Lomailua Suomessa

Tulin sunnuntaina joulun viettoon. On täällä aika pimeää, mutta niin on Euroopassakin. Samoin lämmintä tuntuu piisaavan.

Minua lumettomuus ja lämmin sää ei haittaa, mutta toistaiseksi olen kuullut vain valitusta. Ei tule joulumieli, ei taida tulla joulukaan. Kun ihmettelen ääneen sukulaisteni valitusta, he sanovat, että jouluna TÄYTYY olla lunta. Ihmettelen lisää. 

Minä en lunta kaipaa, minun joulumieleni on lämpimissä ajatuksissa ja lapsenlapsen ilon seuraamisessa, hyvässä ruoassa ja ystävien tapaamisessa. Enkä ainakaan palele. 

Aikuinen ihminen vaateostoksilla

On taas se aika vuodesta, kun tarvitsen leningin. Firman joulujuhla on perjantaina ja joka vuosi näihin aikoihin olen uuden mekon joutunut ostamaan, kun edellisvuotiseen en mahdu. Jotain niille kaapissa tapahtuu, kummasti kutistuvat. 

Eilen piipahdin vakiokaupassani. Ruotsalainen hovitoimittajani on yleensä osannut tarjota juuri sellaisia leninkejä, joita raatsin ostaa pariin kertaan käytettäviksi. Ilmeisesti sosiaalinen elämäni on olematonta, kun en tarvitse kunnon leninkiä koskaan. Halpamekot saavat kelvata. 

Otin useita leninkejä mukaani sovituskoppiin ja aloitin toiveikkaan urakan. Urakka siitä tulikin ja piipahduksesta tuli pidempi vierailu. Sain vaatteen päälleni, mutta sen riisuminen olikin yhtä tuskaa. Nostin helmaa ja vuoria ja jäin jumiin kädet ylöspäin sojottaen. Jollain konstilla onnistuin kiskoa vaatekappaleen puolittain taas päälleni ja päätin ottaa aikalisän. 

Hetken huokailtuani taktikoin riisuutuvani toisen hihan kautta. Ei se tietenkään onnistunut. Hiki valui ja kiroilin reippaasti kuiskaten. Ajattelin jo huutaa apua, mutta pelkäsin, että sovituskoppien hoitaja, nuori arabimies, radikaloituisi heti, kun näkisi puolipukeisen ruhoni. Sikahan on saastainen olio. 

Lopulta sain kiemurrelluksi vaatteen päältäni ja siitä ilostuneena vedin toisen mekon päälleni. Huono idea! Sama tuska toistui tämänkin kanssa, ja seuraavan ja sitäkin seuraavan. Sovituskopin verho heilui riisuutumiskoreografiani tahdissa ja ulospäin touhu saattoi näyttää epäilyttävältä. Onneksi kukaan ei kehdannut kurkistaa koppiin. 

Kun lopulta pääsin eroon vaatteista, enkä muuten edes rikkonut niistä yhtäkään, ryntäsin yltä päältä hikisenä kadulle. 

En löytänyt leninkiä päivällä, joten yritin uudestaan illalla kotini läheltä. Sitten se löytyi, viininpunainen joulumekko ja siihen sopiva harmaa jakku. Huh, olipa epätoivoinen urakka, joka onneksi sai onnellisen lopun. 

Kuvia ei tule, mutta mielikuvitelkaa. Toivottavasti joulujuhlastamne tulee hauska. Kaikenlaisia esityksiäkin on harjoiteltu, minä esiinnyn muutaman kollegan kanssa nunnana. 

Niin makaa kuin petaa (ilkeä mieli)

Elämässäni on ollut kaksi ihmistä, joita vieläkin inhoan vaikka mitään tekemistä minulla ei heidän kanssaan enää olekaan. Mikä onni ja autuus!

Ensimmäinen kamala ihminen on entinen anoppini. Hänen lapsistaan elää enää yksi, kahden lapsensa hautajaisiin hirviö ei mennyt. Elossa oleva ei ole missään tekemisissä äitinsä kanssa. Ei siitä sen enempää, paha mikä paha. Elää nyt yksin vanhuuttaan, kun ei kukaan ei käy katsomassa.

Toinen ilkeä ihminen oli elämässäni vielä muutama vuosi sitten. Hän ei ollut anoppi vaan toisen anoppini poika. Paha ihminen hänkin, todella paha. En halua muistella mitään, mitä hänen kanssaan jouduin kokemaan. Valitettavasti muistot kuitenkin tulevat välillä uniini, joista herään tuskaisena ja hiestä märkänä.

Tämä toinen elämäni hirviö oli ottanut hyvään ystävääni yhteyttä ja kertonut, että nykyinen puolisonsa oli kuollut. Ystäväni tietysti oitis ilmoitti minulla ja sanoi, ettei aio ko. ihmisen kanssa olla missään tekemisissä.

Kun luin viestin, minua alkoi naurattaa. Heti tuli mieleeni sanonta 'niin makaa kuin petaa'. Taas sai paha palkkansa. Naurunpyrähdyksen jälkeen ajattelin, että ilkimys oli tappanut puolisonsa, sitten ajattelin, että saattoihan tuo kuolla luonnollisestikin. Ja sitten iski pelko, leski tarvitsee taas kiusattavan. Toivottavasti se en ole minä.

Tällaisia ajatuksia tulee päähäni, kun oikein vainoharhaisesti ajattelen. Kumpaakin ihmistä inhoan sydämeni pohjasta, enkä kummallekaan anna anteeksi, kuinka ovat minua kohdelleet ja loukanneet.

We'll always have Paris

But, then again, we don't.

Matka peruuntui ihan yksinkertaisista pelkosyistä. Kysymyksessä ei ole minun pelkoni vaan suunnitellun kanssamatkustajan. Vähän harmittaa, mutta sainpahan rahat takaisin, joten yritän joku toinen kerta. Ehkä Pariisi olisi keväällä kauniimpi kuin syksyllä sotilaiden tiukassa valvonnassa. Toivon ainakin niin.

Nyt vielä odottelen ja ihmettelen, uskaltaako vieraani lentää vieraille maille. Itse sellainen on päätettävä, minä voin vain sanoa, että itse en pelkää. Toivon, että tulee viettämään viikonloppua luokseni. Lupasin kuljettaa häntä paikoissa, joissa ei tiedetä mitään nykyisestä turvattomuustilanteesta. Sellaisiakin paikkoja vielä löytyy, ihan tästä läheltäkin.

Tässä se nähdään sisarusten erilainen luonne. Toinen ei pelkää ja toinen taas on aina varuillaan.

Kieltämättä on vähän tylsä olo, kun suunnitelmat menevät myttyyn. No, mitä näistä. Suunnitelmia voi onneksi suunnitella aina lisää.

Juttelin eilen pitkään puhelimessa hyvän ystäväni kanssa. Siitä tuli hyvä mieli.

(Otsikosta kiitos Casablanca-elokuvalle)

Siinä se on, Pariisi. (kuvan nappasin jostain)

Uhkarohkea mieli

Minua on aina sanottu uhkarohkeaksi. En tiedä miksi, mutta ehkä otan riskejä enemmän kuin jotkut toiset. Lapsenakin kiipesin katolle ihan vain näyttääkseni, että uskallan.

Eilen viimeeksi työmaan ruokalassa ihmeteltiin (uhka)rohkeuttania, kun kerroin ensi viikon suunnitelmistani. Leuat loksahtelivat ja silmät muuttuivat ymmyrkäisiksi kertoessani, että aion matkustaa Pariisiin viikon kuluttua. "Minä en uskaltaisi." "Hullu!", oli osa kommenteista.

Liput on ostettu jo aikapäiviä sitten, enkä missään nimessä aio olla niitä käyttämättä. Kyseessä on vain päivän reissu siskoni kanssa, junalla mennään. Minä luulen, että nyt on kyllä ylenmäärin turvallista matkustella missä tahansa Euroopan kolkassa. Joka puolella vilisee poliiseja ja sotilaita pitämässä vahtia.

Tottakai aion pitää silmät auki, mutta matkaa en jätä tekemättä! Sen verran olen fatalisti, että jos jotain on sattuakseen, niin sitten sattuu. Työkaveri juuri naureskeli, että seuraavana maanantaina tiedätään, sujuiko matka hyvin.

Samalle viikonlopulle on muutakin ohjelmaa, esimerkiksi pop-musiikin kuuntelua suuressa hallissa  ihmismassojen ympäröimänä. Päätin olla sitäkin tapahtumaa murehtimatta etukäteen. Eiköhän turvajärjestelyt ole asianmukaiset niin kuin aina.

Sen kyllä tunnustan, että viime lauantaina itkin monta tuntia. Itkin ihmisten pahuutta ja raakuutta. En pysty ymmärtämään, mikä mahti saa nuoret miehet (ja naiset) hyökkäämään, tappamaan, terrorisoimaan maailmaa, joka ei elä heidän kulttuurinsa sääntöjen mukaan. En ymmärrä, enkä hyväksy. Piste.
Selvennykseksi haluan sanoa, että edellisellä kappaleella ei ole mitään tekemistä pakolaisten kanssa. Toinen piste.

Aina pitää päästä pois

Eilen ihan ykskaks aamulenkillä alkoi mieleni tehdä merenrantaan. Se johtui tuulesta, joka puhalsi lämpimästi ja toi mieleeni meren. Töihin päästyäni aloin selata halpoja majoitusvaihtoehtoja tuolla naapurimaan puolella jossain lähellä merta. Aika paljon oli tarjontaa, ja koska en ole kranttu makuupaikkani suhteen, löysin helposti neljänkympin yösijan lähes rantabulevardin varrelta.

Huomenna ajelen koiran kanssa katsomaan, miltä lämpimän syksyinen meri ja ranta näyttävät ja tuntuvat. Kuljemme ja potkimme hiekkaa, ehkä uskallamme mereenkin kahlaamaan. Illalla menen kalaravintolaan syömään meren herkkuja ja koira makaa pöydän alla odottamassa. Näissä maissa saa koiratkin yleensä tulla ravintolaan ja tarjoilija tarjoilee niille raikasta vettä.

