Pankista rahaa ja rahat pankille

Työkaverini avautui minulle eilen. Olinkin jo vähän aikaa ajatellut, että kaikki ei ole ollut hyvin. Hän on viettänyt kovasti työaikaa puhelimessa, häipynyt välillä ilmoittamatta pariksi tunniksi, eikä ne työtkään ole oikein sujuneet.

Kollegallani on ongelmia asuntolainansa kanssa. Hän osti asuntonsa useita vuosia sitten ja sai siihen pitkäaikaista asuntolainaa. Viime vuonna rouva joutui työttömäksi ja työttömyyskorvauksen maksaminen kesti ja kesti. Hän kävi pankissa kysymässä, jos saisi vähän lyhennysvapaata lainastaan ja se luvattiin. Asiasta on oikein virallinen paperikin olemassa.

Syksyllä rouva maksoi rästissä olleet lyhennykset ja jatkoi lainan lyhentämistä kuten aikaisemminkin. Nyt hänellä on vakituinen työpaikka ja asian pitäisi kaiken järjen mukaan olla kunnossa. Mutta eipäs ole.

Pankki perii korkoa myöhästyneistä maksuista, mikä saattaa olla tavallista. Tavallista ei sen sijaa ole se, että tällä viikolla pankki on ilmoittanut pistävänsä työkaverini asunnon pakkomyyntiin. Työkaverini on ottanut yhteyttä pankkiin järjestääkseen korkojen maksun, mutta kukaan siellä ei suostu perumaan päätöstä. Rouvaa on heitelty ympäri maata pankin eri toimistoissa, eikä hän sinne soittaessaan koskaan tiedä, minkä toimiston virkailijan kanssa asiaa yrittää hoitaa.

Tänään hänen piti mennä muutamaksi tunniksi kotiin, kun ulosottoviraston mies oli passissa, jos joku vaikka olisi tullut asuntoa katsomaan. Virastosta uhattiin poliisilla, jos rouva ei kotiinsa tulisi ovea avaamaan. Ulosottaja oli tutustunut rouvan asuntoasiakirjoihin ja ihmetellyt, kuinka pienestä asiasta oli kysymys.

Ensi viikolla kollega menee asianajajan juttusille ja yrittää sitä kautta saada asian hoidetuksi.

Ihmeellistä touhua. Miksi ison pankkilaitoksen täytyy pistää ihmisten elämä täysin sekaisin? Jos asian kerran voi hoitaa, niin luulisi, että olisi kaikille hyvä, että se hoidettaisiin. Pelkkää kiusaamista pankin taholta on tuollainen. Niille ei mikään riitä.

Tonnilla pyörätuoli

Aamulla töihin lähtiessäni kävin taloyhtiön roskiksella viemässä pois tyhjiä pulloja. Meillä ei niitä kierrätetä, mutta onneksi on sentään lasille oma keräysastiansa.

Tapasin jätehuoneessa naapurini, joka aina iloisesti tervehtii. Hänellä on kovin lyhyt ja haituvainen tukka, aina hän on meikannut kasvonsa kauniisti ja pukeutuu tyylikkäästi. Niin nytkin, kun hän kaivoi muovi- ja peltijätekonttia. Oli siellä melkein vyötäröään myöten.

Sanoin hyvät huomenet ja aloin pudotella pulloja. Naapuri näytti pesuainepullon korkkia ja sanoi keräävänsä kaikenlaisten muovipullojen korkkeja. Samoin hän kerää juomatölkkien nipsuja (en tiedä niille muuta nimeä). Saatoin näyttää hieman ihmettelevältä. Rouva kertoi sairastavansa syöpää ja vievänsä korkit ja nipsut sairaalaan, jossa hän käy neljä kertaa viikossa.

Sairaalassa on keräyspiste korkeille ja kun on saatu tonni (!) kasaan, korkeilla ostetaan pyörätuoli. Ei ole helppoa rahaa se. Kuinkahan suuri läjä on yksi tonni muovikorkkeja? Sairaalalla täytyy olla iso kontti niitä varten.

