Lomaviikko niin kuin sen muistan

Joululomani Suomessa on ohi ja pari päivää sitten palasin takaisin kotiin. Taisi muuten olla ihan ensimmäinen kerta, kun todella tunsin tulevani kotiin, enkä mihinkään vieraaseen maahan. Kauanpa sitä ulkomaan elämistä kestikin, yli kymmenen vuotta. Nyt tämä on kotimaa, ainakin vielä vähän aikaa.

Suomessa olin kylässä, enkä tuntenut oloani kotoisaksi missään. Onneksi sentään jokaisessa kyläpaikassa oli sauna käytössäni aina, kun niin halusin. Ja usein halusinkin. Saunoin ainakin kerran joka päivä, muutamana jopa kaksi kertaa.

Lomani alkoi paniikilla, kun lentokoneessa muistin jättäneeni uunin päälle. Kentällä yritin soittaa talonmiehelle, mutta ulkomaan puhelimeni ei toiminut. Kun lopulta sain Suomen linjani käyntiin, olin hukannut talkkarin numeron. Juoksin edestakaisin etsimässä muistivihkoani, jossa numero oli. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni, rauhoituin hieman ja muistin, missä tärkeä vihko oli. Talonmies lupasi käydä vääntämässä uunin nollille. Huh, helpotuksen huokaus!

Joulun vietin lasteni ja vävypoikani kanssa. Oli kyllä hauskaa! Syötiin hyvin, juotiin vähän, naurettiin ja melkein laulettiinkin. Tehtiin pitkiä kävelylenkkejä vesisateessa ja oltiin vain yhdessä. Oi iloa!
Surullinen ja ikävä olo jäi, kun lähdin. Onneksi sinne pääsee nopeasti takaisin.

Kotiin lensin sunnuntaina kovin myöhään ja uni omassa sängyssä maistui. Nukuin pitkään, mutta onneksi sentään heräsin hakemaan koiraa kotiin. Nyt lötkötellään ja ollaan vaan ja ihmetellään, mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

Hyvää uutta vuotta ja unohtakaa ne raketit, eläimet ei tykkää. Eikä kaikki ihmisetkään.

Vuoden viimeinen rutistus

Aamulla töihin tullessani pöydälläni makoili sokeroitu pullapoika. Yritin ottaa selvää, mistä moinen oli ilmestynyt, mutta en saanut vastausta mistään enkä keltään. Söin pojan pois, eihän sitä tännekään voinut jättää kuivumaan.

Tänään on viimeinen työpäiväni ennen joululomaa. Otin vähän ylimääräistä, kun oli vielä käyttämättömiä päiviä jäljellä. Tosin olisi varmaan aiheellista olla töissä huomennakin, kun hommia on vielä vaikka kuinka paljon. Voi sitä raasua, joka minua huomenna ja maanantaina tuuraa, kamalasti saa urakoida, että kaikki tulee valmiiksi ennen vuoden vaihdetta.

Jännittää jo kovin tuleva joulu. Nyt vietän sen Suomessa tyttäreni luona ja koira pääsee huomenna hoitoon syntymäkotiinsa. Vähän käy sitä surku, vaikka hyvin siitä huolta pidetäänkin. Tämä on ensimmäinen joulu, jonka se viettää minusta tai perheestä erillään. Ei kai se siitä mitään onneksi tajua.

Huomenna haen matkalaukun kellarista ja pakkaan vähät tavarani ja lahjani ja lauantaiaamuna lennän Suomeen. Ei väliä, vaikka siellä ei olekaan lunta. Minulle on pääasia saada viettää aikaa lasteni kanssa nyt, kun voin niin tehdä ilman mitään taustalla vaanivaa peikkoa. Ei soi puhelin aattoiltana ja häiritse, eikä minun tarvitse miettiä, onko koti vielä pystyssä. Tuntuu, että elämääni alkaa vähitellen tulla onnellisuutta.

Joulutorilla

Kylämme vuosittaisen joulutorin aika oli tänä viikonloppuna. Viime vuonna en käynyt, mutta nyt ajattelin, että täytyyhän sitä oman kylän tapahtumaan käydä tutustumassa.

Ensin suuntasin matkani ostoskeskukseen, että saisin pakolliset ostokset pois alta ja pääsisin nauttimaan joulun tunnelmasta torilla. Ostarilla oli hiljaista, joululaulut soivat taustalla ja ihmiset kulkivat kiireettöminä kaupasta toiseen. Ei hullumpaa.
Löysin kaiken, mitä olin hakemassa ja kävelin torille. Voi äly ja möläys, mikä näky! Ns. kojut olivat samanlaisia kuin YK käyttää katastrofialueilla. Jonkinlainen rokintapainen musiikki täytti koko alueen, ja kun pääsin lähemmäksi, näin että soittajat olivat enemmän kuin lievästi humaltuneita äijiä. Hauskaa niillä näytti olevan kuten kuulijoillakin, jotka olivat samanlaisessa mielentilassa.

Joka toisessa telttakojussa myytiin joko shampanjaa, olutta, muka-glögiä, viiniä, viinaa, jne. jne. Joka toisessa taas kaikenmaailman krääsää, jota en missään olotilassa haluaisi kotiini tai ostaisi kenellekään joululahjaksi. Jokunen myyjä yritti saada sinappia tai makkaroita kaupaksi, mutta aika huonolla menestyksellä.

Väkisin kiersin koko torin, kun ajattelin, että ehkä jossakin on jotakin, joka muistuttaa joulusta. Ei ollut. Aika surullisena lähdin pois ja menin takaisin ostarille. Siellä sentään soi joululaulut.

Kerran pelle, aina pelle

Oli eilen työmaan pikkujoulujuhlat. Firman tapaan niitä vietetään työpaikalla puolipäivästä lähtien iltamyöhään. En ollut viimeinen kotiinlähtijä, mutta en ensimmäinenkään.

Juhlissa on paljon syötävää (jokainen tuo jotain) juotavaa (pomot maksaa) ja ohjelmaa (kaikki yhdessä). Näköjään meillä on ihan oma bändikin, eikä hullumpi olekaan. Hienosti sujui soitto ja laulu.

Minä tein mozzarella-tomaatti-piiraan, joka tekin hyvin kauppansa. Itävaltalainen kinkku piparjuuritahnan kera oli tarjoiluista ehdoton suosikkini. Voi että mitä makuja!

Mutta siitä pellenä olosta piti sanoa jotain. Olen aina ollut vähän sellainen suuna-päänä-touhottaja, kun on ihmisiä ympärillä. Eilen päästin lievän viinimäärän avustamana sisäisen pelleni irti ja naurua piisasi. Ihmettelin, miksi kaikki nauravat sanomisilleni, mutta itsehän olin syypää. Ei kyllä muutkaan kuivin suin olleet, eivät ollenkaan, mutta ilmeisesti minulta aina odotetaan ns. viisauksia ja oivalluksia. Ja sitten me taas nauretaan.

Mikäs siinä, pelle mikä pelle. Joskus olisi kyllä mukavaa, jos edes joku ottaisi tosissaan. No, oma vika sano sika. Kaipa olen sitten se työpaikan pelle ja klovni. Jonkunhan on sekin homma hoidettava.

Kuuma viikonloppu

Jaa, jokos tämän julkaisin ilman tekstiä? Taidan olla varsinainen säheltäjä.

Piti vaan sitä kertomani, että olen ollut kovin kipeänä, tosin vain oman standardini mukaan. Joku toinen olisi varmaan ollut ihan terve tai vielä sairaampi. Koko viikon sinnittelin kipeän kurkkuni kanssa ja harrasti duettoyskimistä käytävän toisella puolella istuvan työkaverini kanssa. Moni muu oli jäänyt kotiin ja me kaksi yritimme pitää putiikin itäsiipeä pystyssä. Kunnes tuli perjantai ja kurkkuni oli kirjaimellisesti tulessa ja kuumettakin jopa.

Lähetin sähköpostin poissaolostani koko toimiston väelle, kun en tiennyt, kuka on paikalle päässyt. En pystynyt nielemään, enkä puhumaan. Onneksi koira ei välittänyt, taisi olla vain hyvillään.

Kauppaankaan en päässyt, mutta onneksi kotona oli täydellisen flunssan karkoittamiseen tarkoitetun keiton ainekset. Kaikin puolin kuuma keitto porisi aikansa ja lopulta pääsin syömään. Tuntui, että savu tuli korvista, mutta kurkku tykkäsi. Taikaliemi auttoi heti. Illalla olin jo ihan kyläilyvalmis.

Minut oli kutsuttu tuttavan tuttavan luokse pizzalle ja sen jälkeen porukalla joulutorille. Pizza nyt oli mitä oli, itse olisin tehnyt parempaa, mutta seura oli mukavaa, iloista ja nauravaista. Joulutori oli tulvillaan väkeä, valoja ja tuoksuja, mutta lopulta tungoksesta oli päästävä pois. Illan myöhäisinä tunteina päädyttiin kiertämään muutama homobaari. Ai, että miksi? No siksi tietenkin, kun kaverit.

Lauantaina söin vielä tulista keittoani, mutta tänään oli pakko saada jotain muuta. Kun on kipeä, pitää saada lohturuokaa. Minulle se oli tällä kerralla valkosipuliperunoita ja inkiväärikuorrutettua lohta. Ihan itse keksin reseptin ja hyvää tuli taas kerran.

Tänään sattui muuten hassu juttu. Aamulenkillä käveltiin koiran kanssa ihan muina koirina ja naisina, kun yhtäkkiä kuuli nimeäni huudettavan. Voi hyvänen aika! Siellähän oli entinen työkaverini, ranskalainen nuori mies suomalaisen vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa. Olipa yllätys. Juteltiin pitkään ja ihmeteltiin, kuinka elämä kuljettaa.

J.K. Sain viikko sitten tietää, että minusta tulee isoäiti!!! Nyt on yksi tuleva mummoihminen  innoissaan.

Kissoja ja vanhuksia

Tässä talon ympärillä elelee paljon irtokissoja. On musta äitikissa kahden mustan pentunsa kanssa, valtavan suuri valkoinen kissa ja punakirjava kissa ainakin.

Heittelen niille ohimennessäni koirannappuloita ja suren, kuinka pärjäävät, kun talvi tulee. Onneksi joku kiltti naapuri on rakentanut niille laatikoista vuorattuja talvikoteja ihan talon viereen. Eilen näin, kuinka yksi talon vanhemmista naisihmisistä toi kissoille ruokaa. Ilmeisesti on tehnyt sitä jo pitkän aikaa, kun kissat ryntäsivät kaikki arastelematta ruokakupeille. Eivät ne ihmisiä pelkää, mutta vähän arastelevat.

Vanhoja ihmisiä tässä taloyhtiössä asuu aika paljon. Naapurissani on yksinäinen nainen, jonka kanssa välillä juttelen niitä näitä. En olekaan häntä nähnyt pitkään aikaan, toivottavasti mitään ei ole sattunut.

Toisessa rapussa asuu vanha mies, joka harrastaa puutarhanhoitoa. Joka aamu hän lähtee tuohon metsikköön puutarhatyökaluineen. Mies on rakentanut keskelle metsää oman, salaisen puutarhan. Kesällä kävin siellä ihailemassa kukkia. Siirtolapuutarhassa hänellä on oma kasvimaaplänttinsä, jossa käy myös päivisin kuoputtamassa.

Juttelin äsken ihan oman vanhukseni kanssa. Vanha äitini oli kuulemma ollut pari päivää sairaalassa, mutta siskoni mukaan vain yhden. Hän sanoi menevänsä nyt nukkumaan ja kysyi minulta, olinko vielä töissä. Äitini muisti pätkii tosi pahasti, mutta ei kai sille mitään voi. Juttelu on kovin vaikeaa, kun hän ei muista päiviä, ei tiedä kellonaikoja eikä muista ihmisten nimiäkään. Puhelumme ovat aika yksipuolisia, hän puhuu samat asiat kuin aina ennenkin ja minä myöntelen ja vastaan, jos kysytään. Mitään omia asioitani en voi puhua, hän ei joko kuuntele tai ei ymmärrä.

On vähän alkanut pelottaa omakin vanhuus. Mitä jos minusta tulee samanlainen.

Tässä ovat äitini vanhemmat kihlakuvassaan. Luulisi, että siinä tilanteessa olisi edes vähän voinut hymyillä.

Remontille kiitos

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun lauantaiaamun lenkillä tuli hätä. Sellainen hätä, jonka miehet selvittävät menemällä puun taakse tarpeilleen ja koirat nostamalla jalkaa sitä samaa puuta vasten. Mutta mitä tekee nainen? Ei mitään, kärvistelee ja yrittää kävellä nopeasti jalat ristissä kunnen löytää tiheän puskan tai avoinna olevan baarin tai muun huoltamon, jossa on vessa.

Tänään oltiin jo kävelty aikamoinen matka koiran kanssa ja päästy hienostoalueelle, missä ei tietenkään mitään tavallisten ihmisten juottoloita ollut. Talot kuin linnoja ja kaikki pihat aidattu ja portit lukittu. Voi helkkari, housuunko tässä täytyy pissiä, ajattelin, kun tien toisella puolella olevaan metsäänkään ei päässyt. Sekin oli aidattu.

Sitten näin pelastuksen! Yhden ökytalon pihaportti oli auki ja sisäänmenoväylä oli tukittu valtavalla jätekontilla, joka ihan selvästi toimi myös näkösuojana. Taisi olla remontti menossa. Sinne! Huh, jopa helpotti ja matka jatkui.

Sadan metrin päässä konttitalosta näin bussin päätepysäkillä yleisövessan. Hyvä tietää vastaisuuden varalle. Kolikkoja vaan taskuun, että pääsee sellaiseen sisälle.

Sekaisin sianlihasta

Eilen käytiin naamakirjan sivuilla mielenkiintoista keskustelua tästä uutisesta. Jopa minä avasin sanaisen arkkuni ja kirjoitin mitä asiasta ajattelin.

Jotain on kyllä pahasti pielessä, jos suomalaisten kauppiaitten ja muidenkin täytyisi alkaa noudattaa maahanmuuttajien uskontojen sääntöjä. Ei ole mitään järkeä siinä, että Suomessa lihakauppiaan pitäisi varmistaa, ettei samoilla veitsillä, kirveillä ja muilla tarpeellisilla työkaluilla käsiteltäisi sian lihaa sekä muita lihoja. Lisäksi lihan pitäisi olla "oikeaoppisesti teurastettua". Ihan uskomaton pyyntö tai vaatimus! jos uskonnollisista syistä ei voi syödä sianlihaa ja pelkää, että kaikki liha on porsaalla saastutettua, on paras alkaa kasvissyöjäksi.