Myöhemmin kävellään lisää ja haistellaan meren suolaista tuoksua. Yön aion nukkua hyvin pienessä huoneessa ja aamulla herään aikaisin aamupalalle. Sitten jatkamme matkaa joko pohjoiseen tai etelään, pysähdymme välillä ihailemaan maisemia ja pieniä kyliä ja kaupunkeja. Iltapäivällä käännän auton nokan kohti kotia ja olen taas kokemusta rikkaampi.

Näin minulle käy usein. Keskellä viikkoa saan ajatuksen, että johonkin on päästävä ja ilman sen kummempia pohtimisia päätän kohteen ja suunnittelen matkan noin pääpiirteittäin. Koska suunnitelmani ovat aikalailla veteen piirrettyjä, voin tarvittaessa niistä joustaa. Joskus jopa jätän reissun tekemättä! Sellainen kyllä harmittaa jälkeen päin.

Viime lauantaina kiertelin kotikaupunkini ympäristössä ja ihailin kaunista ja lämmintä syksyä. Kuinka voikin olla niin keväinen ilma ja syksyinen luonto? Sunnuntaina ajelin vähän pidemmälle ja kävin katsastamassa kauniin, keskiaikaisen kaupungin. Harmi vain, että oli pitkä viikonloppu ja kaikki muutkin olivat samassa paikassa. Aika pian oltiin koiran kanssa taas tien päällä ja etsittiin vähän vähemmän tukkoinen vierailukohde. Sunnuntain aikana ajoin lähes 400 kilometriä, mikä tuntui kyllä hartioissa. Huomenna on huomattavasti vähemmän ajettavaa ja onneksi paluu on vasta sunnuntaina.

Kolmisen vuotta sitten, kun olin muuttanut tänne 7. kerrokseen, en lähtenyt viikonloppuisin kotoani mihinkään. Olin niin onnellinen rauhasta elämässäni, ettei mieleeni edes tullut reissaaminen. Nyt on toisin, viikonloppuna on päästävä johonkin pois. Jossei mihinkään pitkälle, niin ainakin toiseen kaupunkiin tai edes kaupunginosaan. Nyt voin hyvillä mielin kuljeskellakin, kun ei tarvitse miettiä siivousta ja koiran karvojen imurointia. Kiitokset siitä kuuluvat siivoojalleni, joka keskiviikkoisin putsaa koko huushollin.

Viime viikonlopun väriloistoa

Lapsellinen viikko

Olen nyt Suomessa, ollut jo viime viikonlopusta lähtien. Tulin tänne pientä lapsenlastani hoitamaan, kun äiti lähti työmatkalle toiselle puolen maapalloa ja isällä on epäsäännöllinen työaika. Ihan minua pyydettiin apuun, mikä tuntui mukavalta. 

Toiset isovanhemmat ovat vähän lähempänä kuin minä, mutta he auttavat jo ihan tarpeeksi. Lisäksi he välillä huolehtivat muista lapsenlapsistaan, joten mielihyvin lupauduin lapsenlikaksi tässä ongelmatilanteissa. 

En kyllä muistanutkaan, kuinka täyspäiväistä tällainen työ on. Lapsi on vielä niin pieni, ettei tajua, mihin voi mennä ja mihin ei. Koko ajan saan olla tarkkana ja pitää pientä silmällä. Kerran jo kauhuissani juoksin lapsen perässä, kun hän oli suin päin taapertamassa vilkkaalle kadulle vaikka olin määrännyt pysymään samassa suunnassa kuin minäkin. Kouraa on helpompi käskeä kuin pientä taaperoa. 

Ihan oma viihdehetkensä on ruokailu. Hyvin tuo syö, mutta aina homma menee vähän överiksi. Välillä syödään kaksin käsin ja välillä ruoka lentää pitkin seiniä. Toistaiseksi hermoni ovat pitäneet. Olen pistänyt ruokailun leikiksi minäkin. Ehkä huono idea, mutta tuntuu toimivan. 

Eilen sain vapaapäivän kun olin tilannut kampaaja-ajan. Vein lapsen aamulla tarhaan, hyppäsin bussiin ja ajelin keskustaan. Ajattelin käydä vähän ostoksilla ennen hiusten leikkausta,  mutta kaupat olivatkin kiinni! Näyttävät tässä kaupungissa alkavan kaupankäynnin vasta kymmeneltä. Mikä pettymys! No, säästyihän rahat. 

Tänään taas on seikkailtu pikkumiehen kanssa vesisateessa ja ihmetelty puistonhoitajan traktoria. Nyt tuo suuri pieni ihminen vetää päiväunia tuhisten nalle kainalossa ja minulla on pari tuntia omaa aikaa. Taidan käyttää sen tiskaamiseen ja mustiikkakiisselin keittoon. 

Sulkeutuihan se ovi

Täällä taas. En minä tahallani ole poissa ollut, mutten vaan ole osannut istuttaa sormiani näppäimille.

Naapuritalossa oli 2. kerroksen yksiön ovi parvekkeelle monta viikkoa auki. Oikein hyvin sen näin, kun koiran kanssa palattiin lenkeiltämme kotiin. Siitä ovesta olisi päässyt kuka tahansa tyhjään huoneistoon kiipeämään, niin matalalla parveke on. Mielikuvituksissani ovi oli jätetty tahallaan auki, kun haluttiin tuulettaa asuntoon kuolleen ja sinne mädäntyneen peräkammarin pojan ruumiin tuoksu tuulettaa pois.

Asunnossa nimittäin asui aikuinen nuori mies, jonka ajanvietettä oli oluen juonti. Näin sen moneen kertaan, kun taloa kohti kävelin. Yhtenä päivänä miestä ei enää näkynyt, mutta keittiössä oli vielä astioita ja rätti roikkui tiskipöydän reunalla. Meni jonkin aikaa, kunnes eräänä päivänä asunto vilisi väkeä (taas satuin koiralenkille juuri samaan aikaan). Sen jälkeen ovi olikin auki useiden viikkojen ajan.

Heti arvasin, että asukas oli kuollut liialliseen oluenjuontiinsa ja tylsistymiseensä. Mikään unohtaminenenhan ei voinut tulla kysymykseenkään. Ei kukaan unohda parvekkeen ovea auki (eikä uunia päälle, kun lähtee Suomeen joulunviettoon). Sellaista nyt ei vain tapahdu.

No, oli miten oli. Nyt on ovi kiinni, eivätkä pulut enää voi käyttää yksiötä vessanaan.

Juuri nyt olen hieman apealla mielen. Oikein hyvä työkaverini, ellei paras, ja myös hyvä ystäväni siirtyy toisen käytävän toimistoon päälliköksi. Olen onnellinen hänen puolestaan, mutta en itseni. Olisin niin mielelläni pitänyt hänet tuossa parin toimistohuoneen päässä huutoetäisyydellä. Mielelläni siirtyisin hänen mukanaan toisaalle, mutta todellisuus on toista. En minä enää voi töitä vaihtaa, kun jään kohta eläkkeelle. No, kohta ja kohta, vielä on n. 1,5 vuotta aktiivista työaikaa, mutta uuteen hommaan olen liian lyhytaikainen.

Vaikka otetaanhan niitä sijaisiakin ihan vaan muutamaksi kuukaudeksi, miksen siis minäkin voisi tehdä loppuaikani jotain muuta kuin tätä.

Siksi olen surullinen. Tosin nykyisessä esimiehessäni ei ole mitään vikaa ellei viaksi lasketa hänen suorapuheisuuttaan. Tulemme oikein hyvin toimeen, enkä voi valittaa.

Ehkä minua vakavoittaa se eläkkeelle jäänti. Kaikki on vielä niin epäselvää. Palaanko takaisin Suomeen (joka tällä hetkellä vaikuttaa tosi huonolta vaihtoehdolta), jäänkö tänne vai lähdenkö peräti ihan muualle. Perheenjäsenten takia Suomi olisi oikea valinta, mutta vain heidän takiaan.

Onneksi on vielä vähän aikaa tehdä päätöksiä. Ehkä asiat muuttuvat paremmiksi ja ehkä minäkin osaan alkaa ajatella positiivisemmin.

Liikaa ratin takana

Ajoin eilen iltapäivällä naapurimaasta kotia kohti ja jossakin kohtaa viimeistä moottoritietä tunsin itseni kovin väsyneeksi. Sanoin mukanani matkustavalle koiralle, että nyt ei tämän tädin pitäisi olla ratin takana, kun silmät vaan lupsuvat ja hartioita polttaa.

Pinnistin kuitenkin viimeiset kymmenet kilometrit, enkä pysähtynyt hengähtämään. Oli nälkäkin ja halusin kotiin tekemään ruokaa. Onneksi ei mitään sattunut, vaikka näytti taas niitä kamikaze-kuskeja olleen tien päällä vähän liikaakin. Miksihän autoa pitää kurittaa, jos ottaa siitä katon pois? Luulisi sellaisen vauhdin ja kaistasukkuloinnin käyvän silmiin ja korviinkin.

Hyvin päästiin lopulta kotiin ja syötiin koiran kanssa mahat täyteen.

Olen nyt elokuussa ajanut työmatkatkin autolla, kun julkinen liikenne kulkee niin harvakseen, etten jaksa seisoskella pysäkeillä mennen tullen. Autolla pääsee nopeasti, sillä vielä on loma-aika. Syyskuussa onkin taas ruuhkaa tiedossa  ja minä siirryn suosiolla bussi- tai metromatkustajaksi. Aikataulutkin muuttuvat normaaleiksi, kun koulut alkavat.

Auto pitäisi lopulta viedä korjattavaksi. Kylki on vieläkin rutussa, kun yksi typerys peruutti siihen. Vakuutusyhtiöstäkin jo kyseltiin, missä aion menopelini korjauttaa. En millään jaksaisi näitä autojuttuja. Kivahan se on, kun pääsee lähtemään silloin, kun haluaa, mutta nämä ylimääräiset toimenpiteet eivät ole minun juttujani.

Ajattelin tänään käydä ruotsalaisessa huonekalukaupassa kylpyhuoneen lamppuja ostamassa, mutten menekään. Onneksi selailin nettiä ja tajusin, ettei kylpyhuoneessani olevaan lamppuun voi mitään vaihtaa vaan täytyy ostaa koko systeemi. Mitähän vuokraisäntä sanoo, kun pyydän uuden valaisimen? Ei varmaan tykkää, vaan en minäkään tykkää käydä pimeässä kopissa suihkussa. Pesen itseni vielä vahingossa väärin.

