Viikonlopun riemuja

Aina ne on samanlaisia, ne meidän viikonloput. Lauantaiaamuna koira herättää viimeistään puoli kahdeksalta ja aloittaa aamushownsa. Murisee, haukkuu, juoksee ovelle ja parvekkeelle. Näykkii housunlahkeesta, katsoo silmiin, ynisee ja juoksee taas ovelle ja takaisin. Eikö me jo voitais mennä, se sanoo ja hyppää melkein syliin.

Hei, mun pitää saada jotain aamupalaa ensin, yritän vastata, muttei siitä mitään apua ole. Yritän silti juoda aamukahvini rauhassa ja samalla miettiä, mihin myyrämetsän jälkeen käveltäisiin. Lauantaisin nimittäin täytyy mennä myyriä metsästämään aina samaan puistoon. Mistä kummasta koira voikin tietää, koska on lauantai?

Kun lopulta pääsemme ulos, on sillä hirveä kiire. Se ei näe eikä kuule mitään matkallamme, ei väliä vieraista koirista eikä edes kissoista. Pääasia, että päästäisiin pian perille. Ja sitten kaivetaan. Joskus jaksan jopa pari tuntia kulkea sen perässä pitkin poikin puiston pusikkoja ja ihailla nopeita tassuja. Joskus en jaksa, ja silloin yritän suostutella sitä pois. Yleensä jään toiseksi, koira lähtee silloin, kun sitä huvittaa.

Säästä riippuen jatkamme lauantaita lenkillä. Jos on sateista, koira on kaivamisen jälkeen tosi kurainen, joten täytyy kävellä aika kauan, että se puhdistuisi. Jos on poutaa, kuiva muta putoaa karvoista nopeammin. Joskus on pakko vielä nostaa koira kylpyammeeseen lenkin jälkeen ja pestä oikein kunnolla. Siitä se ei tykkää yhtään.

Iltapäivällä käyn kaupassa ja koiraa saa lepäillä kunnes illalla taas lähdemme kävelemään.

Sunnuntaisin aamulenkki alkaa yleensä autoilemalla. Olen sen verran kulkija mieleltäni, että ainakin kerran viikossa täytyy käydä jossain muualla kuin vain kotinurkissa. Yritin viime sunnuntaina etsiä uutta puistoa enintään 100 kilometrin säteellä ja löysinkin useita. Tietysti päädyttiin juuri siihen puistoon, mihin ei koiria saanut viedä. Harmitti sellainen. Saisivat nettisivuilleen merkitä, ovatko koirat tervetulleita vai eivät.

Onneksi oli aurinkoinen kevätpäivä ja löysimme mukavan ulkoilureitin puiston ulkopuolelta.

Unohdin repun

Jatketaan nyt tällä ruokalinjalla, kun alkuun on päästy. Tänään oli jo ihan toinen meininki mielialassani, kun sain nukkua yli yhdeksään, eikä koiralla vielä silloinkaan ollut kiire ulos. Aamupalaa purressani mietin, mitähän pitäisi kotiin ostaa, että saisin jotain syötävää aikaiseksi.

Tytär oli eilen tehnyt tomaattikeittoa, mitä tuntui juuri sopivalta sunnuntaipäivääni. Kotoa löytyisi lähes kaikki tarpeellinen, mutta tuoreita tomaatteja ei ollut. Ei hätää, kävellään koiran kanssa vihanneskaupan ohi ja ostetaan muutama tomaatti.

Koira oli päättänyt hieman toisin ja vei minut ensin metsään kuoppia kaivamaan. Sillä laillakin saa sunnuntaiaamupäivän kulumaan. Oltiin vain niin outoon aikaa liikkeellä, että metsä oli täynnä meille vieraita koiria ja omani alkoi hermostua uteliaisiin lajitovereihinsa. Parin koirarähinän jälkeen lähdettiin pois. Tehtiin pieni katulenkki ja suunnattiin vihanneskaupalle.

Ostin tomaatteja, salaattia, sipuleita kilon pussin, vähän vuohenjuustoa ja pari tulppaanikimppua. Torimyyjältä jonotettiin vielä yksi grillibroileri ja viinikaupasta haettiin pari pulloa viiniä. Päätin, että niillä pärjätään tuleva viikko.

