Sunnuntaisin urheillaan

Jos kävelee kaksi tuntia kahden joka suuntaan kiskovan koiran kanssa, yrittää ottaa valokuvia ja omassa käytössä vain puolitoista jalkaa, mitä siitäkin seuraa? Ainakin se, että tunsin itseni kovin tyhmäksi lähdettyäni kiertämään urheilupuiston järveä. Juoksijoita ja maastopyöräilijöitä vilahteli ohi kummaltakin puolen ja sain pidellä koiria kaksin käsin. Voisivat edes kelloa soittaa, kun lähestyvät takaa päin.

Pariin kertaan nuljautin nilkkani juurakoihin niin pahasti, että melkein itku tuli. Välillä piti päästää toinen vapaana juoksemaan, mitä se tietysti käytti hyväkseen. Muutaman kerran riekkuja pulahti veteen vesilintuja jahtaamaan. Oli se märkä, kun lopulta päästiin autolle!

Aika erikoisia nämä viikonloppuni nykyisin. Oikeastaan haluaisin vain olla kotona ja vähän kuljeskellä lähiympäristössä koirien kanssa. Siitä on tosi kauan, kun viimeeksi lähdin autolla ulkoilumaastoja etsimään.

Hollannin kieli on helppoa.

Vielä vuosi sitten inhosin viikonloppuja ja kotona olemista vaikka asuin omakotitalossa ja olisin voinut touhuta siellä vaikka mitä. Puutarhassakin olisi ollut paljon tekemistä, mutta kaikki kotihommat olivat minulta kiellettyjä. Edellinen kotini ei ollut minun, vaikka virallisesti olikin. Joku toinen hallitsi minua ja elämääni. Nyt asun kerrostalossa, ei ole puutarhaa eikä suuria huoneita, mutta tämä on minun!

Arvatkaapa, mitä tässä on? Tai näkyyhän se, ensi kesän parvekekukat ovat jo hyvällä alulla.

Alan jo alkuviikosta odottaa perjantaita ja tietoa siitä, että saan tehdä viikonloppuna mitä haluan. Ennen en voinut sietää viikonloppuja ja niin usein kuin mahdollista halusin lähteä johonkin. Nyt on kaikki toisin, ja tästä minä pidän. Lauantaisin tosin en pääse liikkeelle ennen kuin iltapäivällä, mutta onneksi kaupat ovat myöhään auki. Eilenkin ehdin nippa nappa ruokaostoksille. Nyt on leipä leivottuna (kiitos ohjeesta Kummitus) ja burgundin pata muhii uunissa.