Viikonlopuksi on luvattu kaunista

Voi miten ihanaa, kun on perjantai! Kolme vuotta olen jo saanut nauttia viikonlopun odotuksesta perjantaina niin, ettei ole tarvinnut pelätä tulevia päiviä. Tämä on mahtava olotila!

Näinä kolmena vuotena olen saanut elämääni takaisin ja tunnen oloni onnelliseksi. No, niin onnelliseksi kuin tylsää yksinelämää viettävä ihminen voi tuntea. En minä päivittäin riemusta hihku ja hyppele, enkä edes viikoittain. Joskus kyllä. Viime viikon torstaina sattui sellainen päivä, kun en osannut olla paikallani vaan piti oikein nauraa ja iloita. Siihen ei kyllä ollut oman elämäni onnellisuus syynä vaan kamera.

Vanha, käytettynä ostettu kamerani lopetti toimintansa loppukeväästä ja siitä lähtien olen halajanut uutta. Olen tutkinut netistä osto-myynti-osastoja, juossut kaupoissa hipelöimässä laitteita ja selannut mainoksia. Kaikki sellaiset, joita ajattelin, olivat ihan liian kalliita. Halusin sellaisen kameran, joka tuntuu tukevalta, jolla saa hyviä kuvia, jossa on tarpeeksi säätöjä ja joka painaa niskan kasaan, kun sitä raahaa paikasta toiseen.

Viime torstaina oli jo ihan hilkulla, etten pistänyt rahojani uuteen laitteeseen, joka ei kyllä ollut sellainen kuin toivoin, mutta vähän sinne päin. En kuitenkaan ostanut vaan jäin vielä miettimään ja lupasin mennä kauppaan uudestaan seuraavana päivänä. Eipä tarvinnut mennä! Työpaikalle palattuani selasin taas pikkuilmoituksia ja kuinkas ollakaan, siellä se oli, uusi kamerani! Soitin heti myyjälle. Hän oli julkaissut ilmoituksen viisitoista minuuttia aikaisemmin ja kerrankin satuin olemaan ensimmäinen ostajaehdokas. Yhtään en jäänyt empimään vaan päätin saman tien ostaa laitteen. Sen jälkeen piti toimiston käytävälle mennä oikein tanssahtelemaan ja julistamaan ilouutista. (Ei, työkaverit eivät ihmetelleet. Ovat tottuneet äkkinäisiin pyrskähdyksiini.)

Perjantaina hain uuden ystäväni ja meistä tuli heti kaverit. Eihän se viimeisintä mallia ole, mutta minulle sopiva. Toivottavasti tämä ystävä ei minua jätä ensimmäisen takaiskun tullessa. Minä olen ainakin luvannut pitää siitä hyvää huolta.

Nyt tulevana sunnuntaina lähden ulkoiluttamaan koiraa ja kameraa. Onneksi ei ole luvattu sadetta vaan tulossa pitäisi olla oikein kaunis kesäpäivä.

Ainakin astiakaapin otan

Äitini (tai äitimme, onhan meitä kaksi siskosta) on vanha ja monen fyysisen sairauden lisäksi hän kärsii muistisairaudesta. Äiti ei muista, mikä päivä, vuorokaudenaika tai vuosi on. Hän ei muista kaikkien perheenjäsenten nimiä. Äiti oli joskus hyvä kokki, mutta enää hän ei osaa hellaa käyttää. Kahvinkeittimen osaa napauttaa päälle, kun joku on ensin täyttänyt säiliön vedellä ja suodattimen kahvilla. Jääkaapista hän osaa etsiä ruokaa, muttei aina sitä löydä, vaikka kaapissa olisi vaikka mitä herkkuja.

Äiti soittaa minulle ja siskolleni useita kertoja päivässä, muttei puolestaan aina osaa itse vastata. Hänen puhelunsa ovat lyhyitä. "Kiva kuulla taas sinusta, kun ei ole moneen päivään juteltu. Soita taas joskus." Yleensä vastaan puheluihin, joskus en. Silloin hän jättää vastaajaan vihaisen viestin. Joskus olen kuunnellut parin minuutin ajan pelkkää kiroilua, joskus taas valitusta, kun en koskaan vastaa.

Tänä vuonna äiti on kaatunut kotonaan monta kertaa, kun liikkuminen on kovin vaikeaa, ja hän on viettänyt sairaalassa pidemmän ajan kuin kotonaan. Sairaalassa häntä on pidetty, kunnes lääkäri on ollut sitä mieltä, ettei äitiäni mikään vaivaa ja lähettänyt hänet takaisin kotiin. Kotona hänen luonaan käy kotisairaanhoidon väkeä muutaman kerran päivässä antamassa lääkkeet ja muutenkin huolehtimassa. Siskoni käy äidin luona lähes päivittäin, minä en niin usein pääse.

Nyt äiti on jonossa vanhusten hoivakotiin, minne hän itsekin haluaa mennä. Tämä tuntuu todellisesta työvoitolta. Olemme siskoni kanssa soittaneet pitkin poikin eri ihmiselle äitini asuinkunnassa ja vihdoin saaneet viestin perille. Äiti ei pärjää enää kotona. Hän on sen lopulta itsekin tajunnut.
Hoivakodissa on seuraa ja ainakin periaatteessa apu lähellä, jos ja kun jotain sattuu. Siskon ja muun perheen kanssa ollaan onnellisia, että koti-sairaala-koti-kierre ehkä loppuu. Äiti sanoi ottavansa mukaansa astiakaapin. Ottakoon, jos se tekee onnelliseksi.

Seuraavia päiviä odotellessa

Vähän nolottaa tunnustaa, että töissä on hiljaista. Suurin osa työkavereista lomailee, eikä mitään isoja projekteja ole juuri nyt menossa. Minä istun pienessä toimistohuoneessani,  katselen näyttöpäätettä ja välillä sinistä taivasta. Ruokatunnilla olisi kiva mennä ulos, mutta pelkään, etten palaisi työpaikalle, jos lähtisin nauttimaan leppoisista kesäpäivistä.

Kun on hiljaista, keksin kaikenlaista muuta puuhaa. Tänään varasin itselleni ja koiralle pienen lomasen. Lähdetään lauantaina ajelemaan 300 kilometrin päähän, seikkaillaan ympäriinsa tuntemattomilla seuduilla, yövytään pienessä täysihoitolassa ja sunnuntaina tullaan mutkitellen pikku teitä pitkin takaisin kotiin. Toivottavasti on vähän pilvistä, olisi mukavampi ajella. Harmi vain, että ns. hyvä kamerani hajosi alkukesästä, enkä ole vielä uutta hommannut, ovat niin harmittavan kalliita. Reissuilla olisi kiva ottaa muitakin kuin kännykkäkuvia. Niistä tulee usein suttuisia, kun yhtään ei voi säätöjä muuttaa.

Kysyin varapomolta luvan ottaa perjantai-iltapäivä vapaaksi ja varasin itselleni kampaaja-ajan. Jo oli aikakin! Tämä vähitellen harmaaksi muuttuva kuontalo on saatava oikean väriseksi ja sieltä täältä täytyy tukkaa lyhentääkin. Oikeastaan pitäisi päähän saada  kokonaan uusi malli. Onneksi sain ajan samalta kampaajalta, jonka luona viimeeksikin kävin. Mukava mies, ja ainakin edellisellä kerralla osasi käyttää saksia oikein taitavasti. Katsotaan, kuinka häneltä käy värjäys. Vielä pitäisi etsiä jotain improvisaatiota tukkamalliin, mutta ei tänään ainakaan löytynyt. Kaikki netistä löytämäni lyhyet hiusmallit olivat kovin omituisia härpäkkeitä, enkä minä en jaksa joka aamu kampaajaa leikkiä. Tukan täytyy olla sen verran helppo, että sen saa pienellä hommalla päiväkuntoon.

Toivottavasti huomenna on työmaalla edes vähän vilkkaampaa kuin tänään, etten vahingossa varaa itselleni Amerikan matkaa. Nyt pääsisi aika halvalla New Yorkiin.

Eläinelämää

Tykkään koirista ja tykkään kissoista, mutta siitä en tykkää, että naapurin kissan oleskeluhäkki nojaa oman parvekkeeni seinämään. 

Koirani kärsivällisyys ei kestä kissan hajua ja haukkuminen alkaa saman tien, kun koira pääsee parvekkeelle. Olen rakentanut ristikkoaidan, kukka-aidan, pensasaidan ja nostanut puisia parvekelaattoja esteeksi. Mikään ei auta! Vasta, kun kissa on sisällä, koirani rauhoittuu. 

Ymmärrän kyllä, että naapuri halusi ottaa kissan, kissaihmisiä kun on, mutta sen häkin hän olisi voinut sijoittaa parvekkeensa toiseen päätyyn. Minäkään en nyt voi, tai halua, istuskella ulkona, kun koirakaan ei voi. Se joutuu muutenkin olemaan yksin sisällä koko päivän. Lisäksi en voi pitää parvekkeen ovia auki, mitä niin mielelläni tekisin. 

Harmittaa koirani ja itseni puolesta. Voisin kai naapurille asiasta puhua, mutta hän on vanha ja sairas ihminen ja jo nyt on yrittänyt hoitaa ongelmaa myös lisäseinäkkeitä pystyttämällä. 

Ajatuksen pätkiä

Taas täällä! Mistään ette ole jääneet paitsi, sillä mitään ei ole tapahtunut moneen kuukauteen. Lomalla kävin ja olin, ajoin autoa pari tuhatta kilometriä, hoidin yksivuotiasta, tapasin ystäviä ja sukulaisia, kävin mökillä, en uinut.

Töissä on kuten aina, lomailuani en oikein enää edes muista.

Aamulla tuli kiinalainen nuori mies lenkkipolulla vastaan. En kuullut, mitä hän luki, mutta jotain ääneen pänttäsi polkua pitkin kulkiessaan. Kohdatessamme huikkasi hän iloisesti hyvää huomenta englanniksi. Tuli mukava olo.

Naapurin yksin elävä naisihminen osui rappukäytävään kanssani samaan aikaan lauantaina. Kovin oli hienosti pukeutunut valkoiseen pitsileninkiin. Kertoi menevänsä ystävän häihin. Itsekseni ihmettelin asuvalintaa tai oikeastaan vaatteen väriä. Tai ei kai sillä niin väliä enää nykyisin ole, jos vieraat pukeutuvat valkoiseen leninkiin.