Kotiin oli vielä matkaa ja kädet venyivät. Toisessa roikkui neljä muovipussia ja toista kiskoi koira. Siinä vaiheessa muistin repun. Miksi en viikonloppuisin lenkille lähtiessäni muista heittää reppua selkään? Olisi niin paljon helpompi kuljettaa yllätysostokset kotiin selässä kuin raahata muovikasseja. Tunsin itseni erittäin tyhmäksi.

Kaaduinpa kerran ja toisenkin

Taas kerran on aika yrittää. Jo monta kuukautta olen ajatellut, että tästäkin voisin kirjoittaa ja tästä ja tästä ja..., mutta illan tullen kotiin päästyäni en enää ole jaksanut miettiä saatikka sitten istua näytön ääreen tuntojani pohtimaan.

Mutta kokeillaanpa, jos tämä homma taas lähtisi käyntiin. Peukut pystyyn siellä!

Olen viime aikoina kaatuillut eli mennyt nurin muutamankin kerran. Onneksi mitään vakavaa ei ole tapahtunut, mutta kuten tänään apteekissa totesin, it is the story of my life, and perhaps of my death.
Vaikken mitään todenperäisyyslaskelmista ymmärräkään, olen lähes sata varma siitä, että kuolla kupsahdan jonkun typerän kaatumisen seurauksena.

Pari viikkoa sitten kannoin kaikessa rauhassa kauppakasseja autosta talon aulaan tarkoituksenani siirtää ne hissiin ja hissukseen siitä kotiini. Koira odotteli autossa omaa vuoroaan. Kassit olivat jo aulassa ja viimeisenä kuormana raahasin vesipullopakkausta portaita pitkin (en juo hanavettä täällä, se on pahaa vaikka sanovatkin, ettei siinä mitään myrkkyjä ole). Jostain syystä en keskittynyt, enkä nostanut jalkojani tarpeeksi pärjätäkseni korkeiden askelmien kanssa ja kaatua rojahdin kivitasanteelle. Polvet - niin ensin luulin - iskeytyivät kiveen ja vesipakkaus lensi metrin päähän. Muovipullot säilyivät ehjinä kuten jalkanikin, mutta kipu oli helvetillinen. Toiseen jalkaan sattui polven alapuolelle ja toinen sai iskun juuri polven yläpuolelle. Onneksi ei käynyt pahasti.

Viime sunnuntaina oli iltamyöhällä koiran kanssa lenkillä ja ihan muina naisina kävelin puiston käytävällä, kun koira näki jotain uhkaavaa. Vastaan tuli mies muovikassin kanssa, mutta puolisokea koirani luuli näkevänsä jotain muuta ja oli valmiina hyökkäämään pussin kimppuun. Siirryin pois polulta ja kompastuin sekä liukastuin yhtäaikaa puun juurakkoon. Siinä samassa olin turvallani ja pärskin märkää sotkua suustani. Muovikassimies nosti minut ystävällisesti ylös. Onneksi tälläkään kertaa ei pahasti käynyt, rillit säilyivät ehjinä ja minä myös. Nenävarsi on kyllä ruvella ja oikean käden nivelsiteet venähtäneet, mikä todettiin seuraavana päivänä sairaalan ensiavussa.

Nyt täytyy kulkea varovasti loppuvuosi. Kaatumiskiintiö tälle vuodelle on jo täynnä.

Onneksi on suihku

Seisoin äsken ainakin vartin kuuman suihkun alla ja toivoin, että joku ihme muuttaisi kylpyhuoneeni saunaksi. Palelin sisuskalujani myöten, mutta onneksi suihkun alla aloin vähitellen lämmetä. Voi, un olisi se sauna!

Muutamalla tuttavallani täällä on kotonaan sauna, mutta vielä kertaakaan en ole saanut kutsua saunottelemaan. Ehkä sauna on kovinkin yksityinen paikka, johon ei ulkopuolisia haluta. Suomessa käydessäni sitten saunonkin oikein pitkän kaavan mukaan ja joka päivä olin sitten kylässä tai sukulaisissa. Kyllähän täälläkin saunomaan pääsisi, mutta yleensä niissä pitää käyttäytyä kovin sivistyneesti, ei saa heittää löylyä, täytyy olla uimapuku päällä tai ainakin pyyhe ympärillä, jne. En minä sellaista jaksa.

