Kun savuttaa, täytyykö tehdä jotain

Nyt on niska jumissa, mutta pääsin sentään kotiin ja vielä aika nopeastikin. Runsaan 200 km matkaan meni vain 2,5 tuntia pysähdyksineen. Eilen oli toisin.

Lähdin ajoissa, tai niin ajoissa kuin nyt pystyin. Aina tulee viivästyksiä vaikka kuinka ennakoisin. Ilmoitin vastaanottokomitealle, että olisin perillä viimeistään klo 14. Kuinka väärässä olinkaan! Alkumatka sujui joutuisasti. Ei huolen häivää, liikenne soljui kuin, kuin... no, lumivyöry. Päästyäni naapurimaahan tuli täysi stoppi. Ensin pysähtyi liikenne, mikä ei näillä leveysasteilla ole uutta. Ja sitten pysähtyi auto. Tai pysäytin sen, kun ilmastointiluukuista alkoi tulvia savua. Hätävilkut päälle, äkkikurvaus pientareelle ja konepelti auki. Hetken ihmettelin moottorin olemusta, mutta koska en nähnyt lieskoja missään eikä mikään kohta tuntunut kovin kuumalta, iskin kannen kiinni ja puikkelehdin liikenteen sekaan.

Ruuhkaliikenteeseen en halunnut, mutta onneksi pystyin vielä valitsemaan toisinkin. Joutuisin tekemään pienen lenkin, mutta parempi sekin kuin etanavauhdilla 100 km. Hetken sujui ihan mukavasti, kunnes se perhanan savu ilmestyi uudelleen. Nyt vain siirryin somasti pientareelle hätävilkuttaen ja olin ihan hiljaa vähän aikaa. Uusi startti, ja taas mentiin. Nyt päätin ajaa tasaisen tappavaa satasta koko loppumatkan, jos siitä vaikka olisi apua. En tiedä oliko, mutta perille pääsin vaikka vasta pitkästi kolmen jälkeen.

Viikonloppu oli hauska. Muisteltiin kaverin kanssa vanhoja koulujuttuja ja nauraa räkätettiin kaikille hullutuksille. Syötiin, juotiin ja saunottiin ja kivaa oli. Juttu jatkui aamulla pitkällä metsälenkillä.

Kotiin lähtiessäni tarkistin manuaalin tavauksen jälkeen autosta kaiken, mitä nyt mieleeni tuli. Tosin en minä autoista mitään tiedä,haluan vain, että se kulkee eikä temppuile.

En päässyt kuin parikymmentä kilometriä kotiin päin, kun auto taas höyrytti/savutti/kaasutti. Pysähdyin ja odotin aikani. Koira onneksi nukkui raskaan reissun uuvuttamana, eikä hermoillut turhia. Toiset parikymmentä kilsaa ja taas tuli stoppi. Nyt hyppäsin reippaasti autosta ja avasin konepellin. Kas, moottorihan se siinä, sanoin itselleni. Sitten katsoin ylöspäin ja sain herätyksen!

Hallelujaa ja hare krishna, vika olikin yläkerrassa! Ei sentään taivaissa, mutta konepellin pohjassa. Joku, suuresti epäilen insinööriä, oli vuorannut konepellin alapuolen lasivillalla ja jollain huovantapaisella. En tiedä, onko kyseessä ääni- vai lämpöeristys, mutta jos jälkimmäinen, se ei toimi! Terveisiä vaan insinöörille. Vuoraus oli selvästi kärähtänyt keskeltä, mistä se nojasi suoraan moottorin, hmmmm, no siihen (en tiedä sen oikeaa nimeä, mutta sellainen laatikko, jonka sisällä on ehkä öljyä?). Työnsin kärähtäneitä retaleita vähän kasaan ja puhaltelin jäätävää henkeä vuoraustaidonnäytteelle.

Loppu matka meni jännittäessä, palaako, eikö pala, palaako, eikö pala... Ajoin katse tuuletusaukoissa ja edessä ajavan rekka-auton perävaloissa. Annoin kiireisimpien suosiolle mennä ohi. Kotiin päästyäni ihmettelin, kuinka nopeasti oikeastaan olinkaan perillä.

Tuosta autosta en tiedä, se ei ehkä enää pääse kanssani mihinkään reissuun. Luulen, että sitä odottaa autojen harmaansininen taivas.

J.K. Äsken vilkaisin blogini tilastoja. Kovasti tuntuvat zimbabwelaiset tykkäävän, tänäänkin oli jo 68 kertaa sieltä käyty kurkkaamassa. Senkun kurkitte.