Suomalainen ystäväni on jäämässä varhaiseläkkeelle. Vielä alkuvuodesta hän kertoi muuttavansa takaisin Suomeen. Nyt kuulin, että hän etsiikin taloa Ranskasta. Suomi on kuulemma liian kylmä ja liian kaukana. (Olen aikalailla samaa mieltä hänen kanssaan.)

Töissä on hiljaista. Suurin osa työkavereista on lomalla, eikä meitä muurahaisia ole täällä kuin kourallinen. Tekisi mieli itsekin poistua paikalta, mutta ehkä on odotettava seuraavaan lomaan.

Istutin eilen parvekkeelle lisää kukkia. Joskut riippuvat kasvini eivät ole tykänneet yhtään olostaa, joten päästin ne menemään. Tilalle tuli varmempia tapauksia. Yhteen suunnattoman suureen ruukkuun ostin laventeleja. Saa nähdä, saanko perhosia parvekkeelleni. Kukkaruukkujen kyljessä niin ainakin luvattiin, mutta ehkäpä ne eivät osaa nousta niin ylös.

Loma, lomampi, lomin (lomein, lomain, lomoin????)

Siinähän se tuli, loma-ajatuksen pääasia. Mikä on paras loma? En sitä tiedä vielä, mutta pieni aavistus on, ihan sellainen pikkiriikkinen.

Ensi viikolla alkaa tavallinen loma, Suomi-loma, perheloma, pakkoloma, pakko-Suomi-loma. Vaikka kivahan sinne on mennä. Äitini kysyy, koska tulen kotiin. Minä siihen totean olevani kotona, mutta Suomeen tulen lomalle. Ei se oikein mene vanhalle ja huonovointiselle perille. Häen mielestään kotini on Suomessa.

Aion viihtyä synnyinmaani kamaralla peräti yli kolme viikkoa! Tai eihän tuo mikään pitkä aika ole, kun yleensä olen siellä viiden viikon verran jaksanut ns. lomailla. Tällä kertaa vapaa-aikani alkaa pienen pojan viikonlopppuhoidolla poissa hänen kotoaan. Vanhemmat ovat varanneet minut jo aikoja sitten poikaa hoitamaan. Kivaa siitä tulee! Me tunnemme toisemme aika hyvin, kiitos nykytekniikan. Joka viikko jutellaan ja leikitään yhdessä ihan nokitusten. Joskus poika kyllä häipyy omiin leikkeihinsä, mutta vilkuttaa ja hihkuu silti vähän väliä. Saa nähdä, mitä keksimme, kun voimme ihan vain kaksistaan päättää, mihin mennään ja mitä tehdään.

Loppuloman ohjelma on vielä vähän hakusessa, mutta jotain sentään olen jo sopinut. Esimerkiksi muutamassa pankissa täytyy käydä hoitamassa muutama tärkeä juttu, poliisin luona vierailen, että saisin uuden passin (ei kannata ulkomailta sitä hommata, hirveän kalliiksi tulee) ja asianajajallekin pitäisi varata aika, että saisin vihdoin yhden minua suuresti vaivaavan asian järjestetyksi. Kampaajallekaan en täällä enää ehdi, joten sellainenkin pitäis jostain löytää.

Kyllä minä vähän lomaakin haluaisin pitää. Ranta-löhö-grillaus-herkuttelu-uintilomasta ajattelin edes puolen päivän verran nauttia. Jospa saisin kutsun meren- tai järvenrantamökille. Täytyy vähän varmaan tökkiä tuttuja, että muistavat minun suuruuteni saapuvan maisemiin.

Siinähän se loma sitten meni ja uutta voi alkaa suunnitella. Olen jo alkanutkin. Olen syyskuun yhdeksi viikoksi vuokrannut talon naapurimaasta ja saan sinne ehkä mukaani hyvän ystäväni. Sitä lomaa oikein odotan! Ensi viikolla alkava matkani on loma ilman loman tuntua.

Pyörremyrskyn pyrähdys

On ollut täällä hieman hiljaista. Olen emännöinnyt hyvän ystäväni (Pyörremyrsky) ja puolisonsa vierailua ja kuljettanut heitä pitkin poikin asuinmaatani.

Vieraat saapuivat runsas viikko sitten lauantaiaamuna. Tarkoitukseni oli rakentaa elämää suurempi brunssi, mutta pitkän pertaintaityöpäivän takia tarjoilut jäivät kahteen piiraaseen, suolaiseen ja makeaan. Onneksi oli vielä jäljellä saksalaista, puolikuivaa kuoharia, niin kukaan ei huomannut tarjoilun puutteita. Sen jälkeen alkoi tapahtua!

Ensin ympäri pääkaupunkia parin päivän ajan niin, että heikompia jo hengästytti. Sen jälkeen vierailimme naapurimaassa. Sillä reissulla paloi nahka niin minulta, Pyörremyrskyltä kuin  mieheltäänkin. Tiistaina oli turneen välipäivä, mikä tarkoitti Ikean reissua, taulujeni kehystämistä ja ripustamista, oven lukon korjausta ja kirjahyllyn järjestämistä. Taisimme me ruokaakin tehdä.

Keskiviikkona jatkui matkailu ja erikoisten nähtävyyksien ihailu. Ja ruokailu tosi huonossa ravintolassa. Ei sinne enää koskaan. Onneksi illalla emme saaneet kotiseudun trendibaarissa minkäänlaista tarjoilua ja lähdimme pois. Heti kohta löytyikin tien toiselta puolen oikein mukava, paikallinen brasserie, minne sai koirankin ottaa mukaan. Ihmettelivät, kun kysyin. Tottakai koiran saa ravintolaan tuoda! Söimme hyvin ja joimme hieman paikallista olutta. Sinne menen toistekin, paikka on jotenkin ollut piilossa tähän saakka.

Torstaina hyppäsin taas auton rattiin. Suuntasimme vuoristoista seutua kohden tutkimaan linnoja ja linnoituksia, luolia ja olutpanimoita (yhteen vain ehdimme). Pahaksi onneksi iltapäivällä alkoi sataa ja tunnelma hieman lässähti. Kotimatka oli aikamoista tuskaa pimeässä ja sateessa. En tykkää enää yhtään pimeässä ajamisesta, eikä sade paranna asiaa.

Perjantaille oli varannut lounaan yhden mielikaupunkini ravintolasta. Varaus piti tehdä jo kuukausi sitten ja odotukset olivat korkealla. Ensin tutustuimme vanhaan kaupunkiin ja sen jälkeen yritimme löytää ravintolan. Ei ollut helppoa, ei. Paikka ei sijaitse ollenkaan keskustassa, ihan piti ratikalla ajaa lähes perille. Onneksi kysyvä löytää ja lopulta, monen sadan harha-askeleen jälkeen huokailimme ihastuksesta vanhan kappelin edustalla. Neljän tunnin, kahdeksan ruokalajin ja muutaman juoman jälkeen poistuimme paikalta vieläkin ihastuksesta huokaillen. Hieno löytö, sinne uudestaan!

Lauantaina teimme vielä täsmäiskun pääkaupungin kauppoihin ennen kuin Pyörremyrskyn ja  miehensä lento Suomeen lähti.

Vierailun jälkeen olin hengästynyt, ikävissäni ja onnellinen. Vihdoin ja viimein sain Pyörremyrskyn tänne ja lupasi mokoma tulla vielä uudestaan. Monta hienoa paikkaa jäi näkemättä, viikossa ei ehdi ollenkaan niin paljon kuin kuvittelee.

Sunnuntaina riensi koirakullan kanssa naapurimaahan sisustusparatiisiin ja puutarhakauppaan. Pyörremyrsky jätti minulle ohjeita, joita päätin noudattaa heti, etteivät vaan unohtuisi. Nyt roikkuu olohuoneen seinälla suuri (= SUURI) kello ja parvekkeella odottavat puksipuu ja tuija istuttamista. Porakoneen akku on nyt latauksessa, että saisin poratuksi reiät ruukkujen pohjaan ennen istuttamista. Onneksi tuli rokulipäivä ja voin touhuta kaikenlaista. Heräsin tänään ikävään mahavaivaan, enkä uskalla liikkua kodista kovinkaan pitkälle. Toivottavasti tuo koirakin ymmärtää, vaikka ei pitkille lenkeille pääsekään.

Blogipolku ei minua huoli

Niin kuin monia muitakin blogikirjoittajia, myös minua harmittaa Blogilistan sulkeminen. Seuraan monia blogeja sitä kautta, enkä haluaisi niitä lisätä tänne lukemieni listalle.

Asiaa manatessani ja blogeja etsiessäni löysin Blogipolun! Se on uusi, suomalainen blogilistauspalvelu, joka lupaa palvella "parhaalla mahdollisella tavalla jokaista bloggaajaa. Tarkoituksenamme on tuoda bloggaajille näkyvyyttä, uusia yhteyksiä ja postausideoita." Näin toteavat sivuillaan.

Minäpä rekisteröidyin heti sivuille! Sain sähköpostiini viestin, josta löytyi linkki rekisteröityimisen vahvistamiseksi. Harmillista, että olin työkoneella. Työpaikan viisas automaatti nimittäin päätti puolestani, että linkki oli ns. phissing-linkki, eikä antanut minun jatkaa. Selvä pyy, ajattelin, vahvistan asian kotikoneelta.

Ei onnistunut sekään, ei vaikka kuinka monta kertaa yritin. Selvä pyy, ajattelin, otan yhteyttä sähköpostitse (pauliina@blogipolku.com) ja yritän saada sitä kautta ongelman ratkaistuksi. Ei onnistunut, Pauliina ei ottanut vastaan sähköpostiani. Sähköpostiosoitetta ei saamani herjaviestin mukaan ole olemassakaan. Selvä pyy, ajattelin, ehkä syynä on oma osoitteeni. Yritänpä huomenna työpostistani. Ei onnistunut, Pauliinaa joko oikeasti ei ole tai hän ei halua viestejäni.

Samalla Blogipolun sivulla on lause: "Voit myös laittaa ylläpidolle viestiä painamalla alakulmassa näkyvää kysymysmerkkiä." Nyt tarvittiin suurennuslasia! Kysymysmerkkiä ei löytynyt eikä löydy mistään alakulmasta, ei kotona eikä töissä.