Ai että, miksi oli niin kylmä? No tietysti siksi, kun piti seisoa tunnin verran metsässä katsomassa, kun koira yritti etsiä myyriä maan alta. Taas se sai aikaiseksi monta kuoppaa, muttei yhtään myyrää. Toistaiseksi on elämänsä aikana peräti yhden otuksen onnistunut nappaamaan. Se menikin nielusta alas pikavauhtia. Todellista elävää ravintoa!

Meillä on lähes joka lauantai myyränkaivuupäivä. Koira herättää minut viimeistään puoli kahdeksan ja yrittää kaikkensa, että lähdettäisiin heti ulos. Jaksaa onneksi sentään odottaa, että syön aamupalan. Ilman kahvia en suostu lähtemään mihinkään. Tänään etsin vielä kirjankin mukaani, kun tiesin, että seisoskeluksi aamulenkkimme kuitenkin menisi.

Olen ihmetellyt, kuinka se tietää, koska on lauantai. Arkiaamuisin se ei harrasta samanlaista touhottamista, eikä sunnuntaisin. Outo juttu.

Aamun kuoppaurakan jälkeen minä palelin ja koira oli likainen. Kumpikin pääsi suihkuun. Nyt koira  nukkuu paksuun pyyhkeeseen kiedottuna ja minä jatkan lauantaita. Jatkakaa tekin.

J.K. Heti kotiin päästyämme kävin parvekkeella peittämässä pelargoniat. Jospa ne kestäisivät hengissä kevääseen saakka. Toivottavasti ei tule kovia pakkasia.

Tyhmästä päästä kärsii koko koira

Päätin eilen lähteä koiraherran kanssa aamulenkille vähän kauemmas, ulos kaupungista rauhalliselle maaseudulle. Parikymmentä minuuttia autossa ja olimme perillä. Kävelyretkemme alkoi mukavasti mäkeä kiipeämällä, mutta sitten pamahti.

Joku metsästäjä mikälie ammuskeli haulikolla vähän kauempana, mutta pyssyn äänet kuuluivat tosi hyvin. Koiraherra ei voi sietää mitään paukkuääniä ja meni tietysti ihan paniikkiin. Ensimmäisen laukauksen kuultuani minun olisi pitänyt tehdä aikuisen ihmisen päätös ja kääntyä takaisin autolle sekä ajaa johonkin vielä hiljaisempaan paikkaan. Teinkö niin? En tietenkään. Ajattelin, että käveltäisiin paukkeista pois päin ja palattaisiin autolle maantietä pitkin.

Eihän ne äänet yhtään vähentyneet tai hiljenneet. Häntä koipien välissä ja korvat luimussa koira jatkoi väkisin matkaa, kun pakotin. Kaksi tuntia sitä kauhua kesti ja sitten rynnättiin autoon ja kaasutettiin pois metsästä.

Kotona koira hörppäsi vähän vettä, söi muutaman nappulan ja nukahti. Se ei herännyt koko iltana syömään eikä edes pissalle. Aamulla kiskoin sen väkisin ulos, mutta kotona se taas kävi heti pitkäkseen. Ei taaskaan syönyt. Olin aika huolissani, mutta töihin oli mentävä.

Illalla koiraherra tuli iloisena ovelle vastaan ja oli kuin ennenkin. Tulipas hyvä mieli. Ei sille kyllä ruoka vieläkään oikein maistunut, mutta söi sentään vähän. Ulos lähti ihan mielellään, mutta ythtään ei pistänyt hanttiin, kun tultiin takaisin kotiin. Nyt se taas nukkuu.

Ottaa oikeast päähän, että olin niin tyhmä. Jos koira pelkää pauketta, se pelkää sitä, vaikka ääni tulisi kuinka kaukaa. Ei siinä mikään juttelu auta. Minä opin aika paljon sekä koirastani että itsestäni eilen. Toista kertaa en samaa tyhmyyttä tee, sen lupaan.

Tässä oltiin, kun ensimmäisen kerran pamahti.

Remontille kiitos

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun lauantaiaamun lenkillä tuli hätä. Sellainen hätä, jonka miehet selvittävät menemällä puun taakse tarpeilleen ja koirat nostamalla jalkaa sitä samaa puuta vasten. Mutta mitä tekee nainen? Ei mitään, kärvistelee ja yrittää kävellä nopeasti jalat ristissä kunnen löytää tiheän puskan tai avoinna olevan baarin tai muun huoltamon, jossa on vessa.

Tänään oltiin jo kävelty aikamoinen matka koiran kanssa ja päästy hienostoalueelle, missä ei tietenkään mitään tavallisten ihmisten juottoloita ollut. Talot kuin linnoja ja kaikki pihat aidattu ja portit lukittu. Voi helkkari, housuunko tässä täytyy pissiä, ajattelin, kun tien toisella puolella olevaan metsäänkään ei päässyt. Sekin oli aidattu.

Sitten näin pelastuksen! Yhden ökytalon pihaportti oli auki ja sisäänmenoväylä oli tukittu valtavalla jätekontilla, joka ihan selvästi toimi myös näkösuojana. Taisi olla remontti menossa. Sinne! Huh, jopa helpotti ja matka jatkui.

Sadan metrin päässä konttitalosta näin bussin päätepysäkillä yleisövessan. Hyvä tietää vastaisuuden varalle. Kolikkoja vaan taskuun, että pääsee sellaiseen sisälle.

Viikonloppu

Tämä viikonloppu alkoi jo torstai-iltana kaupan ruuhkassa jonottelemalla. Eilen oli pyhäinmiestenpäivä täällä päin maailmaa ja kaupat kiinni. Tänään on taas normaali lauantai.

Perjantai meni löhöillessä. Tai työnsin minä pesukoneeseen likaisia vaatteita ja otin puhtaita ulos. Astianpesukoneenkin täytin pari kertaa. Olen niin laiska, etten arki-iltaisin jaksa olla ehtoisa emäntä. Istun vain telkkarin edessä ja näpyttelen tietokonetta. Ulkomaalaissuomeksi se on multitaskaamista. Varsinkin, kun välillä rapsuttelen koiraherraa.

Eilen kyllä kokkasinkin. Tein niin mahdottoman hyvän vihreän curry-tahnan, etten ennen ikinä. Onneksi on ohje tallella, jos vaikka toisenkin kerran onnistuisin yhtä hyvin. En minä pelkkää tahnaa syönyt vaan pyörittelin siinä  kananpaloja, vihreitä papuja ja paprikaa. Liemeksi kookosmaitoa. Taas tulee vesi suuhun, kun muistelen eilistä herkkuani.

Tänään ajattelin tehdä pienen hankintaretken ruotsalaiseen huonekalukauppaan. Syön siellä lihapullat ranskalaisten kera. Ennen niitten kanssa sai muussia, muttei enää. Sekin on varmaan joku säästökohde, perunamuussi. Siinä kaupassa käydessäni piipahdan aina poistotuotteiden osastolla, siellä tekee joskus tosi hyviä löytöjä. Ruotsalaisen kaupan lisäksi aion käydä puutarhakaupassa ostamassa parvekelaatikoihin kanervia. Tai jos ovat kovin kalliita, en osta.

Puutahakauppakin on hauska paikka. Sieltäkin löytyy vaikka mitä kukista sisustustavaroihin ja koiranruokaan.

Otan tuon karvaturilaan mukaan, niin pääsee sekin viikonloppuseikkailumatkalle. Huomenna, jos on kaunis ilma, lähden sen kanssa jatkamaan viime vuonna keskeytynyttä kävelykierrosta kaupungin ympäri. Meillä on vielä parisenkymmentä kilometria matkaa jäljellä. Pikkukoiralta se jäi ikuisesti kesken.

Urheilua, liikuntaa ja ikäviä muistoja

Piti mennä koirien kanssa tavalliselle sunnuntailenkille tuohon läheiseen metsään. Viime viikonloppuna jäi myyrät saamatta kiinni ja nyt piti jatkaa etsimistä. Kyllä sitä metsää etsittiinkin, tai oikeastaan sinne pääsyä. Tänään oli paikallinen katujuoksutapahtuma ja reitti kiersi meidän metsän. Sainpas minäkin koirien kanssa kiertää muutaman kilometrin ennen kuin löysin aidatusta alueesta aukon. Onneksi löysin, metsä oli vihertynyt viikossa niin, etten ollut tunnistaa sitä samaksi!

Kauhean raskasta näytti muuten juokseminen olevan. Haaveilin joskus itsekin juoksevani ainakin 10 kilometrin kisan, jollen nyt peräti maratonia. Eipä enää tarvitse haaveilla, ei näillä jaloilla juosta kuin muutama askel. Vasen nilkka ei taivu ja oikea on muuten vain kipeä, eikä taitaisi polvetkaan kestää hakkaavaa menotyyliä. Mitäs siitä, minä kävelen koirien kanssa, onhan se liikuntaa sekin.