Eikös ne Suomen elintarvikehygieniasäännöt (olipa pitkä sana!) ole jo tarpeeksi pitkälle vietyjä ilman, että joku alkaa tiskin takaa antaa lisäohjeita. Jos ei uskalla ostaa, olkoon ostamatta!

Ei näissä Euroopan keskustan kaupoissa välitetä, mikä ostajan uskonto on tai onko kaupan liha oikein käsiteltyä. Jokainen menee siihen kauppaan, minkä omakseen tuntee. Maahanmuuttajat perustavat omat liikkeensä, joista saa juuri sillä oikealla tavalla käsiteltyä lihaa ja niitä oikeita vihanneksia.

Minulle ei tulisi mieleenikään yrittää päästä uutisiin valittamalla, etten saa ruisleipää kaupoista ja että sitä pitää leipähyllyssä olla, mieluiten mahdollisimman kaukana vehnäleivistä.

Uskon, että maahanmuuttajien elämä on vaikeaa uudessa maassa ja sopeutuminen vie aikansa, mutta sopeuduttava vain on. Niin tekevät suomalaisetkin, jotka ovat Suomesta pois muuttaneet.

Viikonloppu

Tämä viikonloppu alkoi jo torstai-iltana kaupan ruuhkassa jonottelemalla. Eilen oli pyhäinmiestenpäivä täällä päin maailmaa ja kaupat kiinni. Tänään on taas normaali lauantai.

Perjantai meni löhöillessä. Tai työnsin minä pesukoneeseen likaisia vaatteita ja otin puhtaita ulos. Astianpesukoneenkin täytin pari kertaa. Olen niin laiska, etten arki-iltaisin jaksa olla ehtoisa emäntä. Istun vain telkkarin edessä ja näpyttelen tietokonetta. Ulkomaalaissuomeksi se on multitaskaamista. Varsinkin, kun välillä rapsuttelen koiraherraa.

Eilen kyllä kokkasinkin. Tein niin mahdottoman hyvän vihreän curry-tahnan, etten ennen ikinä. Onneksi on ohje tallella, jos vaikka toisenkin kerran onnistuisin yhtä hyvin. En minä pelkkää tahnaa syönyt vaan pyörittelin siinä  kananpaloja, vihreitä papuja ja paprikaa. Liemeksi kookosmaitoa. Taas tulee vesi suuhun, kun muistelen eilistä herkkuani.

Tänään ajattelin tehdä pienen hankintaretken ruotsalaiseen huonekalukauppaan. Syön siellä lihapullat ranskalaisten kera. Ennen niitten kanssa sai muussia, muttei enää. Sekin on varmaan joku säästökohde, perunamuussi. Siinä kaupassa käydessäni piipahdan aina poistotuotteiden osastolla, siellä tekee joskus tosi hyviä löytöjä. Ruotsalaisen kaupan lisäksi aion käydä puutarhakaupassa ostamassa parvekelaatikoihin kanervia. Tai jos ovat kovin kalliita, en osta.

Puutahakauppakin on hauska paikka. Sieltäkin löytyy vaikka mitä kukista sisustustavaroihin ja koiranruokaan.

Otan tuon karvaturilaan mukaan, niin pääsee sekin viikonloppuseikkailumatkalle. Huomenna, jos on kaunis ilma, lähden sen kanssa jatkamaan viime vuonna keskeytynyttä kävelykierrosta kaupungin ympäri. Meillä on vielä parisenkymmentä kilometria matkaa jäljellä. Pikkukoiralta se jäi ikuisesti kesken.

Pää ja olka, olkapää

Nyt on olkapäät niin kipeinä, ettei enää edes naurata. Varsinkin oikeanpuoleinen vihloo ja särkee ja sattuu ja vaikka mitä. Eikä anna nukkua eikä rapsuttaa koiraa. Onneksi antaa sentään tässä rauhaisasti näpytellä.

Olkapääni, ja lähes kaikki muutkin niveleni, ovat erikoista mallia. Olen lapsesta saakka osannut hölskytellä niitä sinne tänne miten sattuu. Hups vaan, ja taas lähti olkapää sijoiltaan! Monet makoisat naurut olen saanut, kun niveltemppujani olen tehnyt. Ja katsojat ovat kauhistelleet. Tottakai minua on muistuteltu siitä, että mokoma omalla kropalla pelleily vielä kostautuu ja vanhempana saan kärsiä.

Nyt se sitten tuli, se kärsimys. Ovat nämä olkapäät ennenkin vihoitelleet, mutteivät koskaan tälla tavoin. Jos vähänkin teen jotain ns. kotihommia, on oikea olka kuin tulessa hetken kuluttua. Hah, hyvä syy olla siivoamatta! Tai hyvä syy hommata siivooja kotiin, jos nyt siisti koti niin tärkeä olisi. Kauppakassin tai minkä tahansa vähänkin raskaamman kuorman kantaminen saa saman kivun ja säryn aikaan. Koiran ulkoiluttaminenkin on vaikeutunut, kun koirani on sellaista nykivää mallia. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen luullut koko käsivarren irtoavan, kun se innoissaan ryntää pusikkoa kohden etukäteen ilmoittamatta.

Kaipa tästä pitäisi lääkärille lähteä, muttei yhtään huvittaisi. Se lähettää kuitenkin kaikenmaailman kuvauksiin ja tökittäväksi ja varmaan vielä leikattavaksikin. Joutuisin taas sairaslomalle, ja kuka koiraakin ulkoiluttaisi, jos käsi tai kädet olisivat toimintakyvyttömiä?

Jospa tämä vaiva ja jomotus ja jumitus lähtisi itsestään pois? Ei se kyllä lähde, mutta vähän aikaa ainakin vielä uskottelen itselleni, että näin käy. Päänsärkyä tästä kivusta saa, eikä särkylääkkeistä tunnu olevan mitään apua.

Hyvä, kun on kolmen päivän viikonloppu edessä. Saan lepuuttaa olkapäitäni ja itseäni.

Valituksen aiheita yhdestä jos toisestakin

Päivittäinen liikkumiseni kaikenmaailman kulkuvälineissä on joskus niin syvältä. En voi sietää metroissa laulavia/soittavia/kerjääviä miehiä/naisia/lapsia. Tai no, ei kai ne lapset aikuisten älyttömyyteen ole syypäitä, enemmänkin taitavat olla uhreja. Mutta silti.

Ei ole sellaista aamua, ettei joku itäeurooppalainen rytmimusiikki iskisi korviini. Usein osaisin jopa laulaa mukana, kun olen niin moneen kertaan kuullut lapsena samoja sointuja radiosta. Osaisivat edes soittaa, mutta aina menee persiilleen ja lujaa! Helkkari, että voi aamut mennä pieleen musikanttien takia! En minä musiikkia vihaa, päinvastoin, mutta kyllä metrosoitannalle saisi tulla loppu. Eikä riitä, että työmatkalla soi  mutta kun ne saakelin metsäkukat soi korvamatona koko päivän.

Tänään törmäsin kyllä vielä kamalampaan. Ihan rauhassa odottelin metrojunaani, kun jostain kuului lauluntapaista mölinää. En ollut ainoa, joka korviaan höristeli. Lopulta näin, mitä tapahtui. Vastapäisellä laiturilla runsaan keski-ikäinen mies karjui lempimusiikkiaan kitaralla säestäen. Kamalaa ölinää!

Entäs sitten liukuportaissa kulkijat! Ettekö voisi millään seista siinä portaiden oikealla puolen ja antaa kiireisimpien juosta vasenta kaistaa. Ette varmaankaan. Siinä olla möllötetään niin kuin ei muita olisi mailla halmeilla. Katsokaa ihmiset ympärillenne! Ette ole yksin liikkeellä! Meitä on muutama tuhat muutakin, jotka haluamme mennä paikasta toiseen, eikä jäädä jumiin jonkun lepertelevän pariskunnan tai neuvottelevien virkamiesten taakse.

Myönnän olevani koiraihminen, mutten silti tajua kaikkia meikäläisiä. Kun se karvapallo viedään iltalenkille naapurin tädin ja toisen karvapallon kanssa, ei koko kävelytietä tarvitse vallata. Koirat saavat kulkea miten sattuu ristiin rastiin ja paskoa siinä mennessään, eikä kukaan pääse ohi. Eivätkä rouvat tietenkään siivoa koiriensa jätöksiä. Ei tarvitse, kun on niin pieniä koiruleita. Siinä sitten tällaiset ohiloikkijat osuvat takuulla juuri siihen pikkuläjään, ja taas raavitaan paskaa kenkien pohjista.

Jos teidän koiranne eivät kulje reippaasti, niin antakaa edes meidän ohittaa rauhallisesti. Älkää päästäkö niitä karvaturrejanne tervehtimään! Minun hurttani ei ymmärrä eurooppalaisia poskisuudelmatapoja. Se on suomalainen (tai ei se oikeasti ole, mutta sanon niin kaikille), joka ei puhu eikä pussaa.

Voisin tässä vielä valittaa työkaverin piereskelemisestä, mutta en viitsi. Haiskoon. Nyt kun tiedän tapansa, en mene enää yllättäen toimistoonsa.

Tärkeä tehtävä naapurimaassa

Lauantaina lähdin ystäväni kanssa raskaalle matkalle. Ajettiin naapurimaan merenrantakaupunkiin jättämään viimeiset jäähyväiset rakkaalle pikkukoiralleni. Tuhkauurnan lisäksi mukana oli koiran kaikki pallot, muutama lempilelu, kaulapanta ja talutushihna.

Illalla, auringon jo laskiessa löysin lopulta hiekkarannalta juuri sen kohdan, mihin halusin tuhkat levittää. Vaikea paikka, itkettikin taas. Ripottelin vielä aamulla lenkkipolun varrelta poimimani kukat veteen ja toivotin pienelle hyvää matkaa. Pallot heitettiin minne sattuivat lentämään ja muut tavarat hautasin hiekkaan. Ehkä joku koira ne jonakin päivänä löytää.

Sunnuntain vastaisena yönä nousi voimakas tuuli ja vettä alkoi sataa kaatamalla. Siitä lähtien on myrskynnyt.

Lääkkeitä alhaiseen verenpaineeseen

Jos ihmisen vaivana on alhainen verenpaine, minulla on siihen ainakin kaksi oivallista parannusohjetta.

Ohje 1. Osta koira ja leikkauta siltä patti jalasta.

Koira nuolee haavaa, repii tikit, irvistää ja murisee, kun yritän estellä. Minä ostan sen päähän lampunvarjostimen, saan sen jopa paikalleen ja koira käyttää kaikki jonglöörin taitonsa ja nuolee haavaa. Peitän haavan pahanmakuisella, mutta hyvin parantavalla hunajavoiteella. Ennen kuin saan voiteen päälle siteen, on koira jo nuollut voiteen pois. Hyvältä näyttää maistuvan. Seuraavaksi levitä rasvan sidekompressin päälle, länttään systeemin nopeasti haavan päälle ja samalla vasemmalla jalalla yritän saada sideharsokäärön tassun suojaksi. Huh, onnistuinpa!

Ja koko ruljanssi pari kertaa päivässä. Muutaman kerran olen jos saanut syvään hengittää ja laskea sataan, etten olisi jättänyt hommaa sikseen. Nyt haava alkaa onneksi jo olla paranemaan päin. Ehkäpä jouluna koiran tassu on jo ihan terve.

Ohje 2. Muuta yhteen Euroopan ruuhkaisimmista kaupungeista, aja autolla töihin ja kotiin.

Tällä viikolla tein kolme kertaa sen virheen, että lähdin autolla töihin. Oli minulla oikeastaan siihen syynikin, kun piti raahata tavaroita kotiin, mutta ei silti olisi pitänyt.

Täkäläisillä autoilijoilla ei toimi auton vilkut, eikä niille ole varmaan kukaan kertonut, että kannattaisi katsoa eteen, sivuille ja taaksekin silloin tällöin. Eilen aamulla varsinkin oli liikenteessä tosi monta urpoa ja ullaa, joilla ei ollut mitään käsitystä liikennesäännöistä. Ei, en minä ole mikään super-kuski, mutta yritän kaikkeni, etten ainakaan kamalia virheitä tee ja suuria kolareita saa aikaan.

Toisaalta, kun kerran on paljon autoja, niin kaikkia ohjeita ei voikaan noudattaa. Näkisipä suomalainen poliisi, kuinka monikaistaisessa liikenneympyrässä ajetaan. Ei millään ehtisi kaikkia sakottamaan.

Perjantai-ilta vasta onkin viihdyttävä, kun liikenteessä ovat myös ne, jotka ovat töissä nauttineet iltapäivädrinkkejä minkä lie tapahtuman johdosta. Sellainen on kovin yleistä. Ihan tosissaan saa olla tarkkana, ettei hiprakassa oleva kuski kolauta kenenkään perään tai kylkeen.

Ensi viikolla taidan taas käyttää julkista liikennettä ja antaa ajatuksen lentää ja verenpaineen laskea.

Ja kassi lensi

Eilen se tapahtui. Olen jo pitkään tiennyt, että jonakin päivänä kaadun juuri siinä mäessä, jota aamuisin käytän ehtiäkseni nopeammin bussipysäkille.

Olin juuri jutellut entisen pomoni kanssa puhelimessa ja kannoin paperikassissa hänelle ja uudelle puolisolleen tarkoitettua häälahjaa. Onneksi se oli pelkkää paperia, kaikenmaailan särkyvä olisi varmasti särkynyt.

Pääni oli ehkä pilvissä, enkä tuijottanut tarkasti jalkojeni liikettä mukulakivien tai mitä lie tiiliskiviä ne nyt ovat, peittämällä tiellä. Yhtäkkiä olin polvillani, selälläni, vaikka millä läni. Onneksi käsilaukkuni oli kiinni lentäessään kädestäni parin metrin päähän. Ja onneksi se oli painava, eikä lähtenyt luistelemaan ajotielle päin niin kuin paperikassi paperisine lahjoineen. Päästin muutaman tärkeän ja asiaan kuuluvan suomenkielisen sanan ja kapusin jaloilleni. En ehtinyt tarkastaa vaurioita, kun piti juosta sen paperkassin perään. Onneksi ehdin ennen kuin autot ajoivat sen tuusan nuuskaksi.

Ajatusteni kohde kaatumishetkellä

 Bussipysäkillä tutkin itseäni tarkemmin. Kummastakin polvesta tihkui verta housunpunttien läpi. Housut olivat melkein rikki. Voi petkele! Taas menetin yhdet työhousut! En millään haluaisi lähteä housuostoksille, kun tälle persjalkaiselle on täältä tosi vaikea löytää mitään sopivaa. Polvien lisäksi vasen kämmen oli saanut kunnon iskun ja näytti kauniisti muuttuvan mustaksi.

Töissä sain polveni siivotuiksi ja laastaroiduiksi, eivätkä vahingot ilmeisesti olleetkaan niin pahoja kuin aluksi luulin. Ei edes luita katkennut.

Olen lapsesta asti kaatuillut ja itseäni kolhinut eri tavoin. Taidan olla kömpelö. Olen ihan varma, että sinä päivänä, kun elämäni päättyy, joku joutuu kokoamaan ruumiin kappaleet joko auton alta tai kivilouhikosta tai sitten vain yksinkertaisesti lyön pääni metsässä puunrunkoon ja jään niille sijoilleni. Juu, ja ei tarvitse elvyttää, kiitos.

J.K. Siivosin äsken kuivaa koiranoksennusta olohuoneen matolta. Olikohan eilen vahinko tapahtunut? Aika myöhään tulin töistä kotiin, enkä ihmeemmin ympärilleni katsellut, kun noita polviakin jomotti. Hyvin muuten lähti oksennus astianpesuaineella, eikä minulle edes tullut tavanomaista yökkäilyreaktiota. Kuiva yrjö on parempi kuin märkä.

Aamulla varhain, kun lentokone nousi

Heräsin tunti sitten omaan huutooni ja itkuuni. Näin painajaista, jossa pieni koirani oli kadonnut, eikä kukaan välittänyt. Lopulta löysin sen pahvilaatikosta, mutta ei se ollut sama koira. Jonkun toisen vielä pienempi.

Eihän tuo miltään painajaiselta kuulosta nyt, kun sen kirjoitin. Uneni tunnelma oli kuitenkin ahdistava, en saanut henkeä, en pystynyt tekemään mitään, olin paniikissa ja halvaantunut. Miksi minä tuollaisia unia katson, kun voisin hauskempiakin? Nyt en uskalla nukkua.

Äsken etsin netistä lammacurryn ohjetta. Tänään täällä syödään intialaisittain. Korianteripuska täytyy vielä käydä aamulenkillä ostamassa, kun eilen unohtui. Onneksi on se lähivihanneskauppa. Harmi vaan, ettei ole kaveria, jonka kanssa ruoasta nauttisin. Ei ruokailu ole samanlaista yksin kuin seurassa. Mutta kokkaan silti! Vaikka ihan piruuttani! Mieluummin teen itse kuin syön valmisruokia, mikä näin yhden ihmisen ja koiran huushollissa ehkä olisi yksinkertaisempaa.

Ajoin eilen entisen kotini ohi. Viimeeksi näin se parisen kuukautta sitten ja silloin talo oli vielä tyhjillään. Nyt siellä asuttiin. Tuntui kovin omituiselta nähdä, että verhot olivat auki ja talossa liikkui joku. Ajattelin pysähtyä sen eteen ja vakoilla vähän aikaa, mutta kadulla oli liikaa vilskettä. Sitäpaitsi entiset naapurit olisivat saattaneet ihmetellä. Toivottavasti siellä asuu  nyt lapsiperhe. On tilaa leikkiä ulkona ja sisällä.

Kuuntelen, kun lentokoneita nousee tasaiseen tahtiin. Tähän aikaan on lentokentällä vilkasta näin sunnuntainakin. Ei minua lentokoneiden äänet ole koskaan haitanneet, päinvastoin. Olen aina elänyt jonkun metelin aiheuttajan lähellä. Lapsena se oli päärata Helsingin seudulla, myöhemmin lentokenttä missä milloinkin. Tykkään, kun on matkustamisen ääniä ympärillä. Hiljaisuudessa en osaisi asua.

Joku muu päättää, mitä syön

Käyn yleensä kaupassa tuossa ihan vieressä, isossa marketissa. Ja kuten monella muullakin, minullakin on marketin asiakaskortti.

Jokusen kerran vuodessa saan asiakaspostin mukana alennustarralappuja, jotka tutkin tarkkaan. Sitten menen kauppaan ja ostan kalaa, kanaa, vihanneksia, hedelmiä, italiankinkkua jne. Ja kaikkiin paketteihin lättään -20%-tarran päälle. Taas kannatti kaupassa käydä!

Ensi viikolla ilmeisesti ostan juustoa, hedelmiä, olutta, viiniä ja jäätelöä. Onpas helppoa!

Olisi kyllä kiva käydä pikkukaupoissa tuolla vähän kauempana. Ostaa lihat ja makkarat yhdestä paikasta, leivät toisesta, vihannekset kolmannesta, juustot neljännestä. Kyllä se hyvin onnistuisi, mutta tulisi paljon kalliimmaksi kuin isossa marketissa. Sitäpaitsi pikkukaupat ovat jo kiinni, kun tulen illalla töistä. Tosin ne ovat auki ennen kuin lähden töihin eli turhaa mutinaa, etten muka ehdi.

Oikeastaan on ihan tyhmää, että kuljen joukon mukana ja käyn marketista hakemassa ruokani. Itsenihän minä vain ruokin, joten ei se hintaero valtava ole, kun pieniä määriä ostaa. Siinä pikkukauppojen alueella on hyvin varustettu viinikauppakin, eikä alue ole yhtään sen suurempi kuin iso markettikaan. Täytyypä joku päivä tehdä erilainen ostoskierros. Tapaisin uusia ihmisiäkin, kun mikään tavara ei ole vain hyllyltä kärryyn heitettävänä. Kaikki täytyy pyytää tiskin takaa kauppiaalta.

Kaikenlaisia leikkauksia

Aika kauan näköjään kestää, kun tuo koiraherrani nukahtaa narkoosipiikin saatuaan. Katseltiin eläinlääkärin kanssa pitkään koiran taistelua unta vastaan. Yritin jutella sille rauhoittavasti ja kerroin, että kohta saisi katsella hauskoja unia. Lopulta se suostui käymään pitkälleen lattialle ja nukahti siihen.

Lääkäri jatkoi työtään ja valmisteli koiran pienen patin poistoleikkaukseen ja minä lähdin kampaajalle.

Olikin minulle ihan uusi tuttavuus. Kuulemma kaupungin parhaat kampaajat. En tiedä parhaudesta, mutta aika erikoinen paikka se oli. Ensimmäiseksi tarjottiin kahvia, kun odottelin värjääjää. Sitten tuli pääkampaaja katsomaan päätäni ja suunnittelemaan, kuinka leikattaisiin.

Kampaamon kahvitarjoilu. Taustalla värjääjäkampaajani.

Ihmettelin siinä väri päässäni, miksi ihmiset ramppasivat koko ajan alakerrassa. Selvisihän se minullekin, kellariin mentiin pesupaikoille. Pääsin makaamaan lepotuoliin vanhan tehdashallin näköiseen huoneeseen ja kerrankin tunsin oloni kampaajalla rennoksi. En ole koskaan aikaisemmin sellaisiin kampaamon tuoleihin törmännyt. Pääsin jopa vähäksi aikaa tuolin hierontatoiminnon uhriksi, mutta se oli liikaa ja pyysin kampaajaa pysäyttämään masiinan. Päänahan hieronnan kyllä sallin, tuntui ihanalta.

Nyt minulla on eteenpäin leikatut hiukset, kun yleensä olen niitä vetänyt taaksepäin. Katsotaan, kuinka sopeudun uuteen päähäni. Aika paljon jouduin koko hommasta maksamaan, mutta eiköhän kokemus ollut sen arvoista.

Ilta vietettiin tokkuraisen koiraherran kanssa kylki kyljessä. Se ei päästänyt minua näkyvistään hetkeksikään. Haavasidoksen se on tähän aamuun mennessä repinyt pois jo viisi kertaa. Täytyy varmaan lähteä ostamaan lisää sidetarpeita. Varastoni ei riitä mihinkään, jos se tätä vauhtia irrottaa siteitään. Viisi päivää pitäis haavaa kuulemma peittää.

Inspehtööri ja puhtaat ikkunat

Nyt juuri istun kotona ja odotan patteritarkastajaa. En tiedä, miltä sellainen näyttää ja mitä tekee, mutta minulle on vain ilmoitettu, että tänään klo 8.30 - 14.30 sellainen huusholliini ilmestyy.

Tätä suurta ja ainutlaatuista tapahtumaa varten minun piti ottaa oikein töistä vapaata. Onneksi on jonkin verran tunteja varastossa, ettei lomapäiviä tarvitse kotona odottamiseen käyttää. En kyllä ole käden vain näppäimillä odottanut. Ensin siivosin koko kämpän, tosin silleen pikaisesti ja vain silmänlumeeksi. Mutta ainakin näyttää siistiltä.

Toinen, suurempi saavutukseni oli ikkunoiden pesu. Loppukesästä joku mikälie puu lennätti  pähkylöitään tänne kerroksiin saakka ja ihanan karvainen sotku on peittänyt ikkunoitani nyt jonkin aikaa. Lasien puunaaminen ei ole mielipuuhaani, mutta kun en enää nähnyt ulos ja tuli tällainen sopiva tilanne, ryhdyin puuhaan.

Löysin jonkinlaisen ikkunanpesu- ja pyyhkimisvempeleen, jolla tappelin keittiön ikkunan puhtaaksi. Sen jälkeen siirryin perinteisempään konstiin eli rätteihin. Aikamoista käsivarsijumppaa se oli, mutta nyt näen taas vastapäisen talonkin. Sisäpuolelta en vielä laseja vielä pessyt, siihen käytän jonkun ikävän sadepäivän.

Saa nähdä, koska patterintarkastaja oven taakse ilmestyy. Ikkunaurakan jälkeen on olo aika nihkeä ja suihkuun pitäisi mennä, mutta ihan varmasti ovikello soi juuri silloin, kun väännän suihkun päälle.

Suonenveto tai lihaskramppi

Kun elämästäni poistui iso osa elokuussa, en ole oikein osannut enää mitään. En edes blogiin kirjoittaa. Itku tulee mitä oudoimmissa paikoissa ja mitä oudoimmista syistä. Lokakuussa lähden koiraherran, ystäväni ja pikkukoiran uurnan kanssa viikonloppumatkalle rannikolle. Toivottavasti sen jälkeen jaksan taas tätä elämää.

Oikeastaan minulla ei mitään itkemisen aihetta pitäisi olla. Töissäkin on mukavaa, vähän muutoksiakin tulossa. Iso askel minulle, mutta pieni ihmiskunnalle. Ilmeisesti minusta oikeasti töissä tykätään, vaikka välillä tunnenkin olevani vaikea ja ärsytän työkavereitani.

Aamulla kyllä meinasi itku tulla ihan kivusta. Vasemmassa pohkeessa oli niin kamala kramppi, etten pystynyt olemaan hiljaa. Kipu oli hirveä ja jalka kramppasi parisen tuntia. Nappasin magnesium-pillereitä, levitin pohkeeseen hevoslinimenttiä ja vedin villasukat jalkaa. Yritin venyttää ja vetkuttaa, muttei auttanut. Vasta lenkillä lihas alkoi antaa periksi. Nyt pohje on kova ja kipeä.

Valitin vaivaani naamakirjassa ja sain pari hauskaa ohjetta magnesiumin lisäksi. Suonenvetoon kuulemma auttaa jalkapohjaan iskeminen vaikka nyrkillä. Kokeilen seuraavalla kerralla. Toinen minulle vieras ohje oli suolan sulattaminen kielellä. Sitäkin temppua testaan.

Kumma, kun vasen jalka alkoi reistailla. Yleensä minulla kramppaa vain oikea koipi. Sen kanssa olen oppinut elämään ja tiedän, mitä tehdä, kun nilkka alkaa vääntyä vasemmalle. Väännän takaisin.

Valitetaan nyt oikein kunnolla näitä jalkojani. Pari päivää sitten töistä tultuani otin kengät jalasta ja vasen jalkapöytäni oli niin turvoksissa, että se hölskyi kävellessä. Oikeassa jalassa turvotus oli nilkassa. Elefanttikin olisi ollut kateellinen.

Nyt loppui tämä tarina! Bloggerilla on jotain minua vastaan ja kirjoitukseni katoaa ja ilmestyy taas esiin vähän väliä. Ei tätä jaksa. Lauantaita teillekin.

Kun savuttaa, täytyykö tehdä jotain

Nyt on niska jumissa, mutta pääsin sentään kotiin ja vielä aika nopeastikin. Runsaan 200 km matkaan meni vain 2,5 tuntia pysähdyksineen. Eilen oli toisin.

Lähdin ajoissa, tai niin ajoissa kuin nyt pystyin. Aina tulee viivästyksiä vaikka kuinka ennakoisin. Ilmoitin vastaanottokomitealle, että olisin perillä viimeistään klo 14. Kuinka väärässä olinkaan! Alkumatka sujui joutuisasti. Ei huolen häivää, liikenne soljui kuin, kuin... no, lumivyöry. Päästyäni naapurimaahan tuli täysi stoppi. Ensin pysähtyi liikenne, mikä ei näillä leveysasteilla ole uutta. Ja sitten pysähtyi auto. Tai pysäytin sen, kun ilmastointiluukuista alkoi tulvia savua. Hätävilkut päälle, äkkikurvaus pientareelle ja konepelti auki. Hetken ihmettelin moottorin olemusta, mutta koska en nähnyt lieskoja missään eikä mikään kohta tuntunut kovin kuumalta, iskin kannen kiinni ja puikkelehdin liikenteen sekaan.

Ruuhkaliikenteeseen en halunnut, mutta onneksi pystyin vielä valitsemaan toisinkin. Joutuisin tekemään pienen lenkin, mutta parempi sekin kuin etanavauhdilla 100 km. Hetken sujui ihan mukavasti, kunnes se perhanan savu ilmestyi uudelleen. Nyt vain siirryin somasti pientareelle hätävilkuttaen ja olin ihan hiljaa vähän aikaa. Uusi startti, ja taas mentiin. Nyt päätin ajaa tasaisen tappavaa satasta koko loppumatkan, jos siitä vaikka olisi apua. En tiedä oliko, mutta perille pääsin vaikka vasta pitkästi kolmen jälkeen.

Viikonloppu oli hauska. Muisteltiin kaverin kanssa vanhoja koulujuttuja ja nauraa räkätettiin kaikille hullutuksille. Syötiin, juotiin ja saunottiin ja kivaa oli. Juttu jatkui aamulla pitkällä metsälenkillä.

Kotiin lähtiessäni tarkistin manuaalin tavauksen jälkeen autosta kaiken, mitä nyt mieleeni tuli. Tosin en minä autoista mitään tiedä,haluan vain, että se kulkee eikä temppuile.

En päässyt kuin parikymmentä kilometriä kotiin päin, kun auto taas höyrytti/savutti/kaasutti. Pysähdyin ja odotin aikani. Koira onneksi nukkui raskaan reissun uuvuttamana, eikä hermoillut turhia. Toiset parikymmentä kilsaa ja taas tuli stoppi. Nyt hyppäsin reippaasti autosta ja avasin konepellin. Kas, moottorihan se siinä, sanoin itselleni. Sitten katsoin ylöspäin ja sain herätyksen!

Hallelujaa ja hare krishna, vika olikin yläkerrassa! Ei sentään taivaissa, mutta konepellin pohjassa. Joku, suuresti epäilen insinööriä, oli vuorannut konepellin alapuolen lasivillalla ja jollain huovantapaisella. En tiedä, onko kyseessä ääni- vai lämpöeristys, mutta jos jälkimmäinen, se ei toimi! Terveisiä vaan insinöörille. Vuoraus oli selvästi kärähtänyt keskeltä, mistä se nojasi suoraan moottorin, hmmmm, no siihen (en tiedä sen oikeaa nimeä, mutta sellainen laatikko, jonka sisällä on ehkä öljyä?). Työnsin kärähtäneitä retaleita vähän kasaan ja puhaltelin jäätävää henkeä vuoraustaidonnäytteelle.

Loppu matka meni jännittäessä, palaako, eikö pala, palaako, eikö pala... Ajoin katse tuuletusaukoissa ja edessä ajavan rekka-auton perävaloissa. Annoin kiireisimpien suosiolle mennä ohi. Kotiin päästyäni ihmettelin, kuinka nopeasti oikeastaan olinkaan perillä.

Tuosta autosta en tiedä, se ei ehkä enää pääse kanssani mihinkään reissuun. Luulen, että sitä odottaa autojen harmaansininen taivas.

J.K. Äsken vilkaisin blogini tilastoja. Kovasti tuntuvat zimbabwelaiset tykkäävän, tänäänkin oli jo 68 kertaa sieltä käyty kurkkaamassa. Senkun kurkitte.

Melkein kuin Helsingistä Poriin

Olen lauantaina lähdössä matkalle naapurimaahan. Tulee kivaa vaihtelua näihin tylsiin päiviin ja ikäviin viikonloppuihin.

Luulin aika pitkällekin meneväni, kun kerran ihan toiseen valtioon, mutteihän se ole matka eikä mikään! Lyhyempi ajomatka kuin Helsingistä Poriin, mutta onneksi ei kuitenkaan yhtä tylsä. Tulee paljon risteyksiä ja moottoriteiden liittymiä, joista täytyy löytää ne oikeat. Vaikka mitäs minä turhaan pohdin, monet kerrat olen samoja teitä ajellut. Tähän asti en vaan ole tiennyt, että lapsuuden ystäväni asuu siellä parin sadan kilometrin päässä.

Naamakirja on kyllä kiva! Sieltä tämän kaverinkin löysin. Nyt ollaan viestitelty moneen otteeseen ja yritetty saada vierailuaikaa sopimaan kummankin kalenteriin. Tai oikeastaan vain hänen kalenteriinsa, minun viikonloppuni ovat aina yhtä vapaita.

Yritin tällä viikolla saada auton huolletuksi ennen matkaa, mutta tottakai huoltamon väkikin lomailee niinkuin lähes kaikki täällä elokuussa. Piti ihan itse tarkistaa öljyt, ja hyvältä näytti. (En kyllä muuta osaakaan tarkistaa.) Eipä kai 400 km edestakaisin nyt paljon mitään kuluta, mitä nyt vähän polttoainetta. Huolletaan sitten ensi kuussa.

Sen lisäksi, että on aivan kerrassaan riemullista tavata vanha tuttu ja päästä kertaamaan elämisiämme vuosikausien ajalta, pääsen kaverin luona saunaan! Saan heittää löylyä ja irrottaa surua nahastani niin paljon kuin tykkään. Ihana suomalainen, kun on rakennuttanut saunan kotiinsa.

Lasku

Eilen en hakenut postiani laatikosta, kun ystävällinen naapurin rouva availi ovia tullessani kotiin panavien kauppakassien kanssa. Tänään aamulenkiltä tullessani katsoin, olisiko taas laskukasa odottamassa. Ei ollut kuin yksi. Krematoriosta. Rakas ystäväni oli tuhkattu viime viikolla ja uurna olisi nyt noudettavissa eläinlääkäriltä. Kerrankin oli kaunis lasku ja kauniit sanat. Itku tuli taas.

Kaipa tämä joskus loppuu, mutta vielä olen kovin herkällä päällä. Yhtenä aamuna kuulin selvästi, kuinka koirani käveli parvekkeella. Piti oikein tarkistaa, että toinen koirsita nukkui. Ei parvekkeella ketään ollut, kuulin ihan harhoja. Tänään näin, että pikkukoira nukkui olohuoneen lattialla lempipaikallaan. Sitten tajustin, että tyynyhän siinä vain oli. Taidan olla tulossa hulluksi.

Enkä sinne bileisiinkään lähtenyt. Itkin koko viime lauantain, enkä ollut ollenkaan bilekunnossa. Silmätkin punaiset ja turvoksissa. Ehkä joskus tulevaisuudessa uskallan mennä oikeasti ihmisten ilmoille.

Pala kurkussa

Tänään on viikko siitä, kun pieni koirani menehtyi. Olen itkenyt ja itkenyt, mutta varsinkin töissä olen pystynyt olemaan ihan kuivin silmin. Kurkussa on iso pala, joka ei ainakaan vielä ole lähtenyt liikkeelle.

Enköhän tästä kuitenkin selviä, vaikka ensin tuntui, ettei tästä mitään tule. Että minunkin täytyy päästä pois.

Töissäolemisessa on se hyvä puoli, että välillä saa muutakin ajateltavaa. Yritin työkoneeni taustakuvaksi tuota edellisen postauksen kuvaa, mutten pysty sitä vähän väliä katsomaan. Nyt se on vain seinällä selkäni takana.

Toinen koira on ihmeissään, kun yksi on johonkin häipynyt. Etsii ja etsii joka paikasta, kun tullaan lenkiltä sisään. Onneksi se yleensä sopeutuu aika äkkiä uusiin tilanteisiin.

Yksi täkäläinen ystäväni pyysi minua huomenna lähtemään kaverinsa luokse hauskanpitoon. On kuulemma paljon väkeä ja viiniä ja ruokaa ja... Ehkä hän luulee, että muuten istuisin kotona itkemässä. Vaikka niin varmaan tekisinkin. Lupasin mennä, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, peruutan menoni ihan viime sekunneilla. No, toivottavasti en. Kyllä minunkin jo on aika aloittaa bilettäjän elämä, johan tässä on vuosikaudet istuttu kotona kuin joku erakko. Tutustunpa taas uusiin ihmisiin, mikä on kiva. Tai ehkä ei ole, mutta on ainakin uusi kokemus.

Peukut pystyyn huomisillalle, etten heti lähde kotiin kalppimaan!

Sateenkaarisillalla

Juokse, rantaa riittää loputtomiin!

Hyppää korkealle taivaisiin,

nappaa pallo, toinen, kolmas!

Jalkasi ovat vahvat taas,

silmäsi loistavat auringon lailla,

olet riemua täynnä.

Kun tulee ilta, sulje silmäsi

sateenkaarisillalla

ja huomenna juokset ja naurat taas.

Verensiirto

Elämäni pyörii nyt tuon pikku koiran ympärillä. Itku kurkussa yritän sitä hoitaa parhaani mukaan ja jutella ja halata ja silittää.

Eläinlääkäriltä sain tänään verikokeiden tulokset ja punasolut ovat pienellä kovin vähissä. Lääkäri ehdotti, että koiralle tehtäisiin verensiirto, joka kuulemma saattaisi auttaa. En tiedä, tuntuu kovin radikaalilta. Myöhemmin lääkäri soitti vielä ja sanoi, että perna pitäisi tutkia ja se tehtäisiin torstaina.

Vien koiran torstaina puolen päivän aikaan klinikalle ja haen illalla takaisin. Sitten kuulen, onko mun ilopillerillä pernasyöpä. Jos on, niin mitään ei enää ole tehtävissä.

Onneksi se sentään syö jauhelihaa, mutta ei muuta. Vesi myös kelpaa, ja juomisen jälkeen koira pissii parvekkeelle. En viitsi suuttua, huuhtelen vain pois. Parvekkeen viemärisysteemi korjattiin keväällä varmaan juuri tätä varten.

Ulkonakin on käyty. Kannan koiran hissiin ja hissistä pihalle. Siellä se seisoo ja istuu hetken ja sitten kannan sen taas sisään.

Luulen, että tiedän, miltä tuntuu elää maailmanlopun tunnelmissa.

Loma vain huononee loppua kohden

Tarkoitukseni oli kirjoittaa lomastani oikein pitkän kaavan mukaan kuvien kanssa. Nyt kaikenlaisten ikävien juttujen jälkeen totean vain, että hauskaa oli. Olen saunonut, uinut, viettänyt aikaa sukulaisten ja ystävien kanssa, syönyt ja juonut hyvin ja nauranut paljon. Siinähän se.

Kotiin tultuani hain koirat kotiin. Toinen hyppeli iloisena ja juoksi suoraa päätä autoon. Toinenkin oli iloinen, mutta poistuessaan yksiöstään sillä pettivät jalat alta. Pelästyin aika lailla, mutta kun hoitaja sanoi, ettei koira ollut oikein syönyt mitään ja juominenkin oli ollut sitä sun tätä, ajattelin, että kyllä se pian taas on oma itsensä. Pari päivää kotona olon jälkeen se oli vieläki heikko ja käveleminen ei sujunut ollenkaan.

Eilen pääsin päivystävälle eläinlääkärille, joka sattuikin olemaan omalääkärimme. Hieno juttu! Vähän aikaa koiraa tutkittuaan hän sanoi, että koira on erittäin sairas ja toivoi, että ehditään vielä hoitaa. Tänään saan illalla tietää, mitä verikokeista löytyi, mutta jo nyt koira joutui kortisoni- ja antibioottikuurille. Ulkona saa käydä vain tarpeillaan, pitkät lenkit on täysin kiellettyjä. Nyt syötän reppanalle melkein pelkästään punaista lihaa, annan sen levätä niin paljon kuin haluaa ja silittelen ja halailen mahdollisuuksieni mukaan. Toivottavasti lääkitys alkaa auttaa ja koira tulee taas kuntoon.

Tänään vein sitä pihalle ihan vaan pikaisesti ja suljin oven perässäni. Samalla tajusin, että avaimet jäivät sisälle! Voi helvetin perkele! Onneksi tuttavallani on vara-avaimet ja hän lupasi tuoda ne, mutta ainakin tunti meni ennenkuin päästiin taas sisälle. Aurinkoisella nurmikolla istuskellessani mietiskelin vara-avaimelle piilopaikkaa

Eikä siinä vielä kaikki. Päivän vastoinkäymiset saivat ihan uuden ulottuvuuden postipojan käynnin jälkeen. Hän toi kaikki lomanaikaiset postini, joiden joukossa oli kirje Suomen poliisilta. Soitin heti lähettäjälle ja kyselin, mitä oli tapahtunut. Omistamani asuntovaunu, jonka olin luovuttanut entiselle puolisolleni, mutta joka ei koskaan ollut siirtänyt sitä nimiinsä, oli palanut poroksi ja samalla polttanut pari varastoa ja niiden sisällä olleet maataloustyökoneet. Sydän alkoi hakata miljoonaa, kun poliisin kanssa pohdin, kuka mahtaa olla korvausvelvollinen. Vaunussa oli voimassa oleva vakuutus täältä asuinmaastani, joten sinne kai minun pitää asiasta ilmoittaa.

Sen jo päätin, että minä en ainakaan ryhdy maksumieheksi asiassa, mikä ei minulle kuulu millään lailla. En edes ollut Suomessa tulipalon aikana.

Olisikin ollut aika epätodellista, jos tämä kesä olisi sujunut ilman vastoinkäymisiä. Minulla on tosi huono karma kesäisin. En muista, koska viimeeksi olen saanut viettää lomani rentoutuen ja ilman murheita. Oikeastaan minua itkettää nyt.

Yhden lomakuvan laitan tänne kuitenkin. Tässä on kuikka, joka tuli katsomaan, kun uitin varpaitani järvessä. Sitten se sukelsi ja tuli ylös noin parin sadan metrin päässä. Kaunis lintu.

Pitikö nyt tämäkin tyhmyys tehdä!?

Voi helvetin helvetti! Ostin kuukausi sitten netistä "halvat" liput Suomeen ja takaisin ja vasta eilen tajusin, etten saa kuljettaa mukanani kuin käsimatkatavaraa. Voi kele, tana ja ttu!!! Olisin edes tajunnut vähän aikaisemmin ostostani tutkia, niin olisin saanut tilatuksi matkalaukun kuljetuksen aika pienellä summalla. Nyt joudun  maksamaan ainakin kaksinkertaisesti kentällä, jos sinne nyt koskaan pääsen.

Että voi v-tuttaa oma tyhmyys! Olin innoissani halvoista lipuista ja tottakai tulin kunnolla kusetetuksi. Olisi pitänyt lukea kunnolla lentoyhtiön teksti. Aina sama juttu, näen vain osan asiasta ja täpinöissäni ainakin puolet jää verhon taa.

Eihän tämä muuten mikään katastrofi olisi, mutta kun rahat on loppu. Siis niin loppu, että jouduin kolikoita eilen kaivamaan, että sain kasaan matkalaukun kuljetusta varten tarvitsemani summan. Ikinä ennen en ole lähtenyt reissuun näin vähin matkarahoin. Vasta ensi viikolla saan lomarahani ja heinäkuun palkan. Firma maksaa aina kuun 15. päivä riippumatta siitä, koska loma alkaa. Kiva.

Onneksi sentään aurinko paistaa täydeltä terältä, joten voin raahata matkalaukkuni bussille. Ja onneksi minulla on bussilippu. Taksia en voisi tässä konkurssissa ajatellakaan. Juu, onhan luottokortti, saattaa joku nyt sanoa. Niin on, mutta kun sekin on ihan tappiin käytetty.

No niin, haukkukaa nyt hulluksi ja vaikka miksi. Minä olen huono rahankäyttäjä ja menojeni suunnittelija. Kun nyt pääsisin Suomeen, niin sitten helpottaa. Saan sentään asua kavereiden ja sukulaisten nurkissa.

Hyvää lomaa vaan teillekin!

Jii Koo: Kyllä hätä keinot keksii. Kävin pika pikaa kultasepän luona myymässä vanhat kihla- ja vihkisormukseni. Olisin myynyt mistä lie saamani kultaisen ranneketjunkin, mutta sepäs ei ollutkaan jalometallia. Jotain on höynäytetty, joko minua tai ketjun antajaa. No, mitäs siitä, nyt ei ainakaan koirat kuse kintuille.

Maanantai-iltapäivän maalaisruuhka

Koirat lähtivät maaseutulomalle ja minä huomenna kaupunkeihin. Ei ne ihan kamalasti innosta hihkuneet, kun pääsivät samaan kaksioon, missä viimeeksikin lomailivat. Jätin silti, sillä olen itsekäs, tai ehkä sittenkin huomaavainen. Eivät ne kaksistaan täällä kerroksissa päivää kauempaa pärjäisi.

Kotiin päin ajellessani jouduin oikein kuunnon ruuhkaan. Sain edelläni ajavan traktorin kiinni, mutten tietenkään päässyt siitä ohi. Junnattii peräkanaa aika monta kilometria mutkaista tietä ennen kuin traktorikuski pisti vilkun vasemmalle ja kääntyi pois. Ei minua yhtään harmittanut hiljainen matkanteko, mikään kiire ollut mihinkään.

Kun matkaa oli vielä viitisenkymmentä kilometria jäljellä, jouduin ihan oikeaan ruuhkaan. Lähikaupungin kehätie oli tupaten täynnä. Viisi kaistaa tuohon suuntaan ja viisi tähän ja kaikki tukossa. Siinä hissuksiin madellettiin minä ja muut rekkakuskit. Mikähän siinä onkin, että tuo kyseinen kehätie on aina tukossa, oli yö tai päivä, kesä tai talvi.

Aikanani pääsin minäkin sieltä pujottelemaan omalle moottoritielleni ja matka kotia kohti jatkui joutuisasti. En tiedä, olenko outo, mutta tykkään autolla ajamisesta. En missään tapauksessa sano, että olisin hyvä kuski, mutta aika reipas ja rohkea kuitenkin. En jää jahkailemaan vaan painan kaasua ja kiidän eteenpäin. Harmi, etten tänä vuonna lähde autolla lomalle. Olisi taas hauska porhaltaa Euroopan halki.

Äiti +/- tytär = ratkaisematon yhtälö(kö)

Poistin äskeisen kirjoitukseni, oli vähän liian henkilökohtaista. Sen haluan kuitenkin sanoa, että äiti ja tytär -suhde ei ole helppo. Lieneekö koskaan onnistunut.

Olen pahoillani, jos tuotin teollani jollekin harmia. Olen huono äiti.

Viikko lomaa eikä lomasta tietoakaan, vielä

Ystävä Australiasta tuli ja meni. Onneksi asui hotellissa ja onneksi on jo niin vanha, että osaa arvostaa kunnon yöunia. Minäkin pääsin kotiin joka ilta ajoissa. Tai oikeastaan hän pääsi hotelliinsa syötyään kokkaamani päivällisen.

Oli todella hauskat kolme päivää. Toimin paikallisoppaana ja kuljetin miestä pitkin poikin ja ajelutin turisitbussillakin. Siitä tuli selkä kipeäksi, oli huonot istuimet. Kunnon skottina hän maksoi kaiken, mitä en ollenkaan pitänyt pahana.

Työpaikkahaastattelussa kävin pikaisesti kertomassa, etten halua jakaa työhuonettani kahden ihmisen kanssa. Olen jo vuosia saanut nauttia oman toimistohuoneeni rauhasta, enkä enää osaisi toisin olla. Kerroin myös haastattelijoille, että olen äänekäs, joten jos minä en häiriinny, niin toiset ihan varmasti. Minulta ei kysytty mitään oikeita kysymyksiä. En saanut kertoa hyviä ja huonoja puoliani tai kuinka ratkaisen ongelmia. Kaikenlaisia muita juttuja vain juteltiin, mm. kirjoista ja koirista ja vähän siitä työstäkin. Epäilenpä, etten ollut haastattelijoiden mieleen, olen liian vanha ja liian itsekäs. Ei se kuitenkaan haittaa, jos paikkaa en saa, kyllä minä vanhassakin paikassa viihdyn ainakin ajoittain.

Kerroin pomollekin, että kävin haastattelussa. Hän oli kauhuissaan ja sanoi, ettei halua minun lähtevän minnekään. Hätäpäissään lupasi kaikenlaisia työjuttujen muutoksia. Katsotaan sitten lomien jälkeen, vieläkö muistaa.

Liikuntaa sain keskiviikkona oikein rutkasti, kun menin kuin meninkin työpaikan Away Day -tapahtumaan (siellä pomonkin tapasin). Teemana oli Highland Games ja minäkin heittelin kolmen metrin pölkkyä minne sattui. Paremmin osasin äänekkäästi kannustaa oman ryhmäni edustajia. Lampaitakin piti paimentaa (olivat muuten oikeita sarvipäälampaita) ja opetella skotlantilaisia tansseja. Viskin maistelu oli kisan paras osuus, ehkä siksi, että tunnistin kaikki. Nimiä en tiennyt, mutta osasin sanoa, mikä oli skotlantilaista, mikä irlantilaista ja mikä täyttä roskaa. Ja se neljäs oli yllätys, yllätys japanilainen! Maukas ja edullinen tuttavuus.

Kaikenmaailman juhlimisen jälkeen pääsin kotiin joskus kahden aikaan yöllä. Onneksi kaveri oli käynyt syöttämässä ja ulkoiluttamassa koirat, ettei minun enää humisevan pääni kanssa tarvinnut lähteä pimeille kaduille kompuroimaan. Ja onneksi seuraavana päivänä sain zombina tuijottaa tennistä. Muuta en olisi jaksanutkaan.

Nyt en valita kuumuutta, vaikka suihkussa saan juosta tunnin välein. On kuuma, mutta niin kesällä kuuluukin olla. Täällä on jo tarpeeksi kauan kärsitty kylmästä ja sateesta ja tuulesta ja vaikka mistä.

Ensi viikolla aloitan oikean loman ja jätän parvekekukat oman onnensa nojaan. Postin kävin sentään pysäyttämässä. Samalla opetin postin virkailijalle, kuinka sähköpostiosoitteen @-merkki koneelta löytyy.

Pahan mielen tuottaja

Loma alkoi ja eilen töistä lähtiessäni törmäsin muutamaan tuttuun kollegaan. Yksi kyseli, joko olin saanut hänen antamansa työtehtävän valmiiksi, kun kerran lomille lähdin. Sanoin saaneeni ja että jätin viime tarkistukset sijaisteni hoidettaviksi.

Rouva kauhistui ja alkoi huutaa "Kuka, kuka, kenelle tehtävän annoit, et kai vaan sille ja sille!!!?" Lisäksi jatkoi, etten voisi olla lomalla kuin viikon, koska se Erittäin Tärkeä Työtehtävä täytyy lähettää hänelle takaisin viikon kuluttua. Kun kerroin tulevani takaisin työpaikalle elokuussa, luulin että hän pyörtyy. Poistuin paikalta ja toivotin itselleni hauskaa lomaa.

Onhan se kovin hyvä asia, että ihminen suhtautuu työhönsä vakavasti ja on vilpittömästi huolissaan siitä, että kaikki tulee hyvin hoidetuksi. Mutta kun kyseisellä rouvalla on vain tämä yksi tehtävä hoidettavanaan, olisin luullut, että hän ymmärtäisi niitä, jotka tekevät muutakin kuin vain pyörittelevät numeroita päivät pitkät.

Lähetän varmaan viestin sijaisilleni ja varoitan rouvasta. Menevät nuoret naiset ihan hämmennyksiin, jos rouva ilmestyy toimistoon huutamaan asiasta, josta kumpikaan sijaisistani ei oikeastaan ymmärrä yhtään mitään.

Koko eilisen illan pohdin asiaa eikä tunnu vieläkään olevan poissa mielestä. Sain taas kerran oppia, että jotkut ovat, tai luulevat olevansa, parempia ja tärkeämpia kuin toiset.

Uusille urille?

Tein maanantaina jotain sellaista, mitä en ole tehnyt moneen vuoteen. Lähetin työpaikkahakemuksen! Firma on sama, mutta osasto ei. Työpaikkakin on ihan toisaalla kuin tämä nykyinen, samassa kaupungissa kuitenkin.

Eilen sain sähköpostissa kyselyn, koska minulle sopisi mennä haastatteluun. Aika nopeaa toimintaa. Tiistaina klo 10.00 voisitte kaikki pitää peukkuja pystyssä, tai jos Suomessa olette, niin klo 11.00. Vielä ei jännitä yhtään. Tulostin aamulla kaikenmaailman tietoja osastosta ja sen toiminnasta. Aika mielenkiintoinen paikka. Joko muistin sanoa, että peukut pystyyn?

Haastattelu osuu samaan aikaan vanhan ystäväni vierailun kanssa, mutta eiköhän hän ymmärrä, kun selitän. Entinen poikaystäväni (tertiääriseltä kaudelta) tulee sunnuntaina ja jatkaa Euroopan turnettaan keskiviikkoaamuna. Onneksi mies on varannut hotellihuoneen, ei tarvitse koirien kanssa tehdä väistelyliikkeitä omassa kodissani. Kyllä minä sen sinne silti raahaan ja näytän, kuinka nykyisin asun. Varmaan ehditään vähän kierrellä kaupungillakin ja pidemmälläkin, jos huvittaa. Olen nimittäin lomalla maanantaista lähtien ihan elokuuhun saakka.

Muitakin työjuttuja osuu tuohon loman ensimmäiseen viikkoon kuin vain se haastattelu. Keskiviikkona on osastomme perinteinen poissaolopäivä, jolloin koko satapäinen sakki siirtyy pois toimistosta ja viettäää pitkän päivän kaiken maailman touhujen parissa. Tänä vuonna on päivän järjestely vähän tökkinyt, kun vielä ei edes tiedetä, koska lähdetään ja mihin. Onneksi minulla on sisäpiirin tietoa ja tiedän sentään päivän teeman: highland games! Sopii hyvin tällaiselle Skotlanti-fanille. Ohjelmassa on kuulemma jopa viskin maisteluakin! Nammmm! Raporttia päivän kulusta tulee myöhemmin.

Runsaan viikon päästä lähden oikealle lomalle. Tällä kertaa Suomeen (hah-hah! niin kuin joskus muualle osaisin mennä). Sitä en oikein jaksa vielä hehkuttaa, kun Suomen loma on minulle aina aikamoinen rasite. Toivottavasti vanhat lomamuistot eivät pilaa tätä kesää.

J.K. Jos en ole vielä sanonut, että tiistaina saa pitää peukkuja pystyssä, niin sanon sen nyt: Tiistaina peukut pystyyn!

J.K.K. Mitä nykyisin haastatteluissa kysytään? Olisiko jollain esimerkkejä?

Vapaapäivä - touhupäivä

Tuli tänään vapaapäivä ihan yllättäin. Olen nimittäin lakossa. Kukaan ei pakottanut, mutta halusin osoittaa solidaarisuuteni ja jäin kotiin niin kuin lähes kaikki muutkin työkaverit. Yksi syy jäämiselleni oli myös kamala työmäärä täällä huushollissa.

(Huomaatteko muuten, että kirjoitan kotona eli kone toimii taas! Kiitos pari viikkoa sitten käyneille vieraille.)

Viime lauantaina oli auttamassa entistä pomoani muutossa ja sain palkan huonekaluissa. Illalla raahattiin kaverin kanssa 7. kerrokseen tv-taso, suuri matto, tuoli, laatikosto ja kaikenlaista muuta pientä. Osan huonekaluista olin jo hakenut aikaisemmin. Olohuone näytti muutaman päivän kuin osto- ja myyntifirman huonosti järjestetyltä varastolta, joten pakko oli jotain tehdä. Varsinkin kun sunnuntaina saan vanhan ystäväni kaukaisilta mailta kylään.

Nyt olen kantanut sohvaa, siirtänyt pöytää ja mattoja, hakannut nauloja seinään, melkein pudottanut telkkarini lattialle ja manannut netti-tv-firman asennuksia. Oliko ihan pakko mitata johdot millilleen viime syksynä? Eikö nyt edes vähän olisi voinut jättää siirtymävaraa? Kuinka monessa huushollissa huonekalut, telkkari ja kaikki muut tavarat pysyvät aina ja ikuisesti samoilla paikoilla? Ei minun kotonani ainakaan. Kyllä vähän täytyisi asentajienkin ajatella johtoja sisustajan kannalta.

Jouduin antamaan periksi ja kultainen leikkaus on nyt ehkä pronssinen. Antennijohto ei venynyt vaikka kuinka kiskoin. Irti se kyllä lähti muutaman kerran ja jouduin ison lipastonkin sen takia siirtämään. Tässä päivässä on ollut kyllä pilatesta ihan omiksi tarpeiksi.

On täällä vieläkin tekemistä ja liikaa tavaraa. Yksi sohva (koirien lempipaikka, mutta ihan kamala) pitää saada johonkin jäteasemalle. Talkkari on luvannut auttaa minua sen kanssa, mutta hän on vielä lomalla lauantaihin saakka. Saavathan koirat loikoilla leppoisasti vielä jonkin aikaa.

Nyt lähden pesulaan verhopyykille. Siellä on helpompi isojen kankaiden kanssa pelata kuin täällä kotona, ja kun siellä on se kuivausrumpukin.

Mittarin salainen elämä

Ihmettelin kerran tyttärelleni autoni mittaria, mikä näyttää, kuinka pitkän matkan voin vielä ajaa ennen kuin täytyy tankata. Ajettiin aika pitkään moottoritiellä ja mittari kasvatti kauhealla vauhdilla kilometrimäärää. Tytär hymähteli ja sanoi, että tietysti se noin näyttää, kun se laskee keskikulutuksesta.

Eilen oli taas sellainen päivä, tosin ei ketään kyydissä, jolle olisin asiaa voinut ihmetellä. Koirille en viitsinyt, kun eivät olisi kuitenkaan vastanneet. Ainakaan oikein.

Kotoa lähtiessä mittari näytti, että tankata täytyy ajettuani 334 km. Ajoin kaverin luokse kylään ja takaisin ja käväisin matkalla vielä naapurimaassakin, matkaa tuli yhteensä n. 225 km. Kotipihalla mittari kohteliaasti sanoi, että rouva voi vielä ajella 589 km kunnes täytyy pysähtyä tankkaamaan. En tajua! Toinen mittari selvästi näytti, että polttoaine, tässä tapauksessa diesel, oli vähentynyt. Viisari oli selvästi liikkunut klo 12:n asennosta johonkin 13.30:een. Ihan varmasti polttoainetta oli kulunut!

Tämä on taas tällainen "vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee" -tapaus. Kuinka voi olla, että polttoaine kuluu, mutta jäljellä oleva kilometrimäärä kasvaa? Ei mene tajuntaani tämä.

Ihan piruuttani lähdin aamulla autolla töihin, kun halusin seurata, mitä mieltä mittari tänään oli. Ei tainnut olla mittarilla hyvä päivä, kun töihin päästyäni jäljellä oleva matka oli pudonnut 476:een, enkä ollut ajanut kuin vähän alle 10 km. Mittarissa täytyy olla joku vika.

Taidan ottaa töistä mukaani paperinpalan, jolla teippaan mittarin näkymättömiin. Hämää tuollainen ailahtelevaisuus. Kaipa minä osaan auton tankata viimeistään silloin, kun se antaa valomerkin.

Vaikea asia

Miksihän tästä kirjoittamisesta on tullut niin vaikeaa? Silloin, kun asiani olivat oikein huonosti ja elin jatkuvassa pelossa, halusin kertoa jollekin, minkälaisessa elämässä oikein elin. Nyt, kun asiat ovat paljon paremmin, en enää osaakaan kertoa mitään. Tuntuu, ettei mikään ole kirjoittamisen arvoista.

Kaikenlaisia pikku juttuja tapahtuu koko ajan, mutta ne ovat vain pikku juttua. Ei mitään suurta ja dramaattista, ei pahoinpitelyjä, ei poliiseja, ei mitään.

Tai voisinhan kertoa, kuinka menin nurin, mutta ei sekään mitään erikoista ollut. Olen aina kaatuillut ja kompuroinut, ihan lapsesta pitäen. Tässä viimeisimmässä kaatumistapahtumassa tein kyllä jotain, mitä koskaan ennen en ole osannut tehdä. Ajattelin ennen kuin putosin maahan. Heti, kun tajusin kompastuvani koirin hihnoihin, mieleeni tuli ajatus, että käsillä ei saa ottaa vastaan. Yritin kiepauttaa itseni muutaman kerran hallitusti ympäri, mutta aikaa ei ollut tarpeeksi. Läjähdin komeasti vasemmalle kyljelleni, päästin suustani muutaman tarpeellisen ärräpään ja kampesin itseni ylös tuhoja tarkastamaan.

Ei paha, polvi, kyynärpää ja pikkurilli auki ja kylkeä kuumotti. Myöhemmin kylki kipeytyi oikein kunnolla ja etusormi tuli mustaksi. Myös jalkapöytä muutti väriään, mutta kaikkein tärkeintä oli se, että ranne ei murtunut! Toivottavasti joku näki ja otti opiksi. Kyllä ihminen voi kaatua ilman, että joku paikka murtuu.

Koirillakin oli hauskaa. Aikamoinen kasa koiran karkkeja lensi ilmalentoni aikana taskusta asfaltille, ja tietenkin ahmattikoirat käyttivät tilaisuutta hyväkseen.

Koiranpentu ja muita suomalaisia sanoja

Kun olin viime viikolla saattanut vieraat junalle, tapasin kotimatkalla bussissa aivan ihanan miehen! Tai poikahan se oli, sellainen kovin nuori ja erittäin hyvän näköinen ja tapainen.

Istuin hänen viereensä ja koirat istuivat kiltisti lattialla kunnes töinen hyppäsi syliini. Nuori mies ihastui tyttökoiraani ikihyväksi ja aloitti oikein kunnon flirtin sen kanssa. En tiennytkään, että koirani osaa flirttailla. Bussiväkeä nauratti, kun poika leperteli koiralleni ja koira otti oikein kunnon lähikontaktia pojan kanssa. Luultavasti silmissäni syttyi jonkinlainen palo, kun jossain vaiheessa poika alkoi puhua viime kesäisestä lomamatkastaan tyttöystävänsä kanssa. Erittäin hienosti vihjattu.

Kun poika sai kuulla, että suomalainen koiraporukka siinä matkusti, sanoi hän tietävänsä yhden suomalaisen sanan: koiranpentu. Olin aika ihmeissäni, että miksi juuri se sana. Oli kuulemma joskus pelannut nettipeliä, jossa suomalaisen osallistujan nimi oli Koiranpentu. Niin nykyaikaa!

Tosi suomalaisuuden ylistyksen tai ylistyksiä kuulin jo aikaisemmin tänä kesänä, kun kävin kylämme kesäkirpparilla. Kokeilin rauhassa kenkiä, ja kun myyjä kuuli, mistä olin kotoisin, sanoi hän hyvin hitaasti: "En osaa hyvin suomea." Ihmettelin vähän ja kysyin, mistä oli lauseen oppinut. Hänellä oli kuulemma ollut joskus suomalainen poikaystävä. Totta kai, niinhän sitä kieltä opitaan. Oli hänellä ollut suomalainen vuokralainenkin ja kovasti oli tykännyt.

Samalla kirpparilla selailin kirjapinoa, kun taas tuli myyjän kanssa puheeksi, mistä kukin on kotoisin. Myyjä kertoi vaimonsa olevan norjalainen ja että heillä on suomalaisia ystäviä lähikaupungissa. Suomalaiset ovat kuulemma aivan kertakaikkisen ihania ihmisiä.

Ettäs tiedätte! Suomalaisista tykätään ainakin täällä, missä minä asustelen.

Ai niin, hauskaa juhannusta kaikille! Minä juhlin keskikesää kantamalla laatikoita ja huonekaluja entisen pomoni apuna. Työteliäs lauantai tulossa.

Juoruakkailua

Arkiamu noin klo 8.30. Lähden töihin ja samalla naapurin rouva (se vanhempi) sulkee omaa oveaan. Vaihdetaan hyvät huomenet.

R:  Eikös koirat ole mukana?
M: Ei, kun olen töihin menossa. Ne jäi kotivahdeiksi.
R:  Nyt on sitten yksi metelöivistä miehistä lähtenyt, tiesitkö?
M: En tiennyt, mutta selvästi on asunnossa ollut hiljaisempaa. Hyvä, jos lähti. Se oli kyllä aika kovaääninen.
R:  Joo, ja koko ajan ryyppäsivät, ja meteliä oli koko päivän. Mieluummin kuuntelen koirien haukuntaa silloin tällöin kuin kännäävien äijien huutoa ja meteliä.
M: Niin minäkin.

Saman päivän ilta, klo n. 18.45. Tulen kotiin ja samalla naapurin rouva (se nuorempi) on postilaatikollaan. Vaihdamme normaalit hyvät illat ja kiva-kun-on-pitkästä-aikaa-lämpimät.

R: Oletko huomannut, että naapurissa on hiljentynyt?
M: No, kyllä olen! Onkin oikein rauhallista nykyisin.
R:  Siellä kävi poliisit! Olitko kotona, kuulitko?
M: En ollut, ehkä päiväsaikaan ovat käyneet.
R: Naapurit olivat soittaneet, kun asunnossa pidettiin aamusta iltaan ryyppyjuhlia. Nyt ainakin toinen on muuttanut pois.
M: Näin just eilen sen vanhemman miehen, kyllä se ainakin täällä vielä asuu.
R: Joo, minäkin näin sen eilen. En sanonut edes päivää.

Sunnuntaiaamu, klo noin 9.30. Aamupalaa valmistelin, kun kuulin jostain ulkoa ihan hirveää huutoa. Oli ihan pakko mennä parvekkeelle katsomaan, ja niin näkyi moni muukin tekevän, myös se vanhempi naapurin rouva.

Pihalla oli poika isänsä kanssa menossa ilmeisesti futisharkkoihin, ja takista oli tainnut tulla riitaa. Isä huusi pojalle tosi rumasti ja heitteli takkia pitkin pihaa. Poika haki sen aina takaisin ja yritti itkien halata isäänsä. Vielä auton ikkunastakin isä viskasi takin ulos pariin kertaan ja sitten lähdettiin renkaat vinkuen.

R: Ei isän noin pitäisi käyttäytyä.
M: Ei pitäisikään.
R: Miksei se lopeta vaikka varmasti näkee, että moni seuraa tilannetta parvekkeelta?
M: Jos se haluaa näyttää, että on vahvempi kuin poika. Vaikka kyllä on tyhmää käytöstä aikuiselta, käyttäytyy kuin pahainen kakara.
R: Mitäs koirille kuuluu?
M: Ihan hyvää niille, lähdetään kohta ulos kävelemään.

Ihminen menneisyydestä

Sain naamakirjaviestin, että tuttavani, nuori nainen, jota en ole nähnyt pitkään aikaan, on piakkoin matkalla näillä main. Neiti kysyi, jos saa tulla käymään. Tietysti lupasin ja toivotin tervetulleeksi.

Myöhemmin ajattelin, että olikohan viisasta heti suostua. Mitäs, jos hän onkin jonkun toisen asialla ja yrittää saada selville nykyisen elämäntilanteenì? Mitäs, jos se ei olekaan hän, joka tulee, vaan joku, jota en ikinä, koskaan, missään maailman kolkassa tai tilanteessa halua nähdä. Pikkuisen pelottaa, mutta neito on kuitenkin järkevä ja kunnollinen ihminen. Tuskin hän ainakaan minun kanssani ryhtyisi mihinkään vilunkipeliin. Sitä paitse olemme aina tulleet oikein hyvin toimeen, vaikeissakin paikoissa.

Nyt pitää ripustaa vihdoin ja viimein ns. vierashuoneeseen verhot ja muutenkin taas järjestellä kotia. Huomenna haen parvekekalusteet ja -ritilät, jotka ostin kirpparilta hullun halpaan hintaan. Maanantaina saan uusia (käytettyjä) huonekaluja ja kuski lupasi vielä auttaa siivouksessakin. Hyvä tyyppi!

Tämähän alkaa olla jo ihan hurjaa. Kohta on koti siinä kunnossa kuin sen haluankin. Kuinka sitten saan aikani kulumaan, kun ei enää tarvitse selata osto- ja myyntiliikkeiden ilmoituksia? Mitäs jos alkaisin taas miettiä auton vaihtoa? Se taitaa olla kyllä liian maskuliininen harrastus. Ehkäpä täytyy taas alkaa opetella kirjojen lukemista ja musiikin kuuntelua. Tai voisinhan lakata kynnet.

Hedelmä- ja vihannestaivas

Kohta olen jo vuoden asunut näillä kulmilla, enkä ole tajunnut, että pikkuinen, kadullekin levinnyt kulmakauppa onkin jotain ihmeellistä. Oikea Aladdinin luola!

Kadun puolella on pöydät täynnä erilaisia meloneja, omenia, mansikoita, persikoita, aprikooseja jos jonkinlaisia ja mikä kaikkea vielä. Kadun reunassa on kaiken värisiä kesäkukkia, marjapensaitten taimia, köynnöskasveja...

Kun kauppaan astuu sisälle, on kuin astuisi toiseen maailmaan. Pöydät ja hyllyt ovat pullollaan vihanneksia maailman joka kolkalta. Kuljeskelen hyllyjen välissä, haistelen maustejuuria ja tutkin vihanneksia ja mietin, mitähän niistä voisin (lue: osaisin) tehdä. Pari kertaa olen siellä nyt käynyt, enkä kummallakaan kerralla ole päässyt ulos ostamatta jotain minulle erikoista. Hinnaltaan tuotteet ovat kalliimpia kuin marketissa, mutta kaikki ainakin näyttää tuoreelta.

Voi kun joskus tulisi joku sellainen minulle kylään, joka ymmärtäisi tuoreitten ja ihmeellisten vihannesten päälle. Olisi ilo viedä vieras värikkääseen kulmakauppaan ihmettelemään.

Uni ja sen selitys

Näin unta tällä viikolla. Oikeastaan näen unia koko ajan, jopa valveilla ollessani, mutta tämä oli niin erityisen omituinen, että ihan piti moneen kertaan kelata sitä läpi.

Olin kanavan varrella ja katsoin, kuinka laivat siirtyivät sululta alaspäin ja ylöspäinkin. Kohta oli vuorossa pieni, kuminen kanootti, jossa istui muistaakseni kaksi miestä. Saattoi niitä olla enemmänkin, ja voi olla että joku miehistä olikin nainen. Tarkkaan en muista.

Eipä aikaakaan, kun kanootti oli hiekka-aavikolla ja sutjakkaasti liukui eteenpäin. Missä minä olin, sitä en tiedä. Samantien oltiin taas virtaavien vesien äärellä ja pieni vuohi tuli syliini. Se oli niin suloinen, etten voinut olla lepertelemättä sille ja silittämättä. Hiljalleen vuohi alkoi muuttua ja yhtäkkiä sylissäni oli aikuinen, minulle tuntematon mies. Jatkoin lepertelyä, kunnes vähitellen koko touhu muuttui...noh, toisenlaiseksi.

Ja taas yhtäkkiä olin salaa lahjoittamassa vaatteita huonosti kohdelluille lapsille, joita oli koko talo täynnä. Pieniä ja vähän isompia lapsia rääsyissään ja minulla mukanani puhtaita ja silitettyjä lastenvaatteita. Piti olla vaan kovin tarkkana, että kukaan ei näkisi, mitä tein.

Jos yrittäisin selittää, mitä uni tarkoitti tai mistä se edes aivonsopukoihini ilmestyi, olisin varmaan aika viisas. En yritä.

Mitä sitten tapahtui

Taas täällä koneen äärellä, tosin työkoneen vain. Se oma on rikkinäisenä jossain nurkassa. Sunnuntaina atk-kaupan ohi kulkiessani ajattelin, että josko kuitenkin veisin masiinan korjattavaksi. Eilen työkaveri taas palautti maan pinnalle. Sanoi, että korjaamoon kantamallani hinnalla saisin uudenkin. Hänen koneelleen on jo kaksi kertaa käynyt samoin kuin omalleni, lasi viiniä näppäimille ja hupsista vaan, taas saatiin uusi verkonpaino.

No, nyt ei ole rahaa koneita ostella, joten kotona olen ilman. Vaikeaa on, kun siihen on niin tottunut, mutta eiköhän tähänkin totu.

Kävin lauantaina kirpparilla myymässä kaappien ja hyllyjen perukoilta löytämiäni tavaroita. Luulin illalla, että mikään ei ollut mennyt kaupaksi, mutta yksi iso kassi jäi ihan tyhjäksi, kun pakkasin kamoja takaisin kotiin roudattavaksi. Tietysti sorruin myös ostoksille itsekin. Muutama minulle uusi videoelokuva löysi tiensä uuteen kotiin. Sunnuntaina istuin viisi tuntia ja katsoin kaksi jaksoa Helppoa Elämää. Toiset kaksi saa vielä vähän aikaa odottaa, ei sellaistakaan elämää jaksa loputtomiin katsoa. En osaa sanoa pidinkö vai enkö, mutta suomen kieltä oli kiva kuunnella.

Elokuvaistuntoa ennen vein koirat elämysmatkalle kukkatorille. Ei olisi pitänyt. Toinen otti homman niin tosissaan, että kukat jäivät jalkoihin. Aika vikkelästi häivyttiin hiljaiseen puistoon nuuskimaan luonnon puskia. Ei kai niistä saa city-koiria pakottamallakaan. Ihan kateeksi kävi torilla kävijöitä, joiden koirat kiltisti kulkivat emäntänsä/isäntänsä vierellä ja istuivat odottamaan, kun oli kaupanteon aika. Minun poikakoirani vain kuseskeli kukkaruukkuihin ja tyttökoira mulkoili vihaisesti niskakarvat pystyssä. Vähän hävetti, kun en ole osannut kasvattaa niistä nöyriä nelijalkaisia.