Selvä pyy, ajattelin, palvelu on tarkoitettu vain Suomesta kirjoitettaville blogeille, eikä tällaisille ulkomaanpelleille. Näin luulin, kunnes aloin selata palvelun blogeja avainsanoilla (Blogipolku sanoo niitä tageiksi) "expat" ja "ulkosuomalainen". Heti löysin pari blogia, joiden kirjoittaja asuvat Suomen rajojen ulkopuolella! Ei siis syynä ulkomaalaisuuteni.

Jos joku tietää, kuinka Blogipolku ihan oikeasti toimii, voisitko kertoa minullekin. Ehkäpä saisin itseni sinne rekisteröidyksi, jos istuisin kotikoneen ääreen ja aloittaisin kaiken alusta. Mutta silti haluan aikaisemmat tietoni pois palvelusta. Jos olet olemassa, Pauliina Blogipolku, voisitko auttaa tietämätöntä?

Että sellainen huijari

Sattui tässä päivänä muutamana, että hissi pysähtyi alaspäin mennessään 2. kerrokseen ja sisään ajeli mies sähkömopolla. Sellaisella inva-mopolla, jossa on istuin, tiedättehän.

Aikansa hän mutkitteli ja yritti hissiin ja lopulta onnistui. Minä litistin itseäni mahdollisimman litteäksi seinää vasten. Ajeltiin kellarikerrokseen niitä näitä jutellen. Perille laskeuduttuamme yritin siirtyä avaamaan hissin ovea, kun mies peruutteli ajoneuvonsa jalkapöytäni päälle. Onneksi ei käynyt mitenkään, vähän vaan sattui.

Kävelin reippaasti miehen edellä ovia availlen kunnes pääsimme ulko-ovelle. Talonmies oli jättänyt roskiskontit oven eteen, eikä siitä ohi päässyt kuin kävelijät. Sanoin miehelle, että odottaisi hetken, kun käyn hakemassa talkkarin pihalta avuksi. Talkkari löytyi ja alkoi nauraa, kun kerron ongelmasta.

Mies pystyy kuulemma kävelemään ainakin yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi talkkari. Mentiin yhdessä kellarin ulko-ovelle ja siellähän mies oli täydessä työssä! Oli noussut kulkupelinsä päältä ja siirteli roskiskontteja pois oven edestä ilman ongelmia. Kun mies näki, että tulin takaisin, lähti hän pikapikaa juoksemaan karkuun takaisin kellarin käytäviä.

Täytyy sanoa, että jäin seisomaan ja tuijottamaan ihan äimän käkenä. Talonmiestä nauratti. Ihmettelin, miksi mies kärryä käytti, kun kerran pystyi kävelemään. Eihän talkkarilla siihen ollut vastausta, epäili vaan, että muutaman vuoden takaiset vaivat ovat jotenkin vaikuttaneet miehen ajatusmaailmaan.

Aika paha maku jäi tapahtuneesta. Tuskinpa enää mieheen törmään, hän varmaan välttelee minua tästä lähtien, kun tiedän salaisuutensa. Vaikka nyt kyllä jo naurattaa koko episodi.

Harmaapäinen lääkäri ja apinanainen

Nyt olen saanut selkääni kunnolla. Kaksi kertaa on manipuloitu ja isketty kortisonipiikki rangan viereen. Ei tunnu kivalta, pistos kirvelee ja illalla tulee huono olo ja seuraavana aamuna nukun liian pitkään. Edes koira ei herätä. Se tuntee sympatiaa.

Eilen kävin viimeeksi harmaapäisen herran luona ja ensi viikolla vielä pitäisi. Silloin pitäisi olla vuorossa olkapää. En tiedä, menenkö, sen verran oudot liikuntaohjeet sain. Tänään kävin apteekissa saamani reseptin kanssa ja kuulin, että minulle oli määrätty lääkettä, jota ei enää tässä maassa saa myydä. Taitaa olla ihan liikaa vanhan koulun miehiä se lääkäri.

Kun kysyin häneltä, olisiko mitään ohjeita selkään varten, sain kuunnella pitkä luennos selästäni ja sen väärästä asennosta. Asento kyllä korjaantuu, paino laskee ja muutenkin tulen hyvänvointiseksi, kun teen niin kuin lääkäri määrää.

Minun pitäisi koko loppuelämäni kävellä ripeästi ja reippaasti 10 km päivässä selässäni reppu, jossa on 10 kg painoa. Kävelyasennon pitäisi olla sama kuin apinoilla eli etukumara. Lisäksi voisin käyttää keppiä apuna. "Sinun täytyy kävellä kuin muutkin vanhat naiset, kumarassa", sanoi lääkäriherra. "Turha yrittää pitää selkää suorassa, kun sinulla on notkoselkä. Se vain kipeytyy lisää." Hänen mukaansa vanhoilla naisilla (ja apinoilla) ei ole selkäkipuja, koska he kävelevät kumarassa.
Lääkäri myös ehdotti, että viettäisin lomani vuoristossa, jossa voisin kävellä ylämäkeen ja tulla jollain muulla pelillä takaisin alas. Ylämäkikävely kun vahvistaa paremmin kuin tasamaalla tallaaminen. Lähdin vastaanotolta aika oudoissa ajatuksissa.

Tänään kävin apteekissa hakemassa tohtorin määrämän lääkkeen jalkojeni kramppaamiseen. Apteekkari ihmetteli, kuinka tuollaista lääkettä määrätään, kun se ei enää ole luvallista tässä maassa. Lääke onkin jotain muuta kuin lihasrelaksanttia. Se on jotain tyrmäystippojen tapaista, jolla varmasti rentoutuu, kun putoaa maahan suorilta jaloilta pillerin ottamisen jälkeen. Lääke saattaa aiheuttaa hallusinaatioita ja riippuvuutta ja oli sillä muitakin, mielenkiintoisia vaikutuksia. Apteekkari lupasi kyllä pyörittää minulle pillereitä, jos haluan. En halunnut. Jalat saa krampata niin paljon kuin haluavat, minulla on öisin ihan tarpeeksi hallusinaatioita ilman lisäapujakin.

Onneksi on omat aivot vielä tallella ja voin ihan itse päättää, missä assennossa kävelen ja mitä pillereitä syön tai olen syömättä.

Onko vaikeaa lajitella, onko?

Olen tainnut aikaisemminkin kertoa, että talossamme on kellarissa jätehuone. Siellä on suuret keräyslaatikot yleisjätteille, papereille, muovi- ja metallijätteille sekä lasille (tässä maassa voi vain harvaan kauppaan palauttaa muita kuin olutpulloja). Minulle tuottaa suurta tuskaa, tai ainakin harmistusta, käydä ko. huoneessa.

Yleisjätelaatikot haisevat ja ovat aina täpösen täynnä, vaikka talkkari niitä kuskaakin pari kertaa viikossa ulos odottamaan keräysautoa. Paperikeräykseen näköjään voi heittää paperin lisäksi remonttijätettäkin kuten kipsilevyjä tai seinistä revittyä tapettia. Muovi- ja metallijätelaatikkoon ei saisi muovipusseja heittää, mutta kaikenlaista muuta muovia kyllä, ja sitä metallia. Usein siellä on isoja muovisäkkejä täynnä kaikenlaista pakkausmateriaalia, joka minusta kyllä olisi yleisjätettä. Lasilaatikko on täynnä viinipulloja, kaikenlaisia purkkeja ja särkynyttä lasia. Ihan oikeinhan nuo lasijätteet muuten ovat, mutta moniin pulloihin ja purkkeihin on jätetty korkit kiinni. Ne kuuluisivat metallijätteisiin! Hauska muuten seurata, mitä viinejä ja väkeviä juomia naapurustossa juodaan. Joskus olen tajunnut missanneeni juhlat, kun laatikko on ollut täynnä sampanjapulloja. Hiljaa tuntuvat juhlivan meidän talossa.

Minä taidan olla vähän liiankin tarkka jätteidenlajittelija, ja kaikenlainen leväperäisyys ottaa päähän. Talonmies ja vaimonsa viettävät pitkiäkin toveja jätehuoneessa lajitellen uudestaan roskia. Tosin mitä hyötyä siitäkään on, jos kukaan muu ei välitä.

Olen yrittänyt lopettaa liian lajittelun, mutten oikein osaa. Kyllä paperit kuuluu olla papereissa ja muovipullot muovien seassa. Vielä kun olisi kompostijätteelle oma säiliönsä, olisin tyytyväinen. Saako parvekkeelle perustaa kompostin?

J.K. Lääkäri totesi, että selässäni on nivelrikko. Kohta olen yhtä rikkinäistä niveltä varmaan koko akka.

Vaalilenkin irtokoirat

Alaselkäkipu ei ole hellittänyt paikallisista buranoista ja parasetamoleista huolimatta. Kylmäpakkaus auttaa hetken. Luulen kyllä, että kipu on keskiviikkoaamuna poissa, kun menen lääkäriä tapaamaan. Usein vaivani pelästyvät tohtoreita ja häipyvät ties minne karkuun.

Juttelin eilen tyttären kanssa ja hän sanoi, että pitää löytää OMT-fysioterapeutti selkääni hoitamaan. En ollutkaan ennen kuullut tuollaisesta ja heti piti ottaa selvää. Onhan niitä täälläkin jokunen, muttei missään ihan lähellä. No, katsotaan ensin, mitä lääkäri sanoo ja itketään sitten.

Pääsin sinne äänestyspaikallekin lauantaina. Oli hauska tilanne ilmoittautuessani, kun vaalivirkailija tutki passiani ja katsoi minua tosi pitkään. Sitten hän alkoi nauraa ja sanoi, ettei ole koskaan ennen tavannut ihmistä, jolla on ihan sama nimi kuin hänen äidillään. Jossain päin Suomea minulla on täyskaima, aika hassua.