Meidän vihreä metsä

Jonkin aikaa vietimme kuoppia kaivaen ja lopulta kiskoin koirat kotiin. Olin ottanut kännykällä muutaman kuvan, jotka siirsin saman tien koneelle. Ei olisi pitänyt. Tai ei olisi pitänyt alkaa selata muita kuvia. Yhtäkkiä eteeni ilmestyi ex-puolisoni makaamassa sammuneena keittiön lattialla. Hyvä, etten oksentanut.

Pahat muistot veivät toiseen virheeseen. Aloin kuunnella puhelimeni muistissa olevia saarnoja, joita eksä minulle kännissä piti. Toisaalta hyvä, että kuuntelin, pysyypähän paremmin mielessä, miksi olen nyt onnellinen yksineläjä, enkä ala jahkailla menneisyyden perään. Silti, olisi saanut jäädä kuuntelematta, tuli liian monta ikävää ja inhottavaa asiaa mieleen. Paasausta kuunnellessani toinen koirista katsoi minua hetken ja häipyi parvekkeelle. Ehkä sekin muisti.

Koirat portsareiksi

Kaikkea sitä ehtii tapahtua, kun on vähän aikaa poissa! Perjantaina oli oven ulkopuolella lappu, että huomenna alkaa parvekeremontti ja korjausväen täytyy päästä parvekkeelleni klo 7.30:stä alkaen. Mitään aikaisempaa ilmoitusta asiasta en ole saanut, mutta onhan jotain voinut tapahtua lomani aikana.

Nyt olen miettinyt, kuinka huushollin järjestäisin, että miehet (joo-o, en usko, että naisia on porukassa. Ei täällä koskaan ole.) pääsevät kulkemaan työmaallensa. Taidan velvoittaa koirat
hoitamaan portsarin hommia. Ei ne ovea osaa avata, mutta kovasti osaavat toivottaa tervetulleiksi. Hankalaa siitä tulee, mutta mitäs jättivät ilmoittamisen viime tippaan. Töistä en voi olla poissa juuri nyt, joten varmaan pitää avainkin miehille antaa vaikka yhtään en haluaisi.

Muutaman asian olen päättänyt tehdä ihan oman mieleni mukaan. Suljen asunnon vesijohdot ja lukitsen pari huonetta. Harmittaa, kun en saa kaikkia ovia lukkoon, mutta onneksi sentään makuuhuoneen. Ajattelin, että järjestäisin kulun parvekkeelle vain keittiön kautta, mutta ainakin olkkarin kauttakin sinne nyt pääsee. Toisaalta, voisinhan lukita parvekkeen ovet ja ottaa avaimet mukaani. Hyvä ajatus! Niinpä taidankin tehdä. Saavat sotkea vain keittiön lattian, se on helppo siivotakin.

Kaikkea sitä täytyykin järjestellä ja miettiä! Ihmettelen tosissani, miksi niinkin isosta asiasta kuin parvekeremontista ei ole mitään ilmoitettu aikaisemmin.

Toiseen yllätykseen törmäsin aamulenkillä koirien kanssa. Olen jo pitkään ihmetellyt suurten puitten takana olevaa rähjäistä, melkein kaatumaisillaan olevaa taloa. Nyt sen eteen oli ilmestynyt poliisin tiedote. Omistajalle on ilmoitettu, että kunta ottaa talon haltuunsa, jos sitä ei kunnosteta. Omistaja on luvannut korjata talon kesäkuun loppuun mennessä, mutta mitään ei ainakaan vielä ole tehty. Taitaa tulla omistajapapalle kiire, jos aikoo suuren talon saada kuntoon parissa kuukaudessa.

Saman kadun varressa oli lähes joka talon ikkunassa lappu, jolla vastustetaan paikallisen liikennelaitoksen suunnitelmia. Ilmeisesti bussiyhtiö haluaa siirtää pysäkin uuteen paikkaan, eivätkä kadun asukkaat pidä suunnitelmasta ollenkaan. Hiukkasen epäilen pienten protestilappusten toimivuutta, mutta pidän peukut pystyssä asukkaiden puolesta.

Kaikki koirat puhuvat suomea

Muutama viikko sitten törmäsin nuorehkoon mieheen koiransa kanssa. Itse olin myös koirieni kanssa liikkeellä, toinen koiristani hihnassa ja toinen hyppeli irrallaan ympärilläni. Hyppelevä koira ei pahemmin välitä muista koirista, jos minä olen lähellä. Meillä on näkymätön naru välillämme. (Arvostelijoille tiedoksi, täällä päin on tapana, ettei koiria pidetä hihnassa.)

