Koirat lähtivät maaseutulomalle ja minä huomenna kaupunkeihin. Ei ne ihan kamalasti innosta hihkuneet, kun pääsivät samaan kaksioon, missä viimeeksikin lomailivat. Jätin silti, sillä olen itsekäs, tai ehkä sittenkin huomaavainen. Eivät ne kaksistaan täällä kerroksissa päivää kauempaa pärjäisi.
Kotiin päin ajellessani jouduin oikein kuunnon ruuhkaan. Sain edelläni ajavan traktorin kiinni, mutten tietenkään päässyt siitä ohi. Junnattii peräkanaa aika monta kilometria mutkaista tietä ennen kuin traktorikuski pisti vilkun vasemmalle ja kääntyi pois. Ei minua yhtään harmittanut hiljainen matkanteko, mikään kiire ollut mihinkään.
Kun matkaa oli vielä viitisenkymmentä kilometria jäljellä, jouduin ihan oikeaan ruuhkaan. Lähikaupungin kehätie oli tupaten täynnä. Viisi kaistaa tuohon suuntaan ja viisi tähän ja kaikki tukossa. Siinä hissuksiin madellettiin minä ja muut rekkakuskit. Mikähän siinä onkin, että tuo kyseinen kehätie on aina tukossa, oli yö tai päivä, kesä tai talvi.
Aikanani pääsin minäkin sieltä pujottelemaan omalle moottoritielleni ja matka kotia kohti jatkui joutuisasti. En tiedä, olenko outo, mutta tykkään autolla ajamisesta. En missään tapauksessa sano, että olisin hyvä kuski, mutta aika reipas ja rohkea kuitenkin. En jää jahkailemaan vaan painan kaasua ja kiidän eteenpäin. Harmi, etten tänä vuonna lähde autolla lomalle. Olisi taas hauska porhaltaa Euroopan halki.
Minäkin pidän autolla ajamisesta. Se on oiva rentoutuskeinokin.
VastaaPoistaPiti tuohon edelliseen postaukseesi sanoa, että kyllä olisi paljon kirjoitettavaa minunkin äiti-suhteestani. Mutta jotenkin, kun äiti on ollut jo kuolleena vuosia, niin tuntuu, että ei enää jaksa, levätköön rauhassa. Kuolema antaa paljon anteeksi.