Lupasin tästä lähtien ottaa talteen pullonkorkit ja tölkkinipsut, jotka pienestä taloudestani menisivät roskiin ja antaa hänelle sairaalaan vietäväksi.

Seikkailumieli ja kadonneet kilometrit

Iski sitten viimekertainen omaan (jo ennestään kipeään) nilkkaan. Ei olisi kannattanut manata matkailijoiden luottamusta navigaattoreihin. Eilen sorruin itse ihan samaan.

Lähdettiin koiran kanssa taas tutkimusmatkalle ja näpyttelin osoitteen auton tuulilasiin kiinnittämääni ihmelaitteeseen. Hienosti se tiesi matkan pituudeksi 60 km. Ei paha matka ollenkaan, siitä vaan moottoritielle köröttelemään.

Löydettiin melkein perille, osoite oli ilmeisesti väärä. Ei ollut perillä puistoa eikä linnaa vaan pelkkiä omakotitaloja ja päättyvä tie. Kerrankos näin sattuu, tuumasin, käänsin ajopelin ja jatkoin matkaa. Pienessä kaupungissa oli paljon yksisuuntaisia katuja ja jouduin kiertämään ja kaartamaan pitkän tovin ennen kuin osuin puiston laitamille ihan ilman karttakonetta. Löytyihän se lopulta!

Linnan puisto oli iso elämys. Sinne menen toistekin nyt kun tiedän tien. Pari tuntia jaksettiin koiravanhuksen kanssa kävellä pitkin poikin puistoa ja metsiköitä. Lampien rannoilla ihailtiin vesilintuja ja välillä väisteltiin lätäköitä. Kun tuli nälkä, lähdettiin kotia kohti.

Asetin navigaattoriin päätepysäkiksi kotiosoitteen ja ihmettelin, kun matka olikin nyt vain 45 km! Mihin olivat aamupäivän 15 kilometriä kadonneet! Pikku juttu, ajattelin, eiköhän asia lähempänä kotia selviä. Selvisihän se. Yhtäkkiä gaattori käski kääntyä moottoritieltä keskustaa kohti. Käännynkö - Enkö käänny - Käännynkö? Käännyin. Iso virhe. Jouduin kaupungin pahamaineisimmalle alueelle, jossa liikenne mateli kovin hitaasti ja kaduilla oli epämääräisen näköistä sakkia. Äkkiä heitin reppuni piiloon, katsoin tiukkana vain eteenni ja olin kuin en olisi ollutkaan.

Onneksi pääsin lopulta tutuille poluille ja moottoritien kautta kotiin. Jos voitin kilometreissä, hävisin varmasti ajassa. Ei olisi kannattanut uskoa puhuvaa laatikkoa. Vaikka eipä tämä ensimmäinen kerta ollut, kun seikkailin oudoissa paikoissa. Tuskin oli viimeinenkään.

Koira oli reissusta niin väsynyt, että syötyään kävi nukkumaan ja nukkui tähän aamuun saakka. On sillä iso rakko.

Toisilla on talviloma, toisilla ei

Olen käyttänyt paikallista talvilomaviikkoa hyödykseni ja ajanut autolla työmatkani. Näin ns. hiljaiseen aikaan matka sujuu joutuisasti, eikä tarvitse tuntikausia istua ruuhkissa muutaman kilometrin matkaa. Vaikka on tähän viikkoonkin ihan tarpeeksi riittänyt liikenneraivoa.

Koska on loma, niin on myös lomailijoita. Miksi ihmeessä turistien täytyy juuri työmatka-aikoina tuppautua liikenteeseen sähläämään! Ajaisivat edes reippaasti, mutta hiljaa hissutellaan ja ihmetellään suuren maailman meininkiä. Nouskaa autoistanne kävellen katsomaan niitä suuria taloja, älkää olko tientukkeena, kiitos.

Tänään taas torvet soivat, kun olin unohtanut zenin kotiin. Kuinka helkkarin vaikeaa on ymmärtää, ettei se oikealta tuleva aina saa eteen ajaa? Seuraa ihminen liikennemerkkejä ja katuun maalattuja kirkkaankeltaisia viivoja, äläkä sitä navigaattoriasi! Kaasu pohjaan ja eteenpäin, ei täällä mihinkään pääse, jollei uskalla ottaa riskejä. Kukaan ei tahallaan päälle aja. Ugh, olen puhunut!