Jostain syystä hyppivä koira kiinnostui nuoren miehen myös irrallaan jolkottelevasta koirasta. Meni sitä moikkaamaan, mutta tuli heti takaisin, kun kutsuin. Isompi koira ei tykännyt vaan ärähti hyppivälle, joka puolestaan näytti koko vinon ja harvan hammaskalustonsa ja päästi vinkuääniä. Nuorehko mies hermostui ja sanoi, että koirani oli hyökännyt hänen koiransa kimppuun. En tiedä, ehkä olikin vaikka suuresti epäilen. Se voi näyttää uhkaavalta, mutta koskaan en ole nähnyt sen hyökkäävän, karkuun se lähtee, jos tilanne muuttuu vakavaksi. Pelkuri.

Sitten kuulin, että minun pitäisi muuttaa pois maasta, kun koirani puhuvat vain suomea eikä hyppivä ymmärtänyt, mitä mies oli sille sanonut. Aika hassua, sillä moni täkäläinen koira tuntuu ymmärtävän suomea.

Tänään näin miehen ja koiransa taas. Käytiin tutkimassa entistä lenkkimetsää, nyt avoimeksi hakattua aluetta (ks. edellinen postaus). Tajusin, että mies usutti koiraansa meitä kohti ja hyvin koira totteli. Lähestyi tuulispäänä aukion toiselta reunalta. Itse olin olevinani kuin en olisi mitään nähnyt, käännyin rauhallisesti ympäri ja poistuin paikalta. Onneksi koirani olivat niin innoissaan kaiken maailman tuoksuista, etteivät ehtineet nähdä lähestyvää paimenkoiraa.

Kyllä voivatkin jotkut olla outoja! Tai sitten minä olen outo, kun en jäänyt odottamaan, mitä lähestyvällä koiralla olisi ollut sanottavaa. Ehkä se olisi vain pääsiäistä toivottanut ja minä tyhmä en antanut mahdollisuutta.

Tautia odotellessa

Kaksi päivää on nyt kulunut oudossa olotilassa. Kurkku on kipeä, pää särkee ja viluttaa sekä hikoiluttaa samaan aikaan. Odottelen, koska se iskee kunnolla. Flunssa käy selvästi väsytystaistelua, mutta niin käyn minäkin.

Eilen kurlasin kurkkua taikaliemellä moneen otteeseen. Auttaa aina vähäksi aikaa. Illalla hörpin kuumaa vadelmateetä monta kupillista. Toistaiseksi olen pysynyt voiton puolella.

Ulkoilusta on tullut aika hankalaa, kun on pitänyt oikein talvivarusteet pukea päälle ensimmäistä kertaa tänä talvena. Onneksi kaapista löytyi pitkiä kalsareita, villasukkia ja kunnollinen, irlantilainen villapaita. Hanskatkin kaivoin esiin, vaikka käteni eivät oikeastaan koskaan palele. Ajattelin vain pitää ne flunssapöpöt kurissa siltäkin suunnalta. Päähän pipo ja kaiken kruunaa paksu, kamala talvitakki, jonka olen ylentänyt koiralenkkivaatteeksi. Onneksi liikun ulkona hämärän aikaan, voisivat muuten vastaantulijat pelästyä ja luulla Alpeilta karanneeksi lumimieheksi.

Töissä saan onneksi olla rauhassa, kun suurin osa työkavereista on kokouksissa. Harmittaa vain, kun kuulen kuinka kaikki menee pieleen, kun en ole paikalla. Oppivathan kuitenkin, etten ole aina pelastajana paikalla.

Kuoppien kaivaminen on parasta lääkettä

Ostin eilen kauppareissulla pullon punaviiniä. Valitsin sen etiketin perusteella ja vähän ehkä valmistusmaankin. Tykkään Etelä-Afrikan viineistä.

Muutama viikko sitten päätin, etten arkisin avaa viinipulloa. Siitä oli tullut jonkinlaiten tapa, en osannut syödä ilman viinilasin seuraa. Ja kuten usein käy, yksi lasillinen ei riittänyt vaan lasillisia solahti alas muutama. Ei ollut oikein hyvä tapa, siitä oli päästävä eroon.