Kun olin heittänyt moneen kertaan suljetun kirjekuoren vaaliuurnaan, lähdettiin koiran kanssa vaalilenkille. Isossa metsässä oli harvinaisen hiljaista. Saatiin kulkea tosi pitkään ennen kuin törmättiin koirakavereihin, ja yhtäkkiä niitä olikin ympärillä noin tusina. Onneksi oma murisijani osasi jollain tavalla käyttäytyä eikä ryhtynyt tappelemaan. Oli siinä kolmella ihmisellä kaitsemista, kun 12 koiran perään katsoivat. Kaikki juoksivat irtonaisina niin kuin täällä päin on tapana, ja käyttäytyivät oikein mallikkaasti. Minä taidankin olla ainoa, joka pitää koiransa kiinni. Haluaisin kyllä omanikin juoksevan vapaana toisten lailla, mutta tämä otus on sen verran arvaamaton, etten uskalla. Se voi yhtäkkiä suuttua toiselle poikakoiralle ihan silmittömästi. Tai sitten se saa jonkun vainun ja häipyy nenänsä perässä teille tuntemattomille. Eli kiinni on ja pysyy.

J.K. Eilen puolituttu naamakirjassa kommentoi, että minulla on äitini hyvä maku ja geenit. Alkoi naurattaa. Tokihan geenejä on, mutta hyvä maku! Hah, kommentoija ei tunne minua ilmeisesti ollenkaan. En viitsi hänelle vastata, voisin sanoa pahasti.

Kankkukostajan paluu

Se alkoi vasemmasta kankusta, tai jostain sen sisältä. Ihan kuin olisi puukolla kaiverrettu lihaa ja/tai luuta. Tai enhän minä tiedä, miltä puukko kankussa tuntuu, kun koskaan en ole sitä oikeasti kokeillut. Tai kukaan muukaan, minun kankussani.

Sain pistävän kivun pois pienellä spiraalikierreaskeleella vasemmalle ja oikealle, lisäksi hypähdin hieman. Hyvä, kun menit, ikävää kun kävit. Parisen päivää kului hienosti, ei sattunut kuin olkapäihin ja välillä aivojen sisälle.

Mutta runsas viikko sitten alkoi tapahtua, tai pikemminkin tuntua. Kipu tuli takaisin kostamaan, tällä kertaa oikeaan kankkuun tai ainakin niille seuduille. Välillä öisin, kun kuuntelen kipua korva tarkkana, osaan kartoittaa sen paikan aika tarkkaan (kartoittaa = kartlägga på svenska - Jotain sentään olen koulussa oppinut). Paikka oli sinä nimenomaisena yönä lonkkanivelessä, ihan siinä keskellä. Ihan varmasti oli.

Yhtenä aamuna kipu oli siirtynyt muuten vain lonkkaan, josta se sittemmin on kuljeskellut pitkin oikeaa kylkeä ylös ja alas välillä pysähtyen hetkeksi lepäämään ja silloin tällöin piipahtanut keskemmälle selkää. Tänään se mokoma iski vasemmallekin, mutta iskin heti takaisin. Onneksi totteli tällä kertaa. Kipuun ei auta pillerit, ei kylmä-/lämpöpakkaus, ei kipugeeli, ei venytys, ei istuminen, ei käveleminen, ei nukkuminen, ei mikään. Oikea jalka ei oikein halua nousta niin kuin ennen, joten autolla ajostakin on tullut melkoista seikkailua. Vuorotellen nostan vasemmalla kädelläni jalkaa kaasu- tai jarrupolkimelle ja samalla yritän toisella kädellä vaihteita vetkutella. Onneksi tässä maassa on ollut lomaviikko ja liikenne on rauhallista (juu, ei ole!).

Tänään lopulta uskoin viisaampia ja tilasin ajan juuri tällaisia vaivoja varten erikoistuneelta lääkäriltä. Keskiviikkoaamuun asti täytyy odottaa, kun lääkäri on vielä tämän viikon lomalla (se lomaviikko nääs), eikä aikaisemmin ehdi kankkuuni tutustua. Yritän nyt jotenkin selvitä viikonlopun lenkkeilyt ja kaupassa käynnit ja alkuviikon työhommat. Onneksi siivousapuni hoiti imuroinnit ja muut haravoinnit eilen.

Viikonlopun suunnitelmissani kyllä oli makuuhuoneen huonekalujen uudelleen järjestely, multasäkkien osto ja raahaus parvekkeelle, parvekelaatikoiden täyttäminen mullalla, kukkien ostaminen ja istuttaminen sekä laatikoiden nosto parvekkeen kaiteelle roikkumaan. No, kerrankos minun suunnitelmani ovat muuttuneet. Jouluvalosarjat aion kyllä lopultakin pakata parvekkeen kaiteelta laatikoihin ja kuljettaa kellariin. Alkaa jo vähän hävettää, kun ei kenelläkään muulla enää ole valoja ollut moneen kuukauteen.

Äänestämässäkin pitäisi päästä käymään, mutta ovat siirtäneet äänestyspaikan niin hankalaan osoitteeseen, ettei sinne pääse julkisilla kulkuvälineillä. Ehkä yritän huomenna autoillen, kun on ehdokaskin ollut mielessäni jo pitkään. Onneksi hän ei itse sitä tiedä, niin ei osaa kaivata ääntäni, jos en tämän vaivani takia pääse äänestyskopin sisälle numeroita kirjoittamaan.

Arkipäivän muutoksia

Sanoin talonmiehellemme, että minun tulee häntä ja vaimoaan ikävä. Hän kertoi iloisena eläkkeelle jäämisestään ja muuttamisesta kauas, kauas pois, ihan Kuubaan saakka. Minulle tuli pala kurkkuun. Talkkaripariskunta on niin kamalan mukava ja auttavainen. Olen aina saanut apua ja tukea, on kysymys ollut roskista tai avaimista tai parvekekukista tai mistä vaan.

Talonmiehen vaimo on kuubalainen ja hänellä on vanhat vanhemmat kotimaassaan. Heitä pariskunta lähtee hoitamaan. Tänne jää tytär ja kaksi lapsenlasta. Ei muuttopäätös varmaan helppo ollut, mutta ihminen on sopeutuvainen. Toivotan sydämestäni heille onnea.

Saa nähdä, minkälainen uusi talonmies on. Muuta en hänestä vielä tiedä kuin nimensä. Se on Daniel.

Muitakin muutoksia olen täällä asuinympäristössä huomannut. Ensin vastapäiseen asuntoon muutti nainen, joka kovasti tekee itse remonttia. Repii tapetteja, maalaa ja yrittää saada uutta kotiaan asuttavaan kuntoon. On kuulemma aikamoinen homma.

Toisella puolen kerrostamme on ollut isohko asunto jo pitkään tyhjillään vanhahkon pariskunnan muutettua muualle. Asunto oli pitkään myynnissä ja viime viikolla näin ilmoitustaululla, että nyt on asunnolla uusi omistaja. Hän ilmoitti isosta remontista ja lupasi olla metelöimättä sunnuntaisin. Lauantaina kirjaimellisesti törmäsin häneen, kun tulin hissillä kotiin. 7. kerroksen kohdalla hissi pysähtyi, enkä ehtinyt vielä avata ovea, kun joku kiskaisi sen auki ja astui hissiin ennen kuin minä ja koira päästiin sieltä ulos. Ilmassa oli pientä hämmennystä, kunnes pitkä ja komea mies tajusi, että minä asuin juuri siinä kerroksessa. Mies vaikutti oikein mukavalta pölyisine remonttivaatteineen ja hengityssuoja naaman edessä.

Hauskaa saada uusia naapureita, mutta talkkarin lähteminen kyllä harmittaa!

Lomatyöpäivä

Terve taas pitkästä aikaa! On ollut kaikenlaista hulinaa ja hälinää ja vähän vaivankin tapaista, enkä ole ollut oikein millään tuulella pitkiin aikoihin. Jospa tämä kevät vähän villiinnyttäisi.

Meillä on töistä tällä viikolla pari vapaapäivää, tänään ja huomenna. Muuten nämä ovat täällä tavallisia arkipäiviä, mutta joissakin työpaikoissa on vapaata. Minä tosin olen nyt töissä.

Päätin jo muutama viikko sitten, että tulen viettämään kiirastorstaitani työmaalle, kun vieraita ei ole tulossa, enkä ole menossa mihinkään. Aamulla harmitti, olisin halunnut nukkua pitkään ja sitten lähteä koiran kanssa pitkälle lenkille. Mutta ei auttanut, töihin oli lähdettävä, kun niin olin luvannut. Kirjaavat näitä sanomisiamme, mokomat! Ei tästä mitään kunnon hyötyä ole, vapaapäivä vaan siirtyy myöhempään aikaan.

Nyt kyllä tuntuu ihan hyvältä, että tulin. Olen saanut paljon aikaiseksi, kun kukaan ei häiritse, eikä puhelinkaan soi kuin silloin tällöin. Monta asiaa on tullut valmiiksi ja monta asiaa jää kesken, muttei haittaa. Tiistaina jatkan siitä, mihin tänään jään.

Huomennakin saisin tulla työmaalle, jos haluaisin, mutten tämän enempää aio haluta. Vietän neljän päivän mittaisen minikotiloman ja toivon, että aurinkin pilkahtaisi edes silloin tällöin.

Hauskaa pääsiäistä!

Narsissit löytyivät internetin ihmeellisestä maailmasta.

Kerjäläisiä ja asunnottomia

Taas aamulla tuli metroon mies pienen tytön kanssa. Tyttö kävi nykimässä matkustajia hihasta tai takin helmasta, mutta aika huonoin tuloksin. Hyvin harva kääntyi katsomaan saatikka antoi rahaa. En minäkään. Tyttö oli neljä-viisi-vuotias, tummasilmäinen ja iloinen, mies taas aika äkäisen näköinen jörrikkä. En tiedä ovatko isä ja tytär, mutta aika lailla epäilen.

Eilen samaan aikaan aamusella metroasemalla käveli nuori tyttö kuljettaen vauvaa kantoliinassa. Hänkin meni metrojunaan rahankeräyskuppi kädessään. Saman tytön olen nähnyt jo usean vuoden ajan vauvan kanssa. Kumma, kun pikkuinen ei yhtään kasva.

Toisessa junassa soitteli muusikko trumpettia. Ei hassummin soittanutkaan, mutten silti rahaa antanut. Hyvin harvoin pudotan kolikon jonkun soittajan hattuun tai kuppiin. En jaksa kuunnella kovaäänistä musiikkia aamuruuhkassa. Soittaisivat edes hiljaa, että saisin keskittyä kirjaani.

