Pala kurkussa

Tänään on viikko siitä, kun pieni koirani menehtyi. Olen itkenyt ja itkenyt, mutta varsinkin töissä olen pystynyt olemaan ihan kuivin silmin. Kurkussa on iso pala, joka ei ainakaan vielä ole lähtenyt liikkeelle.

Enköhän tästä kuitenkin selviä, vaikka ensin tuntui, ettei tästä mitään tule. Että minunkin täytyy päästä pois.

Töissäolemisessa on se hyvä puoli, että välillä saa muutakin ajateltavaa. Yritin työkoneeni taustakuvaksi tuota edellisen postauksen kuvaa, mutten pysty sitä vähän väliä katsomaan. Nyt se on vain seinällä selkäni takana.

Toinen koira on ihmeissään, kun yksi on johonkin häipynyt. Etsii ja etsii joka paikasta, kun tullaan lenkiltä sisään. Onneksi se yleensä sopeutuu aika äkkiä uusiin tilanteisiin.

Yksi täkäläinen ystäväni pyysi minua huomenna lähtemään kaverinsa luokse hauskanpitoon. On kuulemma paljon väkeä ja viiniä ja ruokaa ja... Ehkä hän luulee, että muuten istuisin kotona itkemässä. Vaikka niin varmaan tekisinkin. Lupasin mennä, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, peruutan menoni ihan viime sekunneilla. No, toivottavasti en. Kyllä minunkin jo on aika aloittaa bilettäjän elämä, johan tässä on vuosikaudet istuttu kotona kuin joku erakko. Tutustunpa taas uusiin ihmisiin, mikä on kiva. Tai ehkä ei ole, mutta on ainakin uusi kokemus.

Peukut pystyyn huomisillalle, etten heti lähde kotiin kalppimaan!