Nyt olen ostanut viinipullon tai kaksi vain perjantaisin. Eilen nautiskelin viiniäni myöhäänn illalla ja aamulla heräsin päänsärkyyn ja huonoon oloon. Olin huomaamattani juonut pullon lähes tyhjäksi. Koirat riitelivät ja mekastivat, minä yritin saada aamupalaani alas ja manasin tyhmyyttäni. Onneksi päästiin ulos sateeseen.

Tapamme mukaan kaivoimme puistossa kuoppia. Sain rauhassa nojailla puuhun ja katsoa, kun eläimet työskentelivät. Teki hyvää jalallekin, kun ei tarvinnut paljon kävellä. Linnut lauloivat ja jossain kuului tikka hakkaavan. Sinne se kankkusenpoikanen jäi, kuraisiin kuoppiin pusikoiden juurelle. Hyvä kun jäi, on paljon mukavampi näin.

Siinä se on. Syyllinen.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa

Oltiin taas koirien kanssa kaivuuhommissa. Tai minä en kaivanut yhtään mitään paitsi taskujani silloin tällöin, kun piti toiselle intoilijalle antaa koirannamuja.

Joka lauantai ja sunnuntai yritän mennä vähän pidemmälle aamulenkille kuin arkiaamuisin. Nyt, kun jalka on kipeä enkä saisi paljon kävellä, ollaan menty läheiseen metsikköön. Siellä saavat elukat juosta vapaina ja temmeltää toisten koirien kanssa. Itse seisoskelen ja odottelen, koska matka jatkuu. Viime aikoina olemme käyttäneet paljon aikaa myyrien etsimiseen. Varsinkin toinen koirista ei muuta tekisikään kuin kuoputtaisi maata perspuoli pystyssä. Aika syvälle se pääsi tänäänkin, vain häntä oli näkyvissä, kun kuopasta lensi multaa pitkin puitten juuria. Myyriä ei kyllä löytetty tänäänkään.

Toinen ei niin kamalasti jaksa keskittyä yhteen hommaan. Sillä on muutakin tekemistä kuten keppien hakemista ja puremista, vieraiden koirien opastamista ja lintujen jahtaamista. Tänään se luuli löytäneensä uuden kaverin, kun ohi käveli nuori mies ison tyttökoiransa kanssa. Koirat olivat kuitenkin jostain syystä eri mieltä asioista ja mies alkoi käskeä minun koiraani pois. Eihän se mitään tajunnut, kun vieraalla kielellä puhuttiin. Liekö kuullutkaan, kun itse kiroili niin äänekkäästi. Vasta kun minä suomeksi sanoin, että jättäisi ison koiran rauhaan, koirani ymmärsi. Vihainen nuori mies oli sitä mieltä, että minun pitäisi häipyä maasta, kun koirani ei kerran kieltäkään ymmärrä. Sen verran mies oli kiireinen, etten ehtinyt mitään sanoa, kun oli jo häipynyt omille teilleen.

Täytyy yrittää tulevaisuudessa kiertää kyseinen nuori mies ja koiransa kaukaa. Olivat vähän ikäviä tapauksia. Toisaalta koira oli kyllä varmaan ihan kiva.

Punainen Tamere

Kenen kumman mieleen oli tullut maalata punaisella spray-maalilla kaikki aamulenkkini varrella olevat tienviitat ja tietoiskutaulut? Alkoi heti aamusta suututtaa kakaroiden touhu, sillä tuskinpa muille sellainen huvi mieleen tulee.

Siinä manatessani ihmisten kekseliäisyyttä näin edessäni kissankorkuisin, punaisin kirjaimin polkuun maalatun sanan, TAMERE. Kirjoitusvirhekin vielä! Vai olivat Tampereen pojat olleet liikkeellä, sillä lailla. Tai sitten ei, voihan sana olla jotain muutakin. Minä olin kyllä varma, että siinä luki Tampere, mutta sitten huomasin peen puuttuvan. Oli mitä oli, tyhmää touhua joka tapauksessa.

Alla kaksi aamunäkymää parvekkeeltani. Punaisempi on otettu tammikuun loppupuolella ja harmaampi tänä aamuna. Kumpaakaan kuvaa en ole muokannut, tosin kameran asetuksilla saattaa olla vaikutusta. Tällaista täällä kuitenkin on, joskus aamurusko häikäisee silmiä ja joskus sankka sumu peittää kaiken.