Musta on tullu urheiluhullu

Jo vuosia sitten sanoin, että olen varmaan muuttumassa mieheksi, kun seuraan telkkarista urheilua. Se oli paljon ennen ex-puolisoani, joka oli oikeasti urheiluhullu. Nykyisin katson aika valikoivasti, mutta yksi laji on ylitse muiden, rugby! Mikä reisien ja kukkakaalikorvien ylistys! Kauniita, nuoria - tai vähemmän nuoria - miehiä, vauhtia, outoja sääntöjä ja hassuja hattuja. Hieno laji!

Innostukseni rugbyyn alkoi jo vuosikausia sitten, kun skotlantilaisen au pair -perheeni isä oli nuorena miehenä lajia harrastanut. Opetti sitä myös pienelle pojalleen, jota päivisin hoidin. Kävin kerran katsomassa matsia oikein Edinburghissa silloisten kavereitteni kanssa. Hurja oli meininki ja vielä hurjempi katsomon tunnelma.

Nykyisin seuraan jokaisen Skotlannin matsin. Ei niillä kovin hyvin ole tässä viimeisessä 6 nations -turnauksessa mennyt, mutta menneisyys velvoittaa kannustamaan. Nyt juuri katselen, kuinka Irlanti johtaa matsia, ei paljon, mutta kuitenkin. Mitä tahansa voi vielä tapahtua.

Aika erikoinen juttu muuten, että välillä soikea pallo pyyhitään vitivalkoiseen pyyhkeeseen. Kaipa se sotkeentuu ja kastuu mutaisella kentällä, mutta valkoinen pyyhe?! Voisihan se olla vaikka ruskea tai sininen.

Miksihän muuten brittimaailmassa puhutaan jalkapallosta, kun tarkoitetaan rugbya, ja soccerista, kun tarkoitetaan jalkapalloa? Rugbyssa palloa potkitaan tosi harvoin, yleensä sitä kannetaan pitkin poikin kenttää tai heitetään kahden seipään välistä.

P.S. Jos joskus vielä joudun tai pääsen lähikontaktiin (riippuu nyt siitä, miten sen ajattelee) miespuolisen henkilön kanssa, tuskin pistäisin pahakseni vaikka ko. henkilö harrastaisi tai olisi harrastanut rugbya.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa

Oltiin taas koirien kanssa kaivuuhommissa. Tai minä en kaivanut yhtään mitään paitsi taskujani silloin tällöin, kun piti toiselle intoilijalle antaa koirannamuja.

Joka lauantai ja sunnuntai yritän mennä vähän pidemmälle aamulenkille kuin arkiaamuisin. Nyt, kun jalka on kipeä enkä saisi paljon kävellä, ollaan menty läheiseen metsikköön. Siellä saavat elukat juosta vapaina ja temmeltää toisten koirien kanssa. Itse seisoskelen ja odottelen, koska matka jatkuu. Viime aikoina olemme käyttäneet paljon aikaa myyrien etsimiseen. Varsinkin toinen koirista ei muuta tekisikään kuin kuoputtaisi maata perspuoli pystyssä. Aika syvälle se pääsi tänäänkin, vain häntä oli näkyvissä, kun kuopasta lensi multaa pitkin puitten juuria. Myyriä ei kyllä löytetty tänäänkään.

Toinen ei niin kamalasti jaksa keskittyä yhteen hommaan. Sillä on muutakin tekemistä kuten keppien hakemista ja puremista, vieraiden koirien opastamista ja lintujen jahtaamista. Tänään se luuli löytäneensä uuden kaverin, kun ohi käveli nuori mies ison tyttökoiransa kanssa. Koirat olivat kuitenkin jostain syystä eri mieltä asioista ja mies alkoi käskeä minun koiraani pois. Eihän se mitään tajunnut, kun vieraalla kielellä puhuttiin. Liekö kuullutkaan, kun itse kiroili niin äänekkäästi. Vasta kun minä suomeksi sanoin, että jättäisi ison koiran rauhaan, koirani ymmärsi. Vihainen nuori mies oli sitä mieltä, että minun pitäisi häipyä maasta, kun koirani ei kerran kieltäkään ymmärrä. Sen verran mies oli kiireinen, etten ehtinyt mitään sanoa, kun oli jo häipynyt omille teilleen.

Täytyy yrittää tulevaisuudessa kiertää kyseinen nuori mies ja koiransa kaukaa. Olivat vähän ikäviä tapauksia. Toisaalta koira oli kyllä varmaan ihan kiva.