Ensi viikolla voin manata taas täkäläistä julkista liikennettä, joka on äärettömän hidasta ja kömpelöä. Metrojakaan ei tule kuin kuuden minuutin välein ja bussit ajavat pysäkille yhtäaikaa.

Huh, onneksi on perjantai. Voisin huomenna mennä ostamaan kaunista kangasta ja päällystää sohvat ja ruokapöydän tuolit. Kaipa minäkin homman osaan, kun toisetkin sen taidon taitavat. Isompi sohva voi olla helppokin, kun vanhan päällisen saa helposti pois. Puran päällisen osiin kaavoiksi, leikkaan uudesta kankaasta samanlaiset palat ja ompelen yhteen. Voilà, uusi sohva on valmis! Pienempään taidan vain levittää uuden kankaan päälle. Sohva on jo niin vanha ja kulunut, että pois joutaisi. Se on ruotsalaisen palapelifirman antiikkia, ainakin 30-vuotias.

Tuoleihin ostin jo kerran kangaskaupasta ylijäämäpaloja, mutta kotona totesin ne ihan vääränvärisiksi ja -tyylisiksi. Yritän myydä ne kirpparilla pois parin viikon kuluttua.

Siivooja oli eilen käynyt ja siivonnut. Lattiatkin oli pessyt, mutta aika oudoilta näyttivät. Ilmeisesti pesuvesi oli ollut likaista. Mutta en valita, parempi näin kuin ei ollenkaan siivousta.

Äänenavausta heti aamusta

Olo on kuin sellaisella, joka itkisi jos osaisi. Kuten minä. Niska ja yläselkä on ihan jumissa ja jomottaa. Pää särkee varmaan niskan takia, tai huonojen silmälasien. Nekin pitäisi käydä uusimassa, mitään en enää tahdo nähdä. Tai vaikka tahtoisinkin, en näe.

Työpäivän jälkeen näen kyllä kerrassaan hyvin, kaiken tuplana. Jotain vikaa on joko rilleissä tai silmissä tai kummissakin.

Yläselkä osaa olla kunnolla, jos venyttelen hartioitani joka suuntaan ja heiluttelen käsiäni kuin tuulimylly. Harmi vain, että heiluttelusta tulevat olkapäät kipeiksi. Nyt ei mikään ole hyvä.

Työkään ei maistu. Nyt on parin päivän aikana ollut vähän liian paljon pomon kanssa sukset ristissä. Hän oli viikon sairaana ja nyt taas takaisin työmaalla, eikä ilmeisesti hermot oikein kestä tätä painetta. Aamulla korotin oikein ääntäni ja sanoin tekeväni kaiken, mitä tarvitsee, mutta homman kerrallaan. Sanoin myös, etten ole ihmenainen vaikka hän niin luuleekin.

Minä tulen kyllä pomoni kanssa toimeen vaikka joskus kolahdetaankin yhteen. Hän on niitä ihmisiä, joille pitää sanoa kunnolla ennen kuin asia menee perille. Millään nöyristelyllä tai olemattomalla olemuksella ei mistään tule mitään.

Eilen sain äkäistä palautetta myös ylemmältä taholta. Tein töitäni kuten ennenkin, mutta olivat mokomat menneet muuttamaan atk-työkalun toimintoja käyttäjille ilmoittamatta. Kun lopputulos ei ollut sitä, mitä piti, minun syynihän se oli. Asia kyllä selvisi, mutta ei se mieltäni parantanut. Onneksi tänään sentään tiedän, mistä on kysymys ja osaan toimia kuten työkalu määrää.

Juuri tällä hetkellä on siivooja kotonani. Vähän jännittää, kun annoin hänelle vapaat kädet ja sanoin, että saa siivota ihan kuin itse haluaa. Toivottavasti ei päästä koiraa rappukäytävään, tai ainakaa unohda sitä sinne. Illalla nähdään, kuinka on työ sujunut ja onko kiva mennä puhtaaseen kotiin. Hän on saattanut jopa pestä ikkunat!

