää kotona. Hän on sen lopulta itsekin tajunnut.
Hoivakodissa on seuraa ja ainakin periaatteessa apu lähellä, jos ja kun jotain sattuu. Siskon ja muun perheen kanssa ollaan onnellisia, että koti-sairaala-koti-kierre ehkä loppuu. Äiti sanoi ottavansa mukaansa astiakaapin. Ottakoon, jos se tekee onnelliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti