Pää ja olka, olkapää

Nyt on olkapäät niin kipeinä, ettei enää edes naurata. Varsinkin oikeanpuoleinen vihloo ja särkee ja sattuu ja vaikka mitä. Eikä anna nukkua eikä rapsuttaa koiraa. Onneksi antaa sentään tässä rauhaisasti näpytellä.

Olkapääni, ja lähes kaikki muutkin niveleni, ovat erikoista mallia. Olen lapsesta saakka osannut hölskytellä niitä sinne tänne miten sattuu. Hups vaan, ja taas lähti olkapää sijoiltaan! Monet makoisat naurut olen saanut, kun niveltemppujani olen tehnyt. Ja katsojat ovat kauhistelleet. Tottakai minua on muistuteltu siitä, että mokoma omalla kropalla pelleily vielä kostautuu ja vanhempana saan kärsiä.

Nyt se sitten tuli, se kärsimys. Ovat nämä olkapäät ennenkin vihoitelleet, mutteivät koskaan tälla tavoin. Jos vähänkin teen jotain ns. kotihommia, on oikea olka kuin tulessa hetken kuluttua. Hah, hyvä syy olla siivoamatta! Tai hyvä syy hommata siivooja kotiin, jos nyt siisti koti niin tärkeä olisi. Kauppakassin tai minkä tahansa vähänkin raskaamman kuorman kantaminen saa saman kivun ja säryn aikaan. Koiran ulkoiluttaminenkin on vaikeutunut, kun koirani on sellaista nykivää mallia. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen luullut koko käsivarren irtoavan, kun se innoissaan ryntää pusikkoa kohden etukäteen ilmoittamatta.

Kaipa tästä pitäisi lääkärille lähteä, muttei yhtään huvittaisi. Se lähettää kuitenkin kaikenmaailman kuvauksiin ja tökittäväksi ja varmaan vielä leikattavaksikin. Joutuisin taas sairaslomalle, ja kuka koiraakin ulkoiluttaisi, jos käsi tai kädet olisivat toimintakyvyttömiä?

Jospa tämä vaiva ja jomotus ja jumitus lähtisi itsestään pois? Ei se kyllä lähde, mutta vähän aikaa ainakin vielä uskottelen itselleni, että näin käy. Päänsärkyä tästä kivusta saa, eikä särkylääkkeistä tunnu olevan mitään apua.

Hyvä, kun on kolmen päivän viikonloppu edessä. Saan lepuuttaa olkapäitäni ja itseäni.

Valituksen aiheita yhdestä jos toisestakin

Päivittäinen liikkumiseni kaikenmaailman kulkuvälineissä on joskus niin syvältä. En voi sietää metroissa laulavia/soittavia/kerjääviä miehiä/naisia/lapsia. Tai no, ei kai ne lapset aikuisten älyttömyyteen ole syypäitä, enemmänkin taitavat olla uhreja. Mutta silti.

Ei ole sellaista aamua, ettei joku itäeurooppalainen rytmimusiikki iskisi korviini. Usein osaisin jopa laulaa mukana, kun olen niin moneen kertaan kuullut lapsena samoja sointuja radiosta. Osaisivat edes soittaa, mutta aina menee persiilleen ja lujaa! Helkkari, että voi aamut mennä pieleen musikanttien takia! En minä musiikkia vihaa, päinvastoin, mutta kyllä metrosoitannalle saisi tulla loppu. Eikä riitä, että työmatkalla soi  mutta kun ne saakelin metsäkukat soi korvamatona koko päivän.

Tänään törmäsin kyllä vielä kamalampaan. Ihan rauhassa odottelin metrojunaani, kun jostain kuului lauluntapaista mölinää. En ollut ainoa, joka korviaan höristeli. Lopulta näin, mitä tapahtui. Vastapäisellä laiturilla runsaan keski-ikäinen mies karjui lempimusiikkiaan kitaralla säestäen. Kamalaa ölinää!

Entäs sitten liukuportaissa kulkijat! Ettekö voisi millään seista siinä portaiden oikealla puolen ja antaa kiireisimpien juosta vasenta kaistaa. Ette varmaankaan. Siinä olla möllötetään niin kuin ei muita olisi mailla halmeilla. Katsokaa ihmiset ympärillenne! Ette ole yksin liikkeellä! Meitä on muutama tuhat muutakin, jotka haluamme mennä paikasta toiseen, eikä jäädä jumiin jonkun lepertelevän pariskunnan tai neuvottelevien virkamiesten taakse.