Äiti soitti eilen ja käski olla menemättä siihen maahan, jossa soditaan. Sanoin, ettei aikomuksenikaan ole mennä Ukrainaan, mutta ei hän sitä kuulemma tarkoittanut. Hänen mukaansa jossain pienessä Euroopan maassa on tällä hetkellä sotatila. Lupasin, etten mene sota-alueelle.

Viikonlopun riemuja

Aina ne on samanlaisia, ne meidän viikonloput. Lauantaiaamuna koira herättää viimeistään puoli kahdeksalta ja aloittaa aamushownsa. Murisee, haukkuu, juoksee ovelle ja parvekkeelle. Näykkii housunlahkeesta, katsoo silmiin, ynisee ja juoksee taas ovelle ja takaisin. Eikö me jo voitais mennä, se sanoo ja hyppää melkein syliin.

Hei, mun pitää saada jotain aamupalaa ensin, yritän vastata, muttei siitä mitään apua ole. Yritän silti juoda aamukahvini rauhassa ja samalla miettiä, mihin myyrämetsän jälkeen käveltäisiin. Lauantaisin nimittäin täytyy mennä myyriä metsästämään aina samaan puistoon. Mistä kummasta koira voikin tietää, koska on lauantai?

Kun lopulta pääsemme ulos, on sillä hirveä kiire. Se ei näe eikä kuule mitään matkallamme, ei väliä vieraista koirista eikä edes kissoista. Pääasia, että päästäisiin pian perille. Ja sitten kaivetaan. Joskus jaksan jopa pari tuntia kulkea sen perässä pitkin poikin puiston pusikkoja ja ihailla nopeita tassuja. Joskus en jaksa, ja silloin yritän suostutella sitä pois. Yleensä jään toiseksi, koira lähtee silloin, kun sitä huvittaa.

Säästä riippuen jatkamme lauantaita lenkillä. Jos on sateista, koira on kaivamisen jälkeen tosi kurainen, joten täytyy kävellä aika kauan, että se puhdistuisi. Jos on poutaa, kuiva muta putoaa karvoista nopeammin. Joskus on pakko vielä nostaa koira kylpyammeeseen lenkin jälkeen ja pestä oikein kunnolla. Siitä se ei tykkää yhtään.

Iltapäivällä käyn kaupassa ja koiraa saa lepäillä kunnes illalla taas lähdemme kävelemään.

Sunnuntaisin aamulenkki alkaa yleensä autoilemalla. Olen sen verran kulkija mieleltäni, että ainakin kerran viikossa täytyy käydä jossain muualla kuin vain kotinurkissa. Yritin viime sunnuntaina etsiä uutta puistoa enintään 100 kilometrin säteellä ja löysinkin useita. Tietysti päädyttiin juuri siihen puistoon, mihin ei koiria saanut viedä. Harmitti sellainen. Saisivat nettisivuilleen merkitä, ovatko koirat tervetulleita vai eivät.

Onneksi oli aurinkoinen kevätpäivä ja löysimme mukavan ulkoilureitin puiston ulkopuolelta.

Viinipullosta terroristiin

Kuinkahan tämänkin kertoisin, kun vieläkin naurattaa niin, ettei sormet näppäimillä pysy?

Tapahtui eilen työmaalla: Nuori kollega valmisteli lähtöjuhliaan, joihin täkäläisen tavan mukaan kuuluu muutama viinipullo erilaisten herkkujen lisäksi. Hän asetteli viinipullot ikkunalaudalle jäähtymään ja jatkoi mitä lie oli tekemässä. Jossain vaiheessa naisihminen otti viinipullot sisälle paitsi yhtä, jonka olisi vielä pitänyt kylmentyä lisää.

Neiti käänsi selkänsä ikkunalle ja samantien pullo meni nurin ja vieri ikkunalautaa pitkin ja putosi tietenkin kadulle hajoten tuhansiksi palasiksi. Pahaksi onneksi ikkuna on juuri parkkihallin sisäänkäynnin yläpuolella. Sisäänkäyntiä vartioi vartija.

Samalla hetkellä, kun pullo putosi ja hajosi pamahten, oli parkkihallin ohi ajanut auto. Vartija laski yhteen pullo + auto ja päätteli, että autosta heitettiin pommi toimistorakennustamme kohti. Terrorismiepäily oli valmis.

Samaan aikaan työkaverini kävi taistelua itsensä kanssa ja mietti, menisikö tunnustamaan vai jättäisikö asian sikseen. Rehellisyys voitti ja nuori nainen kiiruhti parkkihallille kertomaan, että pullo putosi hänen huolimattomuutensa seurauksena.

Vartija oli jo kutsumassa poliisia ja mietti, kuinka asian virkavallalle ilmoittaisi, pitäisikö koko rakennus evakuoida, miksi pommi ei räjähtänyt jne. Kun työkaverini kertoi, mitä oikeasti oli tapahtunut, tuli vartija hyvin, hyvin vihaiseksi. Koska pudonnut pullo olisi voinut vaikka tappaa ohikulkijan (tai vartijan), katsoi vartija parhaimmaksi laatia tapahtumaraportin. Kollegani oli kovin pahoillaan asiasta ja pelkäsi, että hänelle tulee jotain seuraamuksia.

Kun kuulin koko tarinan, ei nauramiseltani tahtonut tulla loppua. Olihan tilanne tietysti vaarallinen, mutta koska kukaan ei loukkaantunut eikä menettänyt henkeään, näin vain asian huvittavan puolen.

Ensi viikolla nuori viinipulloterroristi matkustaa takaisin kotimaahansa auringon lämpöön ja toivottavasti joskus unohtaa eilisen episodin.

Toivottavasti vartija sen sijaan muistaa asian jonkin aikaa ja seuraa liikenteen lisäksi myös yläilmoja. Koskaan ei tiedä, koska heitetään pullolla päähän tai maahan.

Musta koppakuoriainen lautasella

Oli se hauska uni! Oltiin työkavereiden kanssa syömässä ja lautasellani oli kaunis, kiiltävä ja suuri koppakuoriainen, perunamuusia ja värikäs rapu. Kovasti näytti herkulliselta, mutta kuva siitä olisi saatava ennen syömistä. Lähdin etsimään kameraani ja sillä välin työkaverini oli sotkenut koko lautasen, syönyt puolen koppiksesta ja levittänyt muussit värikkään ravun päälle. Suutuin aika lailla.

Samassa kuulin, kuinka vieressä istuva pomoni alkoi haukkua kuin koira. Hau, hau, hau! ja murinaa päälle. Ei hän vihaiselta vaikuttanut, kuhan haukkui. Ihmettelin moista puhetta, kun en mitään ymmärtänyt, sitten heräsin ja haukunta jatkui. Koirahan se siinä haukkui ja murisi unessaan juuri samalla äänellä kuin pomoni oli hetki sitten tehnyt.

Uudelleen nukahdettuani istuin kuorma-auton lavalla ja yritin pysyä kyydissä. Tie oli jäisen liukas ja luntakin oli ihan tarpeeksi.

Unet ovat kyllä outoja. Minä näen mitä kummallisempia juttuja joka yö. Joskus vähän pelottaakin nukkumaanmeno, kun koskaan ei etukäteen tiedä, mitä taas tapahtuu. Onneksi toistaiseksi olen vielä herännyt uniani ihmettelemään.

Voitin muuten taas eilen lotossa. Tällä kertaa kolme euroa. Olen siis lottovoittaja.

Lotossa voittaa aina

Tarkistin aamulla, kuinka paljon tällä kertaa olin voittanut paikallisessa miljoonalotossa. 7,90 euroa oli pelitilille ilmaantunut! Tänä vuonna noita pieniä voittoja on tullut jo aika monta, suurin taitaa olla tähän mennessä 8 euroa. Kyllä pelaaminen kannattaa! No, voitoista huolimatta taidan olla häviöllä vaikka suuria summia en viikoittan lottoakaan, yksi tai kaksi riviä enintään.

Töihin tullessa kuulin jo kaukaa, että minua oli odotettu. Hyvä, kun eivät ovelle vastaan juosseet. Yksi kollega oli hukannut junalippunsa ja kukas muukaan sen pystyisi löytämään kuin minä. Ihmettelin oikein ääneen, miksei joku toinen asiaa voinut hoitaa. "Sinä olit ottanut sen vastaan", sanottiin. Niin olin, tammikuun 5. päivä ja sen jälkeen luovuttanut lipun henkilölle, joka asiaa hoiti. "Mutta kun sitä lippua ei ole missään!", minulle huudettiin. "Olet hukannut sen!" En varmasti ole.

Että ne jaksaa. Kyllä joku toinenkin olisi osannut etsiä ihan samasta paikasta kuin minä, jos olisi vähän asiaa ajatellut. Harrastin hetken salapoliisin työtä ja kiikutin lipun oikealle henkilölle. Hän oli ylenmäärin kiitollinen. Lupasi tuliaisia, kun palaisi matkaltaan. Jos aamuhuutaja olisi edes ihan pikkuisen ajatellut ensin, saattaisi hän nyt olla tuliaislistalla. Vähän logiikkaa ja vielä vähemmän huutoa, niin asiat hoituu helpommin ja nopeammin.

Onneksi päivä vaan parani, kun näin, että sähköpostissa oli ilmoitus itseltään Kuningatar Elisabetin maksumestarilta. Minulle kuulemma on tulossa iso summa rahaa lontoolaisesta pankista. Tiesinhän sen, että joku päivä Elisabeth muistaa minuakin!

Tausta-ajatuksia ja murheellista mieltä

Hassusti ihmisen mieli on jaettu niin, että tavalliset päivähommat sujuvat vaikka aivot melkein halkeavat kipeistä ajatuksista.

Minulla on sellaisia ajatuksia nyt kaksi. Toinen on vanha äitini, joka tulee päivä päivältä höpömmäksi. Juttelin hänen kanssaan viikonloppuna, eikä siitä mitään tullut. Hän ei kuuntele ollenkaan, puhua pälättää samaa asiaa minuuttitolkulla. Kun hän kysyi, kuinka voin, kerroin rehellisesti, että jalka on kipeä ja olkapäät särkevät. Siihen äiti totesi, kuinka mukavaa on, että minulla oli kaikki hyvin. Olin hetken hiljaa.

Hän kertoi myös häiritsevistä unistaan ja vanhoista asioista, jotka ponnahtavat mieleen vaikka ei pitäisi. Yritin sanoa siihen jotain lohduttavaa, mutta yhtäkkiä hän luuli, että poikani oli kuollut. Voi sitä huutoa ja valitusta! Minun piti oikein ääntäni korottaa ja moneen kertaan vannoa ja vakuuttaa, ettei kukaan lähisukulainen ole tietääkseni henkeään menettänyt. Kuulemma vieläkin veivaa samaa asiaa, sanoi sisareni eilen.

Pelkään, että minusta tulee vanhana yhtä höperö kuin äidistäni.

Toinen ikävä asia on minua nuorempi tuttavani, jolla on todettu erittäin vakava tauti. Sellainen, johon ei oikeastaan ole hoitoa eikä lääkettä. Elinaikaa on annettu kolmesta viiteen vuotta, jollei jotain ihmettä tapahdu. Olen erittäin surullinen hänen puolestaan. Muutama vuosi sitten tuttavani löysi uuden onnen elämäänsä. Toivon, että hänen elämänkumppaninsa jaksaa pitää rakkaastaan huolta loppuun saakka. Kenellekään ei tällaista toivoisi, ei kenellekään.

Muokattu illalla: Haluan vielä mainita, että äitini vanhuudenhöpsöydestä huolimatta rakastan häntä kyllä. Hän on ollut minulle aina tärkeä ja siksi tämänhetkinen tilanne tuntuukin pahalta. Jos olisin lähempänä, voisin vaikka pitää kädestä kiinni, mutta nyt ei auta kuin yrittää puhelimitse ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Yllätyksellisesti koti tuli siistiksi

Tehtiin koiran kanssa lauantaiaamuna pelkkä pikalenkki, kun odottelin tulevaa siivoojaani tarkastus- ja tutustumiskäynnille. Hän tuli juuri silloin, kun oli ilmoittanutkin - ja alkoi heti hommiin!