Soittajia on metrojunien lisäksi myös asemilla ja vilkkailla ostoskaduilla. Olen varmaan ikävä ihminen, kun en rahaa heille heitä. En anna rahaa edes jalkapuoliselle, kyttyräselkäiselle invalidille, en vanhalla huivipäiselle mummulle, enkä oikein muillekaan. Muutaman kerran olen tehnyt vastoin päätöstäni ja antanut pienen lahjoituksen kadun varrella istuvalle. Jos kerjäläisellä on koira seuranaan, silloin minä saatan heltyä. Viimeeksi niin kävi viikko sitten, kun nuori tyttö istui koiransa kanssa kaupan ulkopuolella. Sain harvahampaisen hymyn palkkioksi.

Yhden asunnottoman kanssa olemme tulleet lähes tuttaviksi. Hän majailee metroaseman nurkassa, lukee kirjaansa, eikä kerjää aktiivisesti. Pari kertaa olen ohi mennessäni pudottanut kolikoita miehen matkalaukun päälle ja aina hän on kauniisti kiittänyt. Olen nähnyt hänet joskus muuallakin ja joka kerta mies on tervehtinyt kuin hyvää tuttavaa.

Yhtenä aamuna näin, kun siviilipukuiset poliisit herättelivät miestä vähän kovakouraisesti. Läheltä piti, etten mennyt väliin kertomaan mielipidettäni, mutta sitten tajusin, keitä häiritsijät olivat. Papereita poliisit vain kyselivät.

Kerjäläisiä on tässä kaupungissa tosi paljon. Kerjäystoiminta on kuulemma hyvin järjestettyä bisnestä. Aamuisin ihmiset tuodaan hienoilla autoilla kadun varteen tai metroasemille ja illalla haetaan taas pois. Rahoja kerjäläiset eivät itse saa pitää vaan ne menevät syvempiin taskuihin. Joku tällä toiminnalla rikastuu, mutta itse työntekijä ei.

Iso veli valvoo ja väärin kuultu anekdootti

Voi että oli kiva ilta ystäväni kanssa tällä viikolla! Käveltiin käsikynkkää hänen hotelliltaan lähellä olevaan ravintolaan, tilattiin ruokaa ja juomaa ja juteltiin.

Ystävälläni (kutsun häntä tästä eteenpäin vaikka Puolukaksi) oli tosi vaikea viime vuosi, eikä vieläkään ala helpottaa. Kuuntelin, kommentoin ja kuuntelin lisää. Sen lisäksi, että hänen terveytensä horjuu, poika ei pidä yhteyttä, töitä on enemmän kuin ehtisi tehdä, hänen asuntoaan tarkkaillaan.

Puolukka on töissä maassa, joka aina silloin tällöin on sotatilassa tai ainakin lähellä sellaista. Hänen työnsä on ihan tavallista projekti- ja toimistotyötä, mutta aika usein Puolukka joutuu matkustelemaan myös naapurivaltioihin työasioita hoitamaan. Viime vuoden puolella hän alkoi huomata, kuinka asunnon ollessa tyhjillään siellä oli käyty. Tavaroita oli siirrelty, ruokia nostettu jääkaapista pöydälle, lattialla oli kuraisia jälkia jne. Erään matkan jälkeen Puolukan internet-yhteys oli katkennut ja hän kutsui paikalle teknikon. Vika löytyi, pohjakerroksen keskuslaatikosta (tai mikä se nyt on) oli Puolukan nettiin johtavat johdot vedetty irti. Kerran siivottuaan koko huushollin hän piipahti kauppaan ja oli poissa noin 20 minuuttia. Takaisin tultuaan hän huomasi, että sängystä oli nostettu tyyny päiväpeiton päälle.

Puolukka sanoi, ettei häntä pelota, mutta alkaa vähitellen harmittaa tuollainen. Ihan selvästi se taho, joka ystävääni seuraa, haluaa hänen tietävän asian. Tai sitten taho on täysin avuton työssään.

Ei olisi kivaa tuollainen vaikka kuulemma tuossa maassa tuiki tavallista. Kyllä kai meitä kaikkia jollain tavalla pystyy seuraamaan, jos kiinnostusta riittää, mutta että ihan tavallisen ihmisen kotiin saakka! Ymmärtäisin, jos Puolukka olisi vakooja, mutta kun ei ole. Saa nähdä, tai kuulla, kuinka tämän viikon reissun aikana on hänen kotonaan huseerattu.

Asiasta anekdoottiin: Meillä oli töissä osastokokous, jota minun oli vaikea seurata, kun en aina kuullut, mitä kaikki puhuivat. Kollegani kertoi lukeneensa, että Madonna ei enää syö kanaa, jos se on kasvatettu farmilla, jossa käytetään antibiootteja. Kaikki hymähtelivät ja minä kysyin, kuinka Madonna voi ostaessaan tietää, missä mikäkin broileri on kasvatettu. Toiset tuijottivat minua hölmistyneinä ja räjähtivät nauruun, kun tajusivat, mitä olin kuullut. Jutun kertoja korjasi minulle, ettei hän sanonut Madonna vaan MacDonalds.

Ilmoitin kuulleeni väärin ja toivoin ihmisten puhuvan selkeämmin, ettei tarvitse väärille asioille nauraa.

Ai niin, tänään on äitini syntymäpäivä! Soitin hänelle onnitellakseni ja äiti kysyi, että ihan itsekö muistin vai muistuttiko joku. Sen jälkeen hän tiedusteli nykyistä ikäänsä. Kylläpä minunkin täytyy olla vanha, kun äiti on 88-vuotias.

Epäilen olevani näkymätön

Kyselin äsken  työkaveria mukanani lounaalle, mutta hän olikin jo mennyt. Vähän toiselle kollegalle ihmettelin, kun ei ollut mitään sanonut, mutta kuulemma en ollutkaan ollut huoneessani.

Jotain on nyt hullusti. Joko olen tullut näkymättömäksi tai muistini on tyystin kadonnut. Tiedän ihan varmasti, että oli omassa pikku huoneessani koneeni ääressä, eikä kukaan käynyt kysymässä mitään tai edes kurkkaamassa avoimesta ovesta. Olen ymmälläni.

On tällaista ennenkin sattunut, varsinkin ulkona liikenteessä. Ylitän rauhallisesti katua suojatietä pitkin ja auto ajaa melkein päälle. Kuskeilla on joskus aikamoinen kiire, mutta onneksi en ole vielä jäänyt auton alle.

Mitäs näistä, on niitä isompiakin murheita. Ja isoja iloja myös. Sain eilen viestin hyvältä ystävältäni, joka on kaupungissa käymässä. Menen huomenna hänen kanssaan syömään, enkä varmasti ole silloin näkymätön.

Siivouksen sijaan teen jotakin muuta

Minullapa ei enää ole siivouspaineita viikonloppuisin! Ei tarvitse lauantaiaamuna miettiä, imuroisinko heti vai vasta iltapäivällä vai jättäisinkö homman huomiseen tai ensi viikkoon. Nyt saan huoletonna olla vain. Tai oikeastaan en saakaan.

Kerran viikossa käyvä siivooja pitää huolen siitä, että siivottava on muulloinkin. Kun torsaisin koko koti kiiltää, en malta olla pyyhkimättä pölyjä tai lakaisematta roskia lattioilta muina päivinä. Nyt tosin huusholli pysyykin siistinpänä kuin ennen, kun minulle jää vaan pieni osa siivottavasta. Tuntuu kyllä hienolta! Tämä on taas yksi niistä jutuista, joka olisi pitänyt tehdä jo paljon, paljon aikaisemmin.

Lauantaina sain tehdä ihan muita asioita, kuin jahdata pölyvillakoiria tai pestä kylpyhuonetta tai vielä pahempaa, ikkunoita. Minä päällystin ruokapöydän tuoleja! Ei se ollut yhtään vaikeaa, mutta aikaa kyllä kului vanhan päällisen poistamiseen. Ostin tuolit käytettyina ja istuimissa oli vielä nuhjaantunut, alkuperäinen päällystys, jonka ammattimainen tuolinrakentaja oli kiinnittänyt erittäin tukevasti. Jokaiseen istuimeen oli käytetty vähintään 100 niittiä, eivätkä ne olleet mitään paperinitojan paukkuja vaan oikein paksuja, tukevia ja tiukasti kiinni olevia hakasia. Huh, mikä homma oli niitä irrottaa! Työkaluina käytin tukevaa, suomalaista puukkoa, jolla ensin vähän nostin niittiä ylöspäin ja hohtimia, minkä avulla kiskoin niitin pois istuimesta.

Viikonlopun aikana sain kolme tuolia valmiiksi. Kolme odottaa vielä käsittelyä. Lopputulos ei saisi verhoilukoulun lehtorilta kiitettävää, mutta tämä onkin vasta harjoittelua. Päälliskangaskin on halpaa, ruotsalaisesta kaupasta ostettua. Yritän nyt viikolla väsätä yhden tuolin illassa. Saa nähdä, jaksanko.

Kyllä niillä tuoleilla pari vuotta istuu ja ovatpahan ainakin värikkäät. Koska tuolit ovat raikkaan näköiset, on ilmeisesti pakko uudistaa muutenkin olohuonetta. Tarvitsen lisää väriä ympärilleni.


Taas jäi kuva lataamatta, kun jonkun työpaikalla on liian isot esteet :( Myöhemmin sitten...

Pankista rahaa ja rahat pankille

Työkaverini avautui minulle eilen. Olinkin jo vähän aikaa ajatellut, että kaikki ei ole ollut hyvin. Hän on viettänyt kovasti työaikaa puhelimessa, häipynyt välillä ilmoittamatta pariksi tunniksi, eikä ne työtkään ole oikein sujuneet.

Kollegallani on ongelmia asuntolainansa kanssa. Hän osti asuntonsa useita vuosia sitten ja sai siihen pitkäaikaista asuntolainaa. Viime vuonna rouva joutui työttömäksi ja työttömyyskorvauksen maksaminen kesti ja kesti. Hän kävi pankissa kysymässä, jos saisi vähän lyhennysvapaata lainastaan ja se luvattiin. Asiasta on oikein virallinen paperikin olemassa.

Syksyllä rouva maksoi rästissä olleet lyhennykset ja jatkoi lainan lyhentämistä kuten aikaisemminkin. Nyt hänellä on vakituinen työpaikka ja asian pitäisi kaiken järjen mukaan olla kunnossa. Mutta eipäs ole.