Myönnän olevani koiraihminen, mutten silti tajua kaikkia meikäläisiä. Kun se karvapallo viedään iltalenkille naapurin tädin ja toisen karvapallon kanssa, ei koko kävelytietä tarvitse vallata. Koirat saavat kulkea miten sattuu ristiin rastiin ja paskoa siinä mennessään, eikä kukaan pääse ohi. Eivätkä rouvat tietenkään siivoa koiriensa jätöksiä. Ei tarvitse, kun on niin pieniä koiruleita. Siinä sitten tällaiset ohiloikkijat osuvat takuulla juuri siihen pikkuläjään, ja taas raavitaan paskaa kenkien pohjista.

Jos teidän koiranne eivät kulje reippaasti, niin antakaa edes meidän ohittaa rauhallisesti. Älkää päästäkö niitä karvaturrejanne tervehtimään! Minun hurttani ei ymmärrä eurooppalaisia poskisuudelmatapoja. Se on suomalainen (tai ei se oikeasti ole, mutta sanon niin kaikille), joka ei puhu eikä pussaa.

Voisin tässä vielä valittaa työkaverin piereskelemisestä, mutta en viitsi. Haiskoon. Nyt kun tiedän tapansa, en mene enää yllättäen toimistoonsa.

Tärkeä tehtävä naapurimaassa

Lauantaina lähdin ystäväni kanssa raskaalle matkalle. Ajettiin naapurimaan merenrantakaupunkiin jättämään viimeiset jäähyväiset rakkaalle pikkukoiralleni. Tuhkauurnan lisäksi mukana oli koiran kaikki pallot, muutama lempilelu, kaulapanta ja talutushihna.

Illalla, auringon jo laskiessa löysin lopulta hiekkarannalta juuri sen kohdan, mihin halusin tuhkat levittää. Vaikea paikka, itkettikin taas. Ripottelin vielä aamulla lenkkipolun varrelta poimimani kukat veteen ja toivotin pienelle hyvää matkaa. Pallot heitettiin minne sattuivat lentämään ja muut tavarat hautasin hiekkaan. Ehkä joku koira ne jonakin päivänä löytää.

Sunnuntain vastaisena yönä nousi voimakas tuuli ja vettä alkoi sataa kaatamalla. Siitä lähtien on myrskynnyt.

Lääkkeitä alhaiseen verenpaineeseen

Jos ihmisen vaivana on alhainen verenpaine, minulla on siihen ainakin kaksi oivallista parannusohjetta.

Ohje 1. Osta koira ja leikkauta siltä patti jalasta.

Koira nuolee haavaa, repii tikit, irvistää ja murisee, kun yritän estellä. Minä ostan sen päähän lampunvarjostimen, saan sen jopa paikalleen ja koira käyttää kaikki jonglöörin taitonsa ja nuolee haavaa. Peitän haavan pahanmakuisella, mutta hyvin parantavalla hunajavoiteella. Ennen kuin saan voiteen päälle siteen, on koira jo nuollut voiteen pois. Hyvältä näyttää maistuvan. Seuraavaksi levitä rasvan sidekompressin päälle, länttään systeemin nopeasti haavan päälle ja samalla vasemmalla jalalla yritän saada sideharsokäärön tassun suojaksi. Huh, onnistuinpa!

Ja koko ruljanssi pari kertaa päivässä. Muutaman kerran olen jos saanut syvään hengittää ja laskea sataan, etten olisi jättänyt hommaa sikseen. Nyt haava alkaa onneksi jo olla paranemaan päin. Ehkäpä jouluna koiran tassu on jo ihan terve.

Ohje 2. Muuta yhteen Euroopan ruuhkaisimmista kaupungeista, aja autolla töihin ja kotiin.

Tällä viikolla tein kolme kertaa sen virheen, että lähdin autolla töihin. Oli minulla oikeastaan siihen syynikin, kun piti raahata tavaroita kotiin, mutta ei silti olisi pitänyt.