Olin kuin puulla päähän lyöty. Luulin, että hän vain halusi nähdä paikan ja kertoa, kuinka kauan hänellä menisi koko huushollin siivoamisessa. Ehei, rouva kysyi ensi töikseen, missä pölynimuri oli ja sen jälkeen halusi tietää aloittaako keittiöstä vai olohuoneesta. Keittiötä ehdotin ja juoksin alta pois.

Raivasin olohuonetta sillä aikaa, kun keittiössä riehui pyörremyrsky. Välillä kävin makuuhuoneessa istuskelemassa ja pohdin koiralle, josko pitäisi lähteä ulos. Koira olisi lähtenyt, mutta en kuitenkaan arvannut sitä tehdä. Seuraavilla siivouskerroilla rouva onkin yksin ja saa päättää ihan itse, kuinka siivoaa, mutta nyt halusin vähän seurata työtään.

Vähän meni päivän suunnitelmat metsään, mutta ei se haitannut. Me ollaan koiran kanssa kovin joustavia, eikä harmistuta vaikka pitäisikin ajatella tekemiset uusiksi.

Sunnuntaina kävin aamulenkin lopuksi ostamassa tulppaaneja puhdasta kotia koristamaan.

Olen kyllä niin hirmuisen tyytyväinen päätökseeni hankkia siivousapua! Tästä tuli suuri ilo.

(Tähän piti tulla kuva tulppaaneista, ja tuleekin kunhan saan latauksen onnistumaan. Illemmalla ehkä.)

Siinä se on, tulppaanikimppu. Kukat olivat tällä kertaa aika huonoja, mutta onneksi sentään kauniin värisiä.

Tylsyys

Mitä tehdään, kun kaikki koko tässä pienessä elämässä tuntuu tylsältä? Ei mitään. Ja sitten tuntuu vielä tylsemmältä. Jos olisin nuori, sanoisin nyt "Booooring!". Vai sanooko kukaan enää niin?

Työssä on masentavan tylsää. Tokihan minulla töitä piisaa ihan tarpeeksi. Kukaan ei kyttää ja saan jopa toteuttaa itseäni hieman eli ihan itse päättää, kuinka asioita teen. Mutta silti, samat tekstit ja samat naamat päivästä toiseen. Samat sähköpostit ja toimintamallit ja -menetelmät. Lähes kaikki on jo ajateltu valmiiksi, sen kuin täytät tyhjät kohdat.

Tiedän kyllä syyn tähän tylsyyteen. Se on aurinko, joka pysyttelee liian alhaalla eikä luo säteitään päälleni. Aamuisin alkaa jo tuntua vähän paremmalta, mutta päivän mittaan tylsyys valtaa alaa ja illalla olen ihan zombi.

Valitin tätä valonpuutetta tänään fb:ssä ja pari ystävääni kommentoi vannomalla kirkasvalolampun tehoon. Auttaisikohan se oikeasti? Jos sellaisen hommaisin, en varmaan malttaisi tyytyä suositeltuihin aikoihin vaan aloittaisin valon liikakäytön ja tulisin valoholistiksi. Ainakin katkaisuhoito olisi helppoa. Korvaavaksi hoidoksi voisin määrätä itselleni kynttilöitä palamaan ikkunalaudalle.

Äh, taidan ostaa tulppaneja maljakkoon ja unohtaa kirkasvalolampun. Tulee vielä tulipalo niistä kynttilöistä.

J.K. Yllätys, yllätys, minulle tulee ensi viikolla siivooja! Lopultakin tein päätöksen ja nyt odotan jo innolla. Täytyy varmaan viikonloppuna vähän siistiä paikkoja, ettei hän pahasti pelästy.