Negatiivarisen päivä

Päivän väite: Jos aamulla heräät jyskyttävään pääsärkyyn, tulee päivästä mahdollisimman huono. Ajastusta vahvensi, kun aamulenkillä tajusin, että olikin vasta tiistai eikä torstai. Siihen asti olin luullut, että huomenna olisi perjantai. Pettymys oli suuri!

Eilisen autoiluni seurauksena jouduin vielä tänään lähtemään ajellen töihin, ja tietysti pahimpaan ruuhka-aikaan. Onneksi olin osannut varautua.

Töissä sain heti työkaverin kimppuuni (sen, jonka koko olemuskin saa minut näkemään punaista). Hän on jostain syystä päättänyt ryhtyä jonkinlaiseksi pomokseni ja hyppyyttäjäkseni. Sanoin suorat sanat, en jaksa tuollaista tekopyhyyttä. Olisi edes vihaisen näköinen, kun moittii, mutta kun koko ajan hymyilee ja puhuu lipevän ystävällisesti. Ei tunnu oikealta.

Päänsärky ei ole lähtenyt koko päivänä vaikka olen yrittänyt sitä ruokkia pillereillä ja kahvilla. Sen kunniaksi voinkin vastata Luostarista löytämiini negatiivikysymyksiin. Tuntuu sopivalta päätökseltä tälle päivälle.

1. Milloin lapsena muistat pettyneesi ensimmäisen kerran ja mihin?
En minä ole lapsena pahemmin pettynyt. Ellen nyt silloin, kun sain piiskaa leikittyäni radan varressa. Ei piiska minua estänyt sinne uudestaan menemättä. Piti vain olla varovainen ja näkymätön.  

2. Mikä oli inhokkiruokasi tuolloin?
Kyllä se oli silakkalaatikko tai joku muu laatikkoruoka. En tykännyt yhtään.

3. Entäpä inhokkiruokasi nyt?
En minä mitään inhoa, mutta selleriä en syö allergian takia. Olen nykyisin aika kaikkiruokainen vaikka voisi silakkalaatikko vieläkin jäädä lautaselle.  

4. Mikä sinusta piti tulla isona?
Olen kuulemma halunnut lastenhoitajaksi tai ompelijaksi. Onneksi ei tullut ainakaan lastenhoitajaa, olisivat pikkuiset helisemässä, kun niitä komentelisin. Ompelijan taidoillani voisin pärjätäkin, aika monet vaatteet takkeja myöten olen itse tehnyt. Viime vuosina on sekin askartelu jäänyt vähemmälle, mutta verhoja sentään saan vielä valmiiksi.

5. No tuliko ja jos ei, mikä oli syy?
Ei ja ei mikään.

6. Milloin viimeksi olit ilkeä ja inhottava? Kenelle?
Tänään! Ja olen huomennakin sille samalle työkaverille. En kestä sen muka-positiivista olemusta. Pelkkää hattuilua.

7. Milloin käytit viimeksi hyväksi jotain toista ihmistä ja missä tilanteessa?
Taisi olla perjantaina, kun pyysin nuorta työkaveria kantamaan tavaroita autoon. Tosin hän itse tarjoutui, joten tuskin oli hyväksi käyttämistä. Enpä muista, koska oikeasti olisin niin tehnyt. 

8. Oletko kieltäytynyt tekemästä jotain, vaikka toisaalta mieli tekisi?
Olen. Avioliittoni aikana kieltäydyin monista päivälliskutsuista ja työkavereiden kanssa olusille menosta. En uskaltanut mihinkään mennä.

9. Ankea päivä - mitä teet?
Jos on viikonloppu, niin illalla avaan viinipullon. Arkena istun ja tuijotan telkkaria ja seikkailen internetin omituisessa maailmassa. Tai menen nukkumaan.

10. Onko mielestäsi aihetta negailla asioita ja jos, millaisia?
Tottakai on. Ei kukaan voi olla ainaisesti positiivinen, sellainen alkaa vähitellen suututtaa. Sitäpaitsi negatiivisesta ajattelusta on hyötyäkin, tulee vähemmän pettymyksiä.

Minä olen kyllä oikeasti positiivinen ihminen. Joskus tällainen negailu kyllä on paikallaan.
Tähän kysymyslistaan kuuluu oikein prenikkakin. Otin senkin mukaani ja toivotan negatiivista iltaa kaikille. Vastatkaa tekin kysymyksiin ja ottakaa kyltti omaksenne.

 

Vapaaehtoista kuljetuspalvelua

Enhän minä päässyt ylös aamuvarhain vaikka niin oli tarkoitus. Tai ehkä 5.30 ei ole varhaista muille, mutta minulle se on. Ihan liian aikaista herätä. Kuudelta kömmin ylös ja yritin päästä alkuun. Olin luvannut olla ajoissa kokouspaikalla, kun kaukaisia osallistujia alkoi paikalle tulla.

Kyllä olin taas kiltti. Perjantaina täytin autoni kokoustavaroilla ja annoin niitten muhia siellä viikonlopun yli. Maanantairuuhkassa suhasin keskikaupungille ja mahdottoman ystävällisesti raahasin painavat kassit neljänteen kerrokseen. Onneksi oli sentään hissi ja pikku apulainen odottamassa. Kaiken tämän tein vain sen takia, että illalla minulla oli aika lääkärille, jonka vastaanotto on ihan kokouspaikan vieressä. Kaksi kärpästä jne. Sain auton talliin päiväksi ja illalla sain rauhassa ajella kotiin, kun kävelemään en oikein pystynyt. Taas pistettiin ja tällä kertaa peräti kummallekin puolen nilkkaa.

Ei se pistäminen yhtään sattunut, mutta pistopaikan etsiminen sitäkin enemmän. Kuinka lääkäri osasikin löytää ne makeimmat kipukohdat? Nyt pitäisi taas levätä pari päivää, mutten oikein ehdi. Ensi viikoksi pitää saada toinen iso kokous purkkiin. Ei sen puoleen, ihan kivaa hommaahan se on. Saa olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Punainen Tamere

Kenen kumman mieleen oli tullut maalata punaisella spray-maalilla kaikki aamulenkkini varrella olevat tienviitat ja tietoiskutaulut? Alkoi heti aamusta suututtaa kakaroiden touhu, sillä tuskinpa muille sellainen huvi mieleen tulee.

Siinä manatessani ihmisten kekseliäisyyttä näin edessäni kissankorkuisin, punaisin kirjaimin polkuun maalatun sanan, TAMERE. Kirjoitusvirhekin vielä! Vai olivat Tampereen pojat olleet liikkeellä, sillä lailla. Tai sitten ei, voihan sana olla jotain muutakin. Minä olin kyllä varma, että siinä luki Tampere, mutta sitten huomasin peen puuttuvan. Oli mitä oli, tyhmää touhua joka tapauksessa.

Alla kaksi aamunäkymää parvekkeeltani. Punaisempi on otettu tammikuun loppupuolella ja harmaampi tänä aamuna. Kumpaakaan kuvaa en ole muokannut, tosin kameran asetuksilla saattaa olla vaikutusta. Tällaista täällä kuitenkin on, joskus aamurusko häikäisee silmiä ja joskus sankka sumu peittää kaiken.

Ei se mahdu!

Aamulla etsin esiin nilkkatukeni. Muistin sen viime yönä, kun silloin tällöin heräilin. Yritin epätoivoisesti vetää jonkin verran venyvää, sukkamaista tekelettä vasempaan jalkaani.

Joko tuki ei enää veny niin kuin sen pitäisi tai jalkani on lihonut. Sain sen juuri ja juuri päkiään saakka, mutta sitten tuli stoppi. Ei se mahtunut. Muistan ostaneeni tuen joskus entisessä elämässäni, kun vielä harrastin kaikenmaailman liikuntoja, modernia tanssia, nyrkkeilyä, juoksua. Joka päivä jotain. Ilmeisesti jalkanikin oli silloin pienempi ja suloisempi kuin nyt. Ja ilmeisesti minulla jo silloin oli nilkkavaivoja.

Ulos oli kuitenkin koirien kanssa lähdettävä. Onneksi omistan kunnon vaellusbuutsit, tukeva varsi ja pitävä pohja. Nilkka voi niissä aika hyvin, ei satu kuin kompastuessani. Miltähän buutsit näyttäisivät työvaatteiden kanssa? Vai löytyisikö jostain tukevia varsikenkiä, joita voisi töissäkin käyttää? Vaikeinta on tällä hetkellä päivisin, kun kuljen sisäkengissä, jotka eivät tue mitään eikä mistään.

Survival kit

Vein lopultakin eilen kotiin jo parisen vuotta työpaikan kaapissa olleen kassin. Se oli täynnä tavaroita, joita ajattelin tarvitsevani, jos joku päivä joudun lähtemään karkuun.

Siitä on noin pari vuotta, kun pelkäsin todenteolla. Puhelimeni soi jatkuvasti, sähköpostini täyttyi vihaviesteistä ja kotiin mennessäni en koskaan tiennyt, mikä odottaisi. Silloin päätin viedä tavarakassin töihin, ettei tyhjin käsin tarvitsisi evakkoon lähteä. Paikkakin minulla olisi ollut. Työkaveri lupasi, että koska vain saan tulla, jos siltä tuntuu. En minä koskaan mennyt. Jos olisin ollut yksin, olisin ehkä saattanutkin lähteä pakomatkalle, mutta kun oli nuo koirat. En halunnut jättää niitä potkittaviksi.

Kun tyhjensin kassia illalla, luulin muistavani, mitä se sisälsi, mutta olihan siellä yllätyskin. Lähes käyttämätön hiuslakkapullo! Hyvä, nyt ei tarvitsekaan vähään aikaan sitä myrkkyä ostaa. Löysin myös ihan käyttökelpoiset rintsikat ja sen harmaan, pitkähihaisen t-paidan, jota olenkin jo ehtinyt kaivata. Miksihän sellaista muuten Suomessa kutsutaan pukeutumispaidaksi? Kerran vaatekaupassa asioidessani, myyjä kysyi, jos käytin pukeutumispaitoja. Näytin varmaan hoo moilaselta, kunnes tajusin hänen tarkoittavan t-paitaa.

Kassista löytyi myös mukavankokoinen matkapakkaus ihonhoitotuotteita. Hieno juttu! Nyt on huhtikuun reissua varten jo jotain konkreettista lippujen lisäksi.

Tänään olen koko päivän lähettänyt siskolleni positiivisia aaltoja. Häneltä löytyi kovin erikoinen vaiva ja nyt makaa sairaalassa ja odottaa,että joku lääkäri jossain päin maailmaa tietäisi, kuinka hoidetaan.

Oma moka, ja tyhmä sellainen

Nyt harmittaa oikein kunnolla! Olen viikon verran valmistellut yhtä juttua ensi maanantaiksi ja tänään sain kuulla, että kaikki tekemäni täytyy hyväksyttää Isolla Pomolla.

Minä olen vain reippaana touhunnut ja päättänyt ja pistänyt asiat rullaamaan ja koko ajan olisi pitänyt kirjoittaa muistioita ja hyväksyttää jokainen pienen pienikin asia. Luulin, että Oman Pomon hyväksyminen riittäisi, mutta ei. Proseduurit ovat muuttuneet ja säännöt myös.

Nyt yritän hätäpäissäni saada jonkun kuittaamaan asiat, kun Iso Pomo on matkoilla. Sijaisensa on sairaana, kakkossijainen poissa tänään, kolmossijainen sairaana, jne. Jos kantti kestäisi, pyöräyttäisin kynällä pari kertaa paperissa, että saisin kaiken toimimaan maanantaina, mutta kun ei kestä. Turpiinhan siitä tulisi ja vaikka mitä muuta. Kohta yritän kampata raha-asioista päättävän pomon ja yritän saada häntä piirustamaan merkkinsä papereihin. Peukut pystyyn!

Alkuviikosta kyselin, mitä pitää hyväksyttää ja henkilö, joka tietää kaikesta kaiken, sanoi, ettei kaikkea tarvitse, sen kuin teet ja lähetät eteenpäin. Tänään sanoi, että tottakai tarvitsee, aina on niin tehty. Minä muistan sitten varmaan väärin, kun edellisellä kerralla samanlaisessa tilanteessa ollessani, mihinkään ei tarvittu pomon puumerkkiä. Kaikki hoitui kuin vettä vaan.

No, aika on toinen ja tekijät sekä päättäjät ovat vaihtuneet. Uskottava se kai on tällaisen dinosauruksenkin.

Aina vähintään vartin myöhässä

Heräsin aamulla kännykän kilinään ja siirsin meteliä kymmenellä minuutilla lähemmäs seitsemää. Puhelin kilisi uudestaan ja taas siirsin 10 minuuttia. Tätä jatkui lähes tunnin, kunnes lopulta annoin peräksi ja nousin ylös.

Aamut ovat niin kovin vaikeita. En millään jaksaisi nousta ja koiratkaan eivät yhtään auta. Kuorsaavat vähintään yhtä sikeästi kuin minäkin. Viime yönä heräilin useamman kerran ja siksi varmaan nouseminen oli niin kivuliasta. No, tätä ei nyt kannata uskoa, ylös nousu on aina tuskien taival. Nykyisin ihan konkreettisestikin, kun nilkka särkee ja jomottaa ja jalalle astuminen on täyttä tuskaa.

Töihin pääsin lähtemään reippaasti myöhässä. Tänään autoilin, kun ajattelin, ettei jalka rasittuisi. Liikenne oli kuitenkin nykivää ja ruuhkaista ja kytkin joutui kovalle käytölle, ja nilkkaan sattui. Ei ehkä kovin hyvä idea tuo autolla töihin meno. Toivottavasti pääsen ainakin illalla reippaasti kotiin. Yleensä siihen suuntaan liikenne vetää vähän vikkelämmin kuin kaupunkiin päin.

Kun kerran tulin myöhässä töihin, monta viestiä oli jo odottamassa. Yksi oli leikatulta kollegaltani ja heti pirautin takaisin. Voi kun oli kiva kuulla, kuinka pirteä ja positiivinen hän oli. Ihan toisenlainen kuin miehensä viime viikolla. Lupasin mennä joku viikonloppu käymään kunhan saan jalan vähän parempaan kuntoon. Työkaveri kaukana maalla ja haluan mennä sinne koirien kanssa. Voidaan samalla ulkoilla uusissa maisemissa.

Nyt taas odottaa sata ja yksi hommaa työpöydällä ja tietokoneella. Taidankin arpoa sieltä seuraavan työn.

Ruokkikaa ensin lapsenne

Kun aamulla kuulin, mitä Pohjois-Korean paukapäät olivat tehneet, iski kauhea suru ja suuttumus. Itkin koirille ja kerroin, että ne ainakin tajuaisivat syöttää lapsensa sen sijaan, että lähtisivät räjäyttelemään maapalloa.

Minä en voi millään tajuta, että päättäjät ovat itsekkäitä paskoja, jotka vainoharhaisesti luulevat suuren uuesaan hyökkäävä, jos maalla ei ole tehokasta tuhoasetta. Maassa, jossa suurin osa asukkaista näkee nälkää, elää kuin keskitysleirissä ja on vielä aivopestykin luulemaan, että kaikki on hyvin, olisi paljon muutakin tekemistä kuin rakentaa ydinpommeja. Käyttäisivät senkin energian ihmisten auttamiseen, perkele!

Kyllä Pohjois-Koreassakin on varmaan henkilöitä, jotka tajuavat, kuinka väärin kaikki on, mutta eivät uskalla sitä sanoa. Kuinka on mahdollista, että tuollainen maa voi saattaa koko maapallon vaaraan typerällä ja itsekkäillä toiminnallaan? Yhtään en välittäisi, vaikka joku ydinasekoe niiltä epäonnistuisi ja tappaisi kuunaamaisen Kim-mikä-se-nyt-olin. Ei tuollaisia paskapäitä pitäisi päästää leikkimään aikuisten leluilla.

Joku eronnut paavi ei hötkäytä elämääni mihinkään suuntaa, mutta ydinasekoe sen sijaan pistää vihasta tärisemään. Vatikaaniin iskeneellä salamalla oli täysin väärä kohde. Olisi mäjäyttänyt Korean niemimaalle psykopaatti-diktaattorin silmien väliin.

Kaurapuuroa ja vihreää teetä

Osasihan se mahatauti näihinkin kerroksiin. Eilen alkoi oudosti väsyttää ja mahassa kiertää. Nukahdin hetkeksi sohvalle, kunnes mahakipu herätti. Ei tullut koko yönä nukkumisesta oikein mitään, kun sain juosta vessassa vähän väliä ja muina aikoina turvoksissa pömpöttävässä mahassa heitettiin tikkaa.

Vasta kuuden maissa sain kunnollisen unen päästä kiinni ja nukuin kolmisen tuntia. Töihin ilmoitin, että tulen myöhemmin tai kenties en ollenkaan. Kiva kun olen nykyisin koko toimiston tukipylväs (niin kuin pomoni kehityskeskustelussa sanoi), niin kukaan ei valita, vaikka joskus olisin kipeä. Sellainen on nimittäin meillä tapana, ellei nyt sitten ole tosi vakavasta taudista kysymys.

Aamulla keitin teetä, kun ajatuskin kahvista kuvotti. Kaapissa ei ollut kuin vihreää teetä, mutta kaipa sekin asiansa ajaa. Äsken löysin kaurahiutaleita, joiden viimeinen käyttöpäivä meni muutama kuukausi sitten. Ei näissä mitään vikaa tai toukkia näytä olevan, maistuukin kaurapuurolta. Paha vain, etten tykkää kaurapuurosta.