Täkäläisillä autoilijoilla ei toimi auton vilkut, eikä niille ole varmaan kukaan kertonut, että kannattaisi katsoa eteen, sivuille ja taaksekin silloin tällöin. Eilen aamulla varsinkin oli liikenteessä tosi monta urpoa ja ullaa, joilla ei ollut mitään käsitystä liikennesäännöistä. Ei, en minä ole mikään super-kuski, mutta yritän kaikkeni, etten ainakaan kamalia virheitä tee ja suuria kolareita saa aikaan.

Toisaalta, kun kerran on paljon autoja, niin kaikkia ohjeita ei voikaan noudattaa. Näkisipä suomalainen poliisi, kuinka monikaistaisessa liikenneympyrässä ajetaan. Ei millään ehtisi kaikkia sakottamaan.

Perjantai-ilta vasta onkin viihdyttävä, kun liikenteessä ovat myös ne, jotka ovat töissä nauttineet iltapäivädrinkkejä minkä lie tapahtuman johdosta. Sellainen on kovin yleistä. Ihan tosissaan saa olla tarkkana, ettei hiprakassa oleva kuski kolauta kenenkään perään tai kylkeen.

Ensi viikolla taidan taas käyttää julkista liikennettä ja antaa ajatuksen lentää ja verenpaineen laskea.

Ja kassi lensi

Eilen se tapahtui. Olen jo pitkään tiennyt, että jonakin päivänä kaadun juuri siinä mäessä, jota aamuisin käytän ehtiäkseni nopeammin bussipysäkille.

Olin juuri jutellut entisen pomoni kanssa puhelimessa ja kannoin paperikassissa hänelle ja uudelle puolisolleen tarkoitettua häälahjaa. Onneksi se oli pelkkää paperia, kaikenmaailan särkyvä olisi varmasti särkynyt.

Pääni oli ehkä pilvissä, enkä tuijottanut tarkasti jalkojeni liikettä mukulakivien tai mitä lie tiiliskiviä ne nyt ovat, peittämällä tiellä. Yhtäkkiä olin polvillani, selälläni, vaikka millä läni. Onneksi käsilaukkuni oli kiinni lentäessään kädestäni parin metrin päähän. Ja onneksi se oli painava, eikä lähtenyt luistelemaan ajotielle päin niin kuin paperikassi paperisine lahjoineen. Päästin muutaman tärkeän ja asiaan kuuluvan suomenkielisen sanan ja kapusin jaloilleni. En ehtinyt tarkastaa vaurioita, kun piti juosta sen paperkassin perään. Onneksi ehdin ennen kuin autot ajoivat sen tuusan nuuskaksi.

Ajatusteni kohde kaatumishetkellä

 Bussipysäkillä tutkin itseäni tarkemmin. Kummastakin polvesta tihkui verta housunpunttien läpi. Housut olivat melkein rikki. Voi petkele! Taas menetin yhdet työhousut! En millään haluaisi lähteä housuostoksille, kun tälle persjalkaiselle on täältä tosi vaikea löytää mitään sopivaa. Polvien lisäksi vasen kämmen oli saanut kunnon iskun ja näytti kauniisti muuttuvan mustaksi.

Töissä sain polveni siivotuiksi ja laastaroiduiksi, eivätkä vahingot ilmeisesti olleetkaan niin pahoja kuin aluksi luulin. Ei edes luita katkennut.

Olen lapsesta asti kaatuillut ja itseäni kolhinut eri tavoin. Taidan olla kömpelö. Olen ihan varma, että sinä päivänä, kun elämäni päättyy, joku joutuu kokoamaan ruumiin kappaleet joko auton alta tai kivilouhikosta tai sitten vain yksinkertaisesti lyön pääni metsässä puunrunkoon ja jään niille sijoilleni. Juu, ja ei tarvitse elvyttää, kiitos.

J.K. Siivosin äsken kuivaa koiranoksennusta olohuoneen matolta. Olikohan eilen vahinko tapahtunut? Aika myöhään tulin töistä kotiin, enkä ihmeemmin ympärilleni katsellut, kun noita polviakin jomotti. Hyvin muuten lähti oksennus astianpesuaineella, eikä minulle edes tullut tavanomaista yökkäilyreaktiota. Kuiva yrjö on parempi kuin märkä.