Kiusaajakoulutusta

Vietin eilisen päivän koulunpenkillä tai tavallinen tuolihan se oli. Ilmoittauduin jo viime vuonna työpaikkakiusaamiskurssille (kamalan pitkä sana!), mutta moneen kertaan jouduin sen perumaan kiireitten takia. Onneksi viimein pääsin kuulemaan, mitä kaikkia kauheuksia ihmiset joutuvat kestämään ja kuinka työnantajallani on tehokkaat aseet asian korjaamiseksi.

Tajusin eilen, kuinka hyvin minun työpaikallani on asiat. Ryhmäpohdintoja tehdessämme muistin, että muutama ikävä tapaus tässäkin toimistossa on ollut, mutta sangen hyväntahtoisesti tulemme toimeen. Tietysti välillä menee ajatukset ja sanat ristiin ja äänikin saattaa joltain kohota, mutta mitään työpaikkakiusaamiseen verrattavaa meillä ei ole. Tai sitten olen täysin sokea.

Kouluttajamme oli paljon kokemusta omaava psykiatri, joka kertoi hirveitä tositarinoita elävästä elämästä. Kiusaaminen alkaa niin pienestä, että kiusattu ei alkuun sitä edes tajua. Kun lopulta vuosikausen jälkeen kiusatuiksi tulleet tajuavat hakea apua, on työkyky usein jo mennyt.

Minua syytettiin kiusaamisesta viime vuonna, mutta aika pian tajusin, etten ollutkaan ainoa syytetty. Uusi työntekijä halusi jostain syystä pistää sekaisin koko työyhteisöpakan ja yritti - ehkä tahtomattaan - saada meidät vanhat kyräilemään toisiamme. Onneksi hän ei tajunnut, kuinka hyvin työpaikallani kommunikoidaan. Asia selvisi hyvin nopeasti, eikä tulokas täällä kauaa viihtynyt.

Kunpa muistaisin joka aamu sanoa huomenet ja illalla toivottaa hyvää illan jatkot jokaiselle, ettei kukaan vahingossakaan luule, että tahallani jätän jonkun huomioimatta. Voi olla, että joudun naurunalaiseksi, mutta parempi se kuin työpaikkakiusaajaksi nimittäminen.

Näpit jäässä, ja polvet

Himmentävät viikonlopuiksi työpaikan lämmitystä niin tyystin, että maanantaiaamuisin saa aina varautua pahimpaan. Työtuolini selkänojalla lepää lahjaksi saamani shaali kaiken varalta. Tänä aamuna se pääsi tositoimiin, vieläkin on tiukasti kiedottuna ympärilleni.

Sääliksi kävi uutta työntekijää, joka on sijoitettu kaikista kylmimmän kulmahuoneen viimeisimpään nurkkaan. Hyvin siellä valoa riittää, kun ikkunoita on joka suuntaan, mutta tuulta myös. Neiti joutui vielä antamaan takaisin Pomolle tämän sähkölämmittimen, kun Pomonkin huone oli kuin jääkaappi. Onneksi kulmahuone sentään saatiin nopeasti lämpimäksi korjausmiesten avustuksella, mutta kaikki muut toimistokopit pysyvät kylminä pitkälle iltapäivään.

Sormet vähän lämpiävät, kun näpyttelen, mutta polvet palelevat. Pitäisi olla viltti jalkojen päällä.

Tuleekohan tästä paljon säästöä, kun lämmitys ajetaan pariksi päiväksi kokonaan alas ja maanantaina koko valtavaa taloa yritetään saada lämpimäksi? Patterit hehkuvat tuntikaupalla ennen kuin edes pieni osa rakennuksesta on lämmin. Tietysti rakennuksen viileneminen johtuu myös viikonlopuista. Nyt oli kylmää ja tuulista ja räntäistä, eikä ulos tehnyt mieli nenäänsä pistää. Ei ihme, että toimistorakennuskin vilustui.

Koiran sain eilen lenkille, muttei sitäkään huvittanut rännässä tarpominen. Äkkiä piti päästä autolle ja takaisin kotiin lämpimään. Voi kun tulis pian kevät!

J.K. Tukasta tuli lyhyt ja mukava. Seniorihippikampaaja onnistui työssään paremmin kuin etukäteen ajattelin.