Äsken koiralenkillä ollessani mietin pääni puhki, mistä olisin taudin saanut. En ole tavannut ketään tautista viime päivinä, ellei sitten lauantain kauppareissulla joku virus ole kytännyt. Sitten muistin, että lauantaisessa ruoassani oli paljon valkosipulia ja inkivääriä ja osa valkosipulista ei ehkä ehtinyt kypsyä tarpeeksi. Olen joskus huomannut, että raaka valkosipuli ja minä emme oikein tule toimeen. Jos tämä vaiva paranee päivässä, niin sitten on asialla ollut Allium sativum eli kynsilaukka, kuten pappani tapasi sanoa.

Nyt vielä vähän puuroa mahaan ja sitten töihin. Jos pystyn.

Sunnuntaisin urheillaan

Jos kävelee kaksi tuntia kahden joka suuntaan kiskovan koiran kanssa, yrittää ottaa valokuvia ja omassa käytössä vain puolitoista jalkaa, mitä siitäkin seuraa? Ainakin se, että tunsin itseni kovin tyhmäksi lähdettyäni kiertämään urheilupuiston järveä. Juoksijoita ja maastopyöräilijöitä vilahteli ohi kummaltakin puolen ja sain pidellä koiria kaksin käsin. Voisivat edes kelloa soittaa, kun lähestyvät takaa päin.

Pariin kertaan nuljautin nilkkani juurakoihin niin pahasti, että melkein itku tuli. Välillä piti päästää toinen vapaana juoksemaan, mitä se tietysti käytti hyväkseen. Muutaman kerran riekkuja pulahti veteen vesilintuja jahtaamaan. Oli se märkä, kun lopulta päästiin autolle!

Aika erikoisia nämä viikonloppuni nykyisin. Oikeastaan haluaisin vain olla kotona ja vähän kuljeskellä lähiympäristössä koirien kanssa. Siitä on tosi kauan, kun viimeeksi lähdin autolla ulkoilumaastoja etsimään.

Hollannin kieli on helppoa.

Vielä vuosi sitten inhosin viikonloppuja ja kotona olemista vaikka asuin omakotitalossa ja olisin voinut touhuta siellä vaikka mitä. Puutarhassakin olisi ollut paljon tekemistä, mutta kaikki kotihommat olivat minulta kiellettyjä. Edellinen kotini ei ollut minun, vaikka virallisesti olikin. Joku toinen hallitsi minua ja elämääni. Nyt asun kerrostalossa, ei ole puutarhaa eikä suuria huoneita, mutta tämä on minun!

Arvatkaapa, mitä tässä on? Tai näkyyhän se, ensi kesän parvekekukat ovat jo hyvällä alulla.

Alan jo alkuviikosta odottaa perjantaita ja tietoa siitä, että saan tehdä viikonloppuna mitä haluan. Ennen en voinut sietää viikonloppuja ja niin usein kuin mahdollista halusin lähteä johonkin. Nyt on kaikki toisin, ja tästä minä pidän. Lauantaisin tosin en pääse liikkeelle ennen kuin iltapäivällä, mutta onneksi kaupat ovat myöhään auki. Eilenkin ehdin nippa nappa ruokaostoksille. Nyt on leipä leivottuna (kiitos ohjeesta Kummitus) ja burgundin pata muhii uunissa.

Iso mies itki

Eilisaamu alkoi ikävästi. Työkaverin mies soitti ja kertoi vaimonsa voinnista suuren leikkauksen jälkeen. Kaikki ei olekaan mennyt niin kuin piti ja nyt työkaverini on halvaantunut.

Itkuhan minulta tuli ja niin itki mieskin. Juttelimme pitkään ja yritin lohduttaa. Samaan aikaan kollega lajitteli papereita edessäni eikä tajunnut häipyä. Tai tahallaan hän siihen jäi, halusi kuunnella. Puhelun loputtua sanoi, että olin hienosti osannut esittää vahvaa ja empaattista. Kaikkea sitä kuuleekin! Puhuin juuri niin kuin tunsin, en minä mikään näyttelijä ole enkä osaa tai edes halua esittää jotain muuta mitä olen.

Olen nyt tuurannut sairasta työkaveriani siitä lähtien, kun hän joutui sairaalaan. Taitaa tulla pitkä tuuraus. En oikein tykkää, mieluummin tekisin vain omat työni. Nyt teen ainakin kahden ihmisen hommat ja lisäksi yritän opettaa uusia sijaisia. Aikamoista hässäkkää koko työ nykyisin.

Kaiken lisäksi minulla on yksi työkaveri, joka ei ymmärrä yhtään mitään. Samoja asioita kysyy kysymästä päästyäänkin ja moneen kertaan saa selittää. Lopulta hän tekee kaiken oman päänsä mukaan ja toiset saavat korjata virheet. Voisin minä hänestä muutakin sanoa. Esimerkiksi sen, että nainen syö kaiken aikaa. Tulee kysymään neuvoja ja samalla mussuttaa keksiä, leipää, sipsejä tai mitä nyt juuri sillä hetkellä on käsiin sattunut. Työntää naamansa lähes kiinni omaani ja ruoka lentää suusta, kun puhuu. Hyi olkoon, että inhottaa! Pakko tarkistaa pakoreitti aina, kun näen hänen lähestyvän.

Onneksi on nyt lauantai eikä tarvitse töitä ajatella. Tai tunnunpahan kuitenkin ajattelevan. Hus, nyt ajatukset pois!!

Nilkasta löytyi vihdoin oikea vaiva, kiitos vaan kysymästä. Siinä on nivelrikko. Eikös sitä sanota, että vanhuus ei tule yksin. En kyllä mitään Nivel Rikkoa olisi halunnut ikääntymiskaverikseni. Olisi niitä muitakin vaivoja, jotka eivät näin paljon tee kipeää. Lääkäri pisti nilkkaan ruiskullisen kortisonia torstaina ja sanoi, että kaksi päivää pitää levätä. Milläs minä lepään, kun töissä piti olla ja koiratkin ulkoiluttaa? Ihan lyhyitä lenkkejä koirien kanssa tein pari päivää, mutta tänä aamuna käveltiin yli tunti. Nyt on nilkka kuin tulessa. Särkylääkkeitä olen nappaillut jo muutaman ja kourallisen jotain lääkärin määräämiä, rustoja vahvistavia valtavan suuria kapseleita.

Viikon kuluttua täytyy mennä uudestaan lääkäriin ja saan toisen piikin. Toivottavasti vaiva alkaa vähitellen parantua. En kyllä haluaisi kävelemistäni lopettaa.

Tämän viikonlopun aion kuitenkin ottaa rauhallisesti. En edes imuroi, vaikka mieli tekisi, kun on uusi imurikin. Voi kun se imee hienosti koirien karvat matoista! Vanhan vein taloyhtiön roskishuoneen lattialle, mistä se aika nopeasti oli kadonnut. Joku otti vaivoikseen.

Täti puuttuu asiaan

Vieläkin naurattaa tämän iltainen kotimatka. Bussia odotellessani katselin, kun pari teini-ikäistä poikaa temppuili rullalautojensa kanssa. Tulivat sitten samaan bussiin kuin minäkin. Istuttiin aika lähekkäin ja aloin tarkemmin kuunnella. Suomeahan siinä puhuttiin!

Yhtäkkiä toinen pojista pieraisi. En kai sitä muuten olisi tiennyt, mutta kovaan ääneen hajuja päästänyt nuori mies asian ilmoitti ja saman tien alkoi aikamoinen nauru ja kikatus. Toinen poika siirtyi kauemmas ja minä yritin peittää nenääni kaulaliinallani. Pojat kiroilivat ja nauroivat kovaan ääneen ja miettivät, kumman pieru haisee pahemmalta. Minua alkoi naurattaa. Lun pojat alkoivat kehua laktoosi-intoleranssillaan, sain suuni auki. Voi kun olisin saanut kuvan pojista, kun tajusivat, että joku ymmärsi heidän metelöintiään. Kummankin leuka loksahti aika lailla, kun aloin tätimäisesti neuvoa, kuinka kannattaisi juoda laktoositonta maitoa. Pitkälle en neuvoissani päässyt, kun pojat päättivät hypätä seuraavalla pysäkilla bussista pois. Mitähän varten? En minä yhtään ilkeä ollut, päin vastoin.

Bussilta kotiin kävellessäni en edes muistanut, että nilkkani on pirun kipeä. Olin melkein hilpeällä mielellä. Taidan olla vähän outo. Kyllä nilkka myöhemmin itsestään ilmoitti, iltalenkki koirien kanssa oli tosi tuskallista. Onneksi muistin, että minullahan on tosi vahvaa särkylääkettä jossain. Lääke löytyi ja nyt on aika turta olo. Enemmän se taisi vaikuttaa päähän kuin nilkkaan. Aamulla on lääkäriaika ja saan tietää viimeisimmän kuvauksen tulokset. Löytyisi nyt jotain, minkä voi korjata!