Pankki perii korkoa myöhästyneistä maksuista, mikä saattaa olla tavallista. Tavallista ei sen sijaa ole se, että tällä viikolla pankki on ilmoittanut pistävänsä työkaverini asunnon pakkomyyntiin. Työkaverini on ottanut yhteyttä pankkiin järjestääkseen korkojen maksun, mutta kukaan siellä ei suostu perumaan päätöstä. Rouvaa on heitelty ympäri maata pankin eri toimistoissa, eikä hän sinne soittaessaan koskaan tiedä, minkä toimiston virkailijan kanssa asiaa yrittää hoitaa.

Tänään hänen piti mennä muutamaksi tunniksi kotiin, kun ulosottoviraston mies oli passissa, jos joku vaikka olisi tullut asuntoa katsomaan. Virastosta uhattiin poliisilla, jos rouva ei kotiinsa tulisi ovea avaamaan. Ulosottaja oli tutustunut rouvan asuntoasiakirjoihin ja ihmetellyt, kuinka pienestä asiasta oli kysymys.

Ensi viikolla kollega menee asianajajan juttusille ja yrittää sitä kautta saada asian hoidetuksi.

Ihmeellistä touhua. Miksi ison pankkilaitoksen täytyy pistää ihmisten elämä täysin sekaisin? Jos asian kerran voi hoitaa, niin luulisi, että olisi kaikille hyvä, että se hoidettaisiin. Pelkkää kiusaamista pankin taholta on tuollainen. Niille ei mikään riitä.

Tonnilla pyörätuoli

Aamulla töihin lähtiessäni kävin taloyhtiön roskiksella viemässä pois tyhjiä pulloja. Meillä ei niitä kierrätetä, mutta onneksi on sentään lasille oma keräysastiansa.

Tapasin jätehuoneessa naapurini, joka aina iloisesti tervehtii. Hänellä on kovin lyhyt ja haituvainen tukka, aina hän on meikannut kasvonsa kauniisti ja pukeutuu tyylikkäästi. Niin nytkin, kun hän kaivoi muovi- ja peltijätekonttia. Oli siellä melkein vyötäröään myöten.

Sanoin hyvät huomenet ja aloin pudotella pulloja. Naapuri näytti pesuainepullon korkkia ja sanoi keräävänsä kaikenlaisten muovipullojen korkkeja. Samoin hän kerää juomatölkkien nipsuja (en tiedä niille muuta nimeä). Saatoin näyttää hieman ihmettelevältä. Rouva kertoi sairastavansa syöpää ja vievänsä korkit ja nipsut sairaalaan, jossa hän käy neljä kertaa viikossa.

Sairaalassa on keräyspiste korkeille ja kun on saatu tonni (!) kasaan, korkeilla ostetaan pyörätuoli. Ei ole helppoa rahaa se. Kuinkahan suuri läjä on yksi tonni muovikorkkeja? Sairaalalla täytyy olla iso kontti niitä varten.

Lupasin tästä lähtien ottaa talteen pullonkorkit ja tölkkinipsut, jotka pienestä taloudestani menisivät roskiin ja antaa hänelle sairaalaan vietäväksi.

Seikkailumieli ja kadonneet kilometrit

Iski sitten viimekertainen omaan (jo ennestään kipeään) nilkkaan. Ei olisi kannattanut manata matkailijoiden luottamusta navigaattoreihin. Eilen sorruin itse ihan samaan.

Lähdettiin koiran kanssa taas tutkimusmatkalle ja näpyttelin osoitteen auton tuulilasiin kiinnittämääni ihmelaitteeseen. Hienosti se tiesi matkan pituudeksi 60 km. Ei paha matka ollenkaan, siitä vaan moottoritielle köröttelemään.

Löydettiin melkein perille, osoite oli ilmeisesti väärä. Ei ollut perillä puistoa eikä linnaa vaan pelkkiä omakotitaloja ja päättyvä tie. Kerrankos näin sattuu, tuumasin, käänsin ajopelin ja jatkoin matkaa. Pienessä kaupungissa oli paljon yksisuuntaisia katuja ja jouduin kiertämään ja kaartamaan pitkän tovin ennen kuin osuin puiston laitamille ihan ilman karttakonetta. Löytyihän se lopulta!

Linnan puisto oli iso elämys. Sinne menen toistekin nyt kun tiedän tien. Pari tuntia jaksettiin koiravanhuksen kanssa kävellä pitkin poikin puistoa ja metsiköitä. Lampien rannoilla ihailtiin vesilintuja ja välillä väisteltiin lätäköitä. Kun tuli nälkä, lähdettiin kotia kohti.

Asetin navigaattoriin päätepysäkiksi kotiosoitteen ja ihmettelin, kun matka olikin nyt vain 45 km! Mihin olivat aamupäivän 15 kilometriä kadonneet! Pikku juttu, ajattelin, eiköhän asia lähempänä kotia selviä. Selvisihän se. Yhtäkkiä gaattori käski kääntyä moottoritieltä keskustaa kohti. Käännynkö - Enkö käänny - Käännynkö? Käännyin. Iso virhe. Jouduin kaupungin pahamaineisimmalle alueelle, jossa liikenne mateli kovin hitaasti ja kaduilla oli epämääräisen näköistä sakkia. Äkkiä heitin reppuni piiloon, katsoin tiukkana vain eteenni ja olin kuin en olisi ollutkaan.

Onneksi pääsin lopulta tutuille poluille ja moottoritien kautta kotiin. Jos voitin kilometreissä, hävisin varmasti ajassa. Ei olisi kannattanut uskoa puhuvaa laatikkoa. Vaikka eipä tämä ensimmäinen kerta ollut, kun seikkailin oudoissa paikoissa. Tuskin oli viimeinenkään.

Koira oli reissusta niin väsynyt, että syötyään kävi nukkumaan ja nukkui tähän aamuun saakka. On sillä iso rakko.

Toisilla on talviloma, toisilla ei

Olen käyttänyt paikallista talvilomaviikkoa hyödykseni ja ajanut autolla työmatkani. Näin ns. hiljaiseen aikaan matka sujuu joutuisasti, eikä tarvitse tuntikausia istua ruuhkissa muutaman kilometrin matkaa. Vaikka on tähän viikkoonkin ihan tarpeeksi riittänyt liikenneraivoa.

Koska on loma, niin on myös lomailijoita. Miksi ihmeessä turistien täytyy juuri työmatka-aikoina tuppautua liikenteeseen sähläämään! Ajaisivat edes reippaasti, mutta hiljaa hissutellaan ja ihmetellään suuren maailman meininkiä. Nouskaa autoistanne kävellen katsomaan niitä suuria taloja, älkää olko tientukkeena, kiitos.

Tänään taas torvet soivat, kun olin unohtanut zenin kotiin. Kuinka helkkarin vaikeaa on ymmärtää, ettei se oikealta tuleva aina saa eteen ajaa? Seuraa ihminen liikennemerkkejä ja katuun maalattuja kirkkaankeltaisia viivoja, äläkä sitä navigaattoriasi! Kaasu pohjaan ja eteenpäin, ei täällä mihinkään pääse, jollei uskalla ottaa riskejä. Kukaan ei tahallaan päälle aja. Ugh, olen puhunut!

Ensi viikolla voin manata taas täkäläistä julkista liikennettä, joka on äärettömän hidasta ja kömpelöä. Metrojakaan ei tule kuin kuuden minuutin välein ja bussit ajavat pysäkille yhtäaikaa.

Huh, onneksi on perjantai. Voisin huomenna mennä ostamaan kaunista kangasta ja päällystää sohvat ja ruokapöydän tuolit. Kaipa minäkin homman osaan, kun toisetkin sen taidon taitavat. Isompi sohva voi olla helppokin, kun vanhan päällisen saa helposti pois. Puran päällisen osiin kaavoiksi, leikkaan uudesta kankaasta samanlaiset palat ja ompelen yhteen. Voilà, uusi sohva on valmis! Pienempään taidan vain levittää uuden kankaan päälle. Sohva on jo niin vanha ja kulunut, että pois joutaisi. Se on ruotsalaisen palapelifirman antiikkia, ainakin 30-vuotias.

Tuoleihin ostin jo kerran kangaskaupasta ylijäämäpaloja, mutta kotona totesin ne ihan vääränvärisiksi ja -tyylisiksi. Yritän myydä ne kirpparilla pois parin viikon kuluttua.

Siivooja oli eilen käynyt ja siivonnut. Lattiatkin oli pessyt, mutta aika oudoilta näyttivät. Ilmeisesti pesuvesi oli ollut likaista. Mutta en valita, parempi näin kuin ei ollenkaan siivousta.

Äänenavausta heti aamusta

Olo on kuin sellaisella, joka itkisi jos osaisi. Kuten minä. Niska ja yläselkä on ihan jumissa ja jomottaa. Pää särkee varmaan niskan takia, tai huonojen silmälasien. Nekin pitäisi käydä uusimassa, mitään en enää tahdo nähdä. Tai vaikka tahtoisinkin, en näe.

Työpäivän jälkeen näen kyllä kerrassaan hyvin, kaiken tuplana. Jotain vikaa on joko rilleissä tai silmissä tai kummissakin.

Yläselkä osaa olla kunnolla, jos venyttelen hartioitani joka suuntaan ja heiluttelen käsiäni kuin tuulimylly. Harmi vain, että heiluttelusta tulevat olkapäät kipeiksi. Nyt ei mikään ole hyvä.

Työkään ei maistu. Nyt on parin päivän aikana ollut vähän liian paljon pomon kanssa sukset ristissä. Hän oli viikon sairaana ja nyt taas takaisin työmaalla, eikä ilmeisesti hermot oikein kestä tätä painetta. Aamulla korotin oikein ääntäni ja sanoin tekeväni kaiken, mitä tarvitsee, mutta homman kerrallaan. Sanoin myös, etten ole ihmenainen vaikka hän niin luuleekin.

Minä tulen kyllä pomoni kanssa toimeen vaikka joskus kolahdetaankin yhteen. Hän on niitä ihmisiä, joille pitää sanoa kunnolla ennen kuin asia menee perille. Millään nöyristelyllä tai olemattomalla olemuksella ei mistään tule mitään.

Eilen