Tietokonetiedote

Se sanoi nyt kokonaan sopimuksen irti, kele!

Automaattinen päivitys päivitteli läppäriäni liikaa ja nyt on sen peli pelattu. En vie korjaamolle, mikä maksaisi kuitenkin turhan paljon. Ostan uuden leikkikalun, mutten vielä tiedä koska.

Ensi viikolla olen lomalla, joten en taida sinä aikana uutisiani tänne kirjoitella. Ellen sitten osta sitä konetta. Puhelimeni pienen pienillä sivelykirjaimilla en saa muuta aikaa kuin vääriä sanoja. Älkää kuitenkaan peljätkö, että teidät hylkäisin. Tulen takaisin joskus sen jälkeen, kun Suomi on voittanut Euroviisut ja lätkän MM:n. Tai sitten ei.

Näkemiin joksikin aikaa.

Naisille ei saa huutaa!

Näin, ja kuulin, tänään, kuinka paikallinen johonkin vähemmistökansalaisuuteen kuuluva pariskunta oli kauppamatkalla. Yhtään en tiedä, mistä oli kysymys, mutta yhtäkkiä mies alkoi huutaa vaimolleen tosi ikävästi. Vei naamansa ihan naisen naamaan kiinni ja antoi mölytoosansa laulaa. Kädet heiluivat ja etusormi melkein työntyi vaimonsa nenään. Huutoa ja metelöintiä jatkui ja jatkui. Jos eivät olisi olleet vilkkaan kadun toisella puolen, olisin ehkä mennyt sanomaan muutaman valitun sanan.

Tuntui, kuin olisin itse ollut siinä naisen asemassa. Niin monet kerrat minuakin on "neuvottu" ihan ihmisten ilmoillakin. Kuinka pahalta ja nöyryyttävältä se tuntuu! En nähnyt, mutta olen melkein varma, että naisella oli kyyneleet silmissä. Mies häipyi ostosten kanssa ja nainen seurasi kuuliaisena perässä.

Niin minäkin tein silloin joskus. Sittemmin olen oppinut, enkä usko, että enää koskaan kukaan voisi minulle noin tehdä. Toivottavasti mies rauhoittui kotiin päästyään, eikä jatkanut naisen kouluttamista.

J.K. On muuten kiva taas näpytellä oikeita näppäimiä ihan kotonakin. Läppärin näppylöiden pesu ja huuhtelu jäi tekemättä, kun lopulta tajusin sen olevan hullun hommaa. Tänään kävin kaupasta ostamassa irrallisen näppäimistön, jolla on oikein hiirikin kaverina. Hyvin tämä toimii, kun en katso, mitä kirjoitan. Näppis on nipmittäin täkäläistä mallia ja muutamat kirjaimet ihan väärissä paikoissa. Jos vähänkin vilkaisen sormiini, kirjoitan ihan höpöhöpöä. Ilman öötä tosin.

Pienen pieni lomainen

Tänään vielä töissä ja huomenna kotona. Ja perjantaina, lauantaina ja sunnuntainakin tietysti. Voisin tosi helposti oppia kolmipäiväiseen työviikkoon. Tämä on oikea kevään kohokohta, sen Skotlannin reissun jälkeen.

Vähän vaan pienet murheet painaa. Sen lisäksi että läppärini kirjainosasto ei vieläkään suostu puhumaan mitään, on nyt telkkarinikin rikki. Tai siis voi olla, ettei ole rikki vaan minä olen jättänyt jonkun tv-maksun maksamatta ja nyt on linjat suljettu. Niin luulen, sillä löysin niistä avaamattomista kirjeistäni laskun tv-firmalta, jossa sanottiin että pitää maksaa tai ei näytetä ohjelmia. Taas yksi niistä omituisuuksistani, en saa kirjeitä auki ja sitten käy näin.

En muista, kerroinko, että olen osanut pienen kaapin sinne käytävän päähän. Ihan halpa ja hyvää ruotsalaista tekoa. Nyt on vaan ongelma, kuinka saan sen kotiin. Olen jättänyt jo monta viestiä minua aikaisemmin auttaneelle äijäporukalle, mutta kukaan ei vielä ole vastannut. Voisivat isolla autollaan hakea kaapin ja roudata sen kotiini. En viitsisi käydä kaappia purkamaankaan ja autooni sovittamaan, kun voisi olla, etten osaa enää koota sitä kasaan. Siivoustavaroille sitä ajattelin, kun nyt kaikki lojuvat siellä täällä.

Tällä viikolla tajusin, etten olekaan tänä vuonna saanut veroilmoitusta Suomesta. Joka vuosi se on minulle lähetetty, mutta nyt ei ole tullut. Eihän sillä mitään muuta väliä olisi, mutta kun on vielä kiinnityksiä kotimaahan ja vuokralainen pienessä yksiössäni. Niitä tuloja olen kiltisti ilmoitellut.

Sain naamakirjassa vinkin, että lomake voisi löytyä sähköisessä muodossa. Niinpäs olikin! Ensin katselin sen läpi ja ajattelin myöhemmin päivällä täyttäväni. Tämä tapahtui siis eilen. Yritin aloittaa useammankin kerran kunnes tajusin, että jossain on jotain vikaa. Tällä kertaa vika ei ollutkaan minussa vaan Suomen verottajassa. Sivut oli suljettu, koska ylikuormitusta. Ei haittaa, oma palautuspäiväni on vasta ensi viikolla, joten hyvin on aikaa vaikka maanantaina kokeilla, josko sivut toimisivat. Varmaan kivaa niillä, joitten oikeasti eilen piti ilmoitus palauttaa, eivätkä voineet tehdä mitään. Onneksi verottaja siirsi viimeistä palautuspäivää myöhemmäksi.

Nyt vielä töitä muutama tunti ja sitten kaupan kautta kotiin. Toivottavasti tänään ei ukkosta, että koirat saavat olla rauhassa. Eilen toinen oli peloissaan yrittänyt mönkiä kylpyhuoneen kaapin alle ja pudottanut purkkeja ja purnukoitani siinä samalla. On niilläkin raukoilla varmaan kamalaa, kun kukaan ei lohduta vaikka taivas putoaa niskaan.

Kaupasta viinaa pikku pullollinen

Käväisin ruokatunnilla pitkäripaisessa. Kauhean pitkä jono oli kassalla, mutta tietysti niin, koska oli perjantai ja muillakin ruokatunti.

Sain oikein mutkitella hyllyjen välissä etsiessäni juuri sitä oikeaa alkoholililientä. Muut asiakkaat näyttivät jäävät myymälän etuosaan, jossa hyllyt pursuavat eri sävyisistä punaisista, minä sen sijaan halusin vähän taaemmas. Siellä ne oikeat viinat oli. Vähän aikaa pohdin, minkälaisen pullon valitsisin, mutta päädyin 70 prosenttiseen. Eiköhän se aja asian, jos mikään.

Pullolla oli hintaa peräti 1,20 euroa. Eihän se iso ole, mutta eiköhän 2 dl riitä läppärini näppäimistön putsaamiseen. Sain it-ihmeeltä neuvoja, kuinka mahdollisesti saisin koneeni putsatuksi. Ensin on otettava näppäimet yksitellen pois, sitten putsataan viinalla ja sen jälkeen näppäimet takaisin. Yritän muistaa asetella irtonäppäimet pöydälle oikeaan järjestykseen, ettei tule yllätyksiä, kun kone on taas kasassa. Jos se nyt ikinä on.

Kaupasta pois lähtiessäni nappasin mukaani vielä proteiinipatukoita. Onpahan jotain pureskeltavaa, kun kiroilen koneen kimpussa.

hy6hy60hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6

Mitäs sanotte otsikosta? Aika napakka vai mitä? Se on koneeni automaattikirjoitusta.

Kävi eilen vanhanaikaisesti ja kaadoin lasillisen punaviiniä koneelleni. Nyt se toimii ja ei toimi. Muuten kaikki hyvin, mutta näppäimet ovat kännissä ja puhuvat mitä sattuu.

Siitä piti eilen kirjoittamani, kuinka eksyin lähiseudun moottoriteillä. Olin päättänyt lähteä vappupäivän kunniaksi vähän kauempana olevaan metsään ihailemaan villihyasintteja, jotka näihin aikoihin kukkivat. Muistin ihan tarkkaan, mistä metsään mennään ja kuinka sinne ajetaan ja tarkistin vielä liittymän numeronkin kartasta. Muuten hyvä, mutten muistanut, että olisi pitänyt katsoa reitti uudelta kodilta eikä vanhalta.

Luulin tuntevani tämän seudun moottoritiet kuin taskuni, niin paljon olen täällä kulkenut edes takaisin. Koirat takapenkillä ajoin ja ajoin ja ihmettelin, kun oikeaa liittymää ei vaan näy. Siinä vaiheessa, kun tieviitta neuvoi tietä Pariisiin, tajusin ajavani väärään suuntaan. Seuraavasta liittymästä käännyin ympäri ja kaivoin pysähdyspaikalla navigaattorin esiin. Jonkin aikaa puhuin itsekseni ja sitten lähdin ajamaan takaisin. Tulipahan katseltua kevään edistymistä vähän toisestakin suunnasta, kun tein yli 50 kilometrin turhan lenkin.

Lopulta löysin metsän niin kuin moni muukin oli tehnyt. Ei se vielä ihan ole parhaimmillaan, mutta kyllä nyt jo oli ilma tulvillaan kukkien tuoksua.

Kotiin päästyäni sitten kävi niin kuin kävi. Nyt ei ole ainakaan vähään aikaan mitään, millä kotona kirjoittaisin. Harmittaa, jollen saa konetta omin avuin puhdistetuksi.



Kukkametsässä



Käpyrauhanen ottaa vallan

Vaikka kuinka olen yrittänyt kulkea varjoisilla kujilla ja vetää verhot ikkuinoitten eteen, on valo päässyt rauhaseni kimppuun. Uneni ovat viime aikoina käyneet kovin levottomiksi.

Toissayönä olin yhdistetyillä koulu-, suku- ja työkekkereillä valtavassa juhlasalissa. Äitini istui salin perimmäisessä nurkassa kuin mikäkin matroona. Minä seurustelin vanhojen tuttujeni kanssa ja olin iloinen. Kuten unissa usein loogisesti käy, yhtäkkiä löysin itseni ulkoa lehmiaitaa korjaamasta.

Samantien vanha salainen ihastukseni Risto (nimi muutettu) ilmestyi viereeni auttamaan. Hän oli ihan kuin silloin ennen, vaalea ja komea. Kukaan ystävistäni ei vielä tänä päivänäkään tiedä, kuinka paljon hänestä pidin. Luulivat, että isoveljeensä olin ihastunut. Risto tuli ja nosti lehmiaidan osat paikalleen ja kiinnitti kaikki toisiinsa tukevilla solmuilla. Mistä se oli narunkin huomannut otaa mukaansa? Aitahommissa tajusimme, kuinka kovasti toisiamme rakastimme ja suutelemiseenhan se johti. Ajattelin koko ajan, että toivottavasti äitini ei nähnyt. Hän kertoisi asian kuitenkin koko kylälle ja kaiken lisäksi väärin.

Lähdimme Riston kanssa yhdessä hänen asunnolleen Pihlajamäkeen (!?) täyttämään veroilmoitusta. Hän lupasi ajaa minut aamulla asemalle, että ehtisin töihin. Onneksi herääminen pelasti. En minä mitään veroilmoituksia halua täyttää.

Mitähän Ristolle nyt kuuluu, onkohan vielä yhtä komea kuin silloin ennen?

Hamsteriko minusta on tullut?

Ostin kaapin, ihan tavalliset ruotsalaisen, mutta kovin, kovin halvalla. Ajattelin, että tuonne käytävän päähän sen saisin sovitetuksi ja mittojen mukaan niin onkin. Nyt se näyttää liian suurelta. No, kaipa sen jonnekin nurkkaan saan ja voin käyttää vaikka siivouskomerona.

Koko ajan yritän päästä eroon turhasta tavarasta ja sitten menen ja ostan lisää. Sisäinen hamsterini ilmeisesti yrittää päästä väkisin ulos. Varasin toukokuiselle lauantaillekin kirpputoripöydän, jos vaikka jaksaisin raahata roiniani toisten töllisteltäväksi. Tai voi niistä joku käydä kaupaksikin.

Olen yrittänyt kaupata joitakin "hyviä" esineitä naamakirjan täkäläisessä ostaa-myy-vaihtaa-varastaa-ryhmän sivuilla, mutta aika huonosti on kelvannut. Vanhan fillarini sain lopulta eilen myydyksi peräti vitosella. Menikin hyvään - ja hienoon - kotiin ja onneksi uusi omistajapoika osaa pitää siitä huolen. Heti sain joltakin kommenttia, että myin liian halvalla. En tiedä, jos kympillä ei mene kaupaksi, niin sitten tingitään. Parempi pyörän on olla baanalla kuin kellarissa pölyttymässä.

Urheilua, liikuntaa ja ikäviä muistoja

Piti mennä koirien kanssa tavalliselle sunnuntailenkille tuohon läheiseen metsään. Viime viikonloppuna jäi myyrät saamatta kiinni ja nyt piti jatkaa etsimistä. Kyllä sitä metsää etsittiinkin, tai oikeastaan sinne pääsyä. Tänään oli paikallinen katujuoksutapahtuma ja reitti kiersi meidän metsän. Sainpas minäkin koirien kanssa kiertää muutaman kilometrin ennen kuin löysin aidatusta alueesta aukon. Onneksi löysin, metsä oli vihertynyt viikossa niin, etten ollut tunnistaa sitä samaksi!

Kauhean raskasta näytti muuten juokseminen olevan. Haaveilin joskus itsekin juoksevani ainakin 10 kilometrin kisan, jollen nyt peräti maratonia. Eipä enää tarvitse haaveilla, ei näillä jaloilla juosta kuin muutama askel. Vasen nilkka ei taivu ja oikea on muuten vain kipeä, eikä taitaisi polvetkaan kestää hakkaavaa menotyyliä. Mitäs siitä, minä kävelen koirien kanssa, onhan se liikuntaa sekin.

Meidän vihreä metsä

Jonkin aikaa vietimme kuoppia kaivaen ja lopulta kiskoin koirat kotiin. Olin ottanut kännykällä muutaman kuvan, jotka siirsin saman tien koneelle. Ei olisi pitänyt. Tai ei olisi pitänyt alkaa selata muita kuvia. Yhtäkkiä eteeni ilmestyi ex-puolisoni makaamassa sammuneena keittiön lattialla. Hyvä, etten oksentanut.

Pahat muistot veivät toiseen virheeseen. Aloin kuunnella puhelimeni muistissa olevia saarnoja, joita eksä minulle kännissä piti. Toisaalta hyvä, että kuuntelin, pysyypähän paremmin mielessä, miksi olen nyt onnellinen yksineläjä, enkä ala jahkailla menneisyyden perään. Silti, olisi saanut jäädä kuuntelematta, tuli liian monta ikävää ja inhottavaa asiaa mieleen. Paasausta kuunnellessani toinen koirista katsoi minua hetken ja häipyi parvekkeelle. Ehkä sekin muisti.

Keitettyjä kananmunia kaupan tiskiltä ja koirien mahavaiva

Eilen töissä pidettiin ns. yhteislounas. Me tavalliset tallaajat tuotiin syömiset, pomo juomat ja yhdessä syötiin. Oli siinä kokouskin mukana, mutta ruoka tuntui eniten kiinnostavan työkavereita.

Minun osuuteni oli iso salaatti, jonka sekoittelin vasta työmaalla. Hyvin näytti maistuvan, kaikki meni. Aikamoisia herkkuja oli osa työkavereista loihtinut, osa taas oli unohtanut asian kokonaan ja kiirehti kauppaan ennen syöminkejä.

Aika nopeasti kaupanhyllyiltä löytyykin oikeaa syötävää. Tuli salaatteja, hedelmiä, mansikoita, makkaroita ja keitettyjä kananmunia! Olin kuullut, että sellaisia olisi, mutten ennen ollut nähnyt. Avasin paketin varovasti ja siellä ne kököttivät, kauniit valkoiset, kuorettomat munat. En viitsinyt ottaa suojakalvoa pois viimeisen muovirasian päältä. Jotenkin ajattelin, että saattavat jäädä syömättä. Oikeassa olin, kenellekään eivät munat maistuneet.

Iltapäivällä jälkiä siivotessamme yritin kaupata (lue: tyrkyttää) munia kollegoille kotiin viemisiksi. Ei kukaan halunnut. Outoa, olihan niissä viimeiseen käyttöpäiväänkin vielä yli kaksi viikkoa aikaa. Lopulta munat päätyivät minun kassiini, kun olen sen verran vanhanaikainen, etten osaa heittää ruokaa pois.

Illalla murjoin munan kummankin koiran ruokakuppiin nappuloiden lisäksi. Hyvin maistui.

Aamulla minut herätettiin tosi varhain, kavereiden piti selvästikin päästä ulos. Heti kun pihalle ehdittiin, oli asia selvä. Kummallakin oli kunnon koiraripuli. Se siitä kananmunasta, enää en taida ainakaan kaupan keitettyjä munia koirille antaa, enkä syödä itsekään.

Lääkettä vaivaan

En muista, koska niskani olisi ollut näin kovassa jumissa ja kipeänä kuin nyt on. Tämä alkoi vähitellen pari päivää sitten ja nyt ei pää kääntyy vain vyötäröstä. Äsken koirien kanssa vesisateessa kävellessäni mietin, että lääkäriinkö tästä täytyy lähteä. Vaikka ei niistä ennenkään ole tällaiseen vaivaan apua ollut.

Kotiin tultuani kaadoin lasiin reilun mitan Skotlannin tuliaisjuomaa. Eiköhän se nyt ainakin vähän lihaksia rentouta, tai ainakin voin niin kuvitella. Samalla voin mielessäni seikkailla vuorilla ja katsella, kuinka haggis kiertää kukkulaa.

Kaipa tähän niskakipuun syykin on. Parina iltana olen nukahtanut sohvalle pahaan asentoon ja vasta aamuyöstä kömpinyt sänkyyn. Eikä tuo jatkuvasti vaihteleva sääkään varmaan hyvää tee. Vähemmästäkin niska suuttuu, kun pitää hyppiä kesästä syksyyn ja taas takaisin vähän väliä.

Katsotaan nyt, kuinka itselääkitys auttaa. Skool!

Koirat portsareiksi

Kaikkea sitä ehtii tapahtua, kun on vähän aikaa poissa! Perjantaina oli oven ulkopuolella lappu, että huomenna alkaa parvekeremontti ja korjausväen täytyy päästä parvekkeelleni klo 7.30:stä alkaen. Mitään aikaisempaa ilmoitusta asiasta en ole saanut, mutta onhan jotain voinut tapahtua lomani aikana.

Nyt olen miettinyt, kuinka huushollin järjestäisin, että miehet (joo-o, en usko, että naisia on porukassa. Ei täällä koskaan ole.) pääsevät kulkemaan työmaallensa. Taidan velvoittaa koirat
hoitamaan portsarin hommia. Ei ne ovea osaa avata, mutta kovasti osaavat toivottaa tervetulleiksi. Hankalaa siitä tulee, mutta mitäs jättivät ilmoittamisen viime tippaan. Töistä en voi olla poissa juuri nyt, joten varmaan pitää avainkin miehille antaa vaikka yhtään en haluaisi.

Muutaman asian olen päättänyt tehdä ihan oman mieleni mukaan. Suljen asunnon vesijohdot ja lukitsen pari huonetta. Harmittaa, kun en saa kaikkia ovia lukkoon, mutta onneksi sentään makuuhuoneen. Ajattelin, että järjestäisin kulun parvekkeelle vain keittiön kautta, mutta ainakin olkkarin kauttakin sinne nyt pääsee. Toisaalta, voisinhan lukita parvekkeen ovet ja ottaa avaimet mukaani. Hyvä ajatus! Niinpä taidankin tehdä. Saavat sotkea vain keittiön lattian, se on helppo siivotakin.

Kaikkea sitä täytyykin järjestellä ja miettiä! Ihmettelen tosissani, miksi niinkin isosta asiasta kuin parvekeremontista ei ole mitään ilmoitettu aikaisemmin.

Toiseen yllätykseen törmäsin aamulenkillä koirien kanssa. Olen jo pitkään ihmetellyt suurten puitten takana olevaa rähjäistä, melkein kaatumaisillaan olevaa taloa. Nyt sen eteen oli ilmestynyt poliisin tiedote. Omistajalle on ilmoitettu, että kunta ottaa talon haltuunsa, jos sitä ei kunnosteta. Omistaja on luvannut korjata talon kesäkuun loppuun mennessä, mutta mitään ei ainakaan vielä ole tehty. Taitaa tulla omistajapapalle kiire, jos aikoo suuren talon saada kuntoon parissa kuukaudessa.

Saman kadun varressa oli lähes joka talon ikkunassa lappu, jolla vastustetaan paikallisen liikennelaitoksen suunnitelmia. Ilmeisesti bussiyhtiö haluaa siirtää pysäkin uuteen paikkaan, eivätkä kadun asukkaat pidä suunnitelmasta ollenkaan. Hiukkasen epäilen pienten protestilappusten toimivuutta, mutta pidän peukut pystyssä asukkaiden puolesta.

Reissussa ei aina rähjäänny

Enpäs kadonnutkaan kokonaan ylämaille, mutta läheltä piti. Mieli on vieläkin Skotlannin rannoilla, vuorilla, nummilla ja kaupungeissa vaikka muuten olenkin taas perusarjessa. Matka oli ihana! En muistanutkaan, kuinka hienoa on tavata uusia ja vanhoja ystäviä ja jutella ja nauraa, syödä ja juoda hyvin. Tällaista ei minulle ole tapahtunut vuosikausiin.

Tuntui, että olin koko ajan se yllätysvieras, jota pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Yönikin nukuin hyvin, jopa 8 tuntia yhteen soittoon.

Lomani alun vietin pienessä kylässä aika pohjoisessa ja pari viimeistä päivää ystävieni luona Edinburghissa. Kyläpaikat ja ihmiset olivat erilaisia, mutta kummassakin paikassa olin kuin kotonani. Nyt en odota vuosikausia ennen kuin menen takaisin. Seuraavaksi taidankin mennä länsirannikon puolelle hyvän ystäväni kotiin nuoruuttamme muistelemaan.

Nyt olen hakenut koirat kotiin ja yritän taas olla niin kuin ennenkin. Luultavasti tämä matkan jälkeinen euforia katoaa vähitellen, mutta yritän pitää siitä kiinni niin kauan kuin mahdollista.

Kun nyt kaiken muistaisin

Se on menoa kohta! Viikon kuluttua istun - toivottavasti - viskilasi nenäni edessä ja ihmettelen menneitä vuosia vanhojen ystävieni kanssa ja lauantaista viikon päästä juhlin reippaasti synttäreitä.

Paljon pitää kuitenkin vielä muistaa ennen torstaiaamun aikaista herätystä. Toinen koira pitää viedä rokotettavaksi, että huolivat sen hoitoon kenneliin. Onneksi toinen sai piikkinsä jo syksyllä.

Lahjoja en ole vielä ostanut syntymäpäiväsankareille, joten ostoksille pitäisi ehtiä. En edes tiedä, mitä hommaisin. Kovin suurta ja painavaa ei missään nimessä, kun lentämällä matkustan.

Entiselle lähipomollekin täytyy hommata läksiäislahja. Tiedän jo, mitä pitäisi ostaa, vielä kun ehtisin sen tai ne hakea lauantaina. Tämä on onneksi helppo juttu, hopeakoru!. Mieluummin suurin mahdollinen, minkä kerätyllä rahalla saan. Huomenna tiedän, kuinka paljon työkaverit ovat malttaneet kirjekuoreen laittaa.

Huomenna täytyy myös muistaa mennä ruokatunnilla kampaajalle. Taas uusi kokemus ja uusi kampaaja. Huh, vähän hirvittää! Mutta onneksi tukka on ainakin toistaiseksi ollut uusiutuvaa sorttia.

Entäs vaatteet?! Mitä ihmettä laitan synttäreille päälleni. Kesäiset biletysvaatteet eivät vielä oikein käy, kun taitaa Skotlannissakin olla kylmä. Ajattelin yhtä muutaman vuoden ikäistä vaatetta, mutta se oli omituisesti kutistunut. Ehkäpä tyydyn yhdistelemään jotain vanhaa ja uutta. Lauantaina sukellan vaatekauppaan ja etsin jonkun kivan jutun mustien housujen seuraksi. Housut on siitäkin helppo valinta, että ei tarvitse kenkien kanssa kauheasti tapella. Toivottavasti.

Postikin pitäisi muistaa pysäyttää runsaan viikon ajaksi. Koskahan ehtisin sen oikein tehdä? Lauantaina varmaan täytyy yrittää.

Sitten tietysti vielä lippujen tulostaminen ja passin etsiminen ja pakkaaminen ja... Ihan varmasti unohdan jotain.

Välillä ajattelen, että päässäni on jotain vikaa

Istun vielä työtuolillani ja ihmettelen. Onneksi entinen lähipomo jätti punaisen tyynynsä käyttööni ja tuoli on nyt mukavan pehmeä. Uusi lähipomokin pääsi tuohon seinän taakse tänään ja aloitti reippaasti hommansa. Taitaa luulla vähän liikoja asemastaan. Onneksi ollaan tuttuja ja voin suoraan sanoa, ettei nyt turhaan hätäilisi ja stressiä ottaisi. Ei meillä vastuuta ihan heti anneta, vaikka tittelin saikin.

Sitä ihmettelen, että miksi vielä täällä olen, vaikka voisin olla kotona tai lenkillä koirien kanssa. Mutta kun lupasin jäädä odottamaan Erittäin Tärkeätä Paperia, mihin toivottavasti ihan pian saan pistää oman sormenjälkeni, niin en kai voi noin vain kadota paikalta. Olisihan se pitänyt tajuta, ettei paperi ajoissa tule, kun kuulin, kuka sitä väsää. T-ä-m-ä-n t-o-i-m-i-s-t-o-n h-i-t-a-i-n henkilö yrittää pistää sanoja paperille oikeaan järjestykseen. Sitä saa aina odottaa. Kyllä tyhmästä päästä kärsii nyt koko ruumis.

Toisaalta, nyt on ihan hyvä istuskella töissäkin vähän myöhempään, kun kukaan ei soittele perään tai lähetä kiukkuisia viestejä. Eikä huuda naama punaisena, kun lopulta kotiin menen. Koirat ottavat aina iloisina vastaan, eivätkä koskaan mökötä, jos olen pitkään poissa. Päinvastoin. Kun nyt vaan pääsisin sinne kotiin!

Kaikki koirat puhuvat suomea

Muutama viikko sitten törmäsin nuorehkoon mieheen koiransa kanssa. Itse olin myös koirieni kanssa liikkeellä, toinen koiristani hihnassa ja toinen hyppeli irrallaan ympärilläni. Hyppelevä koira ei pahemmin välitä muista koirista, jos minä olen lähellä. Meillä on näkymätön naru välillämme. (Arvostelijoille tiedoksi, täällä päin on tapana, ettei koiria pidetä hihnassa.)

Jostain syystä hyppivä koira kiinnostui nuoren miehen myös irrallaan jolkottelevasta koirasta. Meni sitä moikkaamaan, mutta tuli heti takaisin, kun kutsuin. Isompi koira ei tykännyt vaan ärähti hyppivälle, joka puolestaan näytti koko vinon ja harvan hammaskalustonsa ja päästi vinkuääniä. Nuorehko mies hermostui ja sanoi, että koirani oli hyökännyt hänen koiransa kimppuun. En tiedä, ehkä olikin vaikka suuresti epäilen. Se voi näyttää uhkaavalta, mutta koskaan en ole nähnyt sen hyökkäävän, karkuun se lähtee, jos tilanne muuttuu vakavaksi. Pelkuri.

Sitten kuulin, että minun pitäisi muuttaa pois maasta, kun koirani puhuvat vain suomea eikä hyppivä ymmärtänyt, mitä mies oli sille sanonut. Aika hassua, sillä moni täkäläinen koira tuntuu ymmärtävän suomea.

Tänään näin miehen ja koiransa taas. Käytiin tutkimassa entistä lenkkimetsää, nyt avoimeksi hakattua aluetta (ks. edellinen postaus). Tajusin, että mies usutti koiraansa meitä kohti ja hyvin koira totteli. Lähestyi tuulispäänä aukion toiselta reunalta. Itse olin olevinani kuin en olisi mitään nähnyt, käännyin rauhallisesti ympäri ja poistuin paikalta. Onneksi koirani olivat niin innoissaan kaiken maailman tuoksuista, etteivät ehtineet nähdä lähestyvää paimenkoiraa.

Kyllä voivatkin jotkut olla outoja! Tai sitten minä olen outo, kun en jäänyt odottamaan, mitä lähestyvällä koiralla olisi ollut sanottavaa. Ehkä se olisi vain pääsiäistä toivottanut ja minä tyhmä en antanut mahdollisuutta.