Jonosta jonoon

Ennen mitään höpinöitä haluan kiittää Kummitusta tunnustuksesta, kiitos :) Aika kauan on toistemme blogeja luettu ja kommentoitu, vaikka minä kyllä pidin itseni piilossa edellisen blogini kanssa. Tunnuksen voi antaa blogille, jolla on alle 200 lukijaa. Tuskin tänne koskaan sen verran ilmestyy, mutta hyvä laatu korvaa määrän. Pistän sydämen jakoon heti lähitulevaisuudessa.

 
Seuraavaksi kiitän Topoa haasteesta. Sekin on blogille, jolla on alle 200 lukijaa. Jotenkin maaginen luku tuo 200. Lupaan vastata kysymyksiin ja pistää haasteen kiertämään mahdollisimman pian.

Nyt niistä jonoista:

En sitten ikinä varmaan ymmärrä tämän maan tapoja. Yritin eilen hoitaa monta asiaa pois, mutta onnistuin vain käymään marketissa ja kodinkonekaupassa. Siinäkin oli tasan puolet liikaa.

Tilasin kkk:sta netin kautta pölynimurin ja hetken päästä sain tekstarin, että nyt olisi masiina noudettavissa. Autollahan kauppaan piti mennä, kun arvasin, että saan kuljetettavakseni aika ison laatikon. Ei olisi pitänyt! Ostoskeskuksen parkkipaikalla oli elämää suurempi tungos ja kauan sain kierrellä ennen kuin löysin autolleni kolosen. Samalla manasin kuskien ajotaitoja tai pikemminkin ajotaidottomuutta. Liikkeellä oli ilmeisesti kaikki sellaiset, jotka autoilevat vain kerran vuodessa.

Pölynimurikaupassa sain odottaa vuoroani ja sen jälkeen odotin parkkipaikaille pääsyä. Oma vika, olisi pitänyt tarkistaa ostarin ohjelma. Siellä oli alennusmyyntien loppumisen kunniaksi jonkinlaiset markkinapäivät ja tietysti väkeä mustanaan.

Seuraavaksi menin markettiin ruokaostoksille ja enkös sisään mennessäni törmännyt hetki sitten ostamaani pölynimuriin. Olivat marketissa 40 euroa halvempia kuin toisessa kaupassa. Suuri harmitus iski. Koska oikein muistaisin tarkistaa kaikkien mahdollisten liikkeiden nettisivut ennen kauppaan lähtemistä? Ei ollut eka kerta, kun tajusin tyrineeni.

Eilisen päivän viimeisen jonotuksen suoritin sitten kaupan kassalla. Joku voisi tulla tänne opettamaan suomalaista kassatouhua. Ikinä en muista Suomessa nähneeni, että kassahenkilöt rupattelevat keskenään samalla kuin skannaavat ostoksia. Eihän sellaisesta muuta seuraa kuin virheitä virheiden perään ja jonot liikkuvat etanan vauhdilla. Menin korttimaksujonoon, kun ajattelin, että se liikkuisi rivakasti, mutta väärin ajateltu. Jotain vikaa täytyy ihmisten silmissä olla, kun eivät osaa lukea suuria kylttejä ja alkavat kassalla kaivaa käteistä rahaa maksuksi. Sitten odotellaan, kun asiakas käy kassahenkilön kanssa toisella kassalla maksamassa ostoksensa. Opettelisivat lukemaan!

Ihan vähän vaan v**tti, kun lopulta pääsin kotiin. Kaiken lisäksi yksi talon hisseistä oli rikki ja yläkerran mummu oli päättänyt pitää yhden itsellään. Aika pahasti katsoi, kun änkesin samaan hissiin kahden kassin ja yhden pölynimurilaatikon kanssa.

Vaikka kyllä eilen mukavaakin tapahtui, tilasin huhtikuulle lentolippuja. Sain kutsun aupair-isäni synttäreille Skotlantiin ja ilman muuta menen, kun tyttärensä lupasi majapaikankin. Kotimatkalla käyn tapaamassa vanhoja tuttuja, joita en ole vuosikausiin nähnyt. Vielä pitää järjestää koirille hoitopaikka ja sitten voinkin alkaa suunnitella matkaa oikein tosissani. Tulee varmaan jännittävä matka. Ihan hyrisyttää, kun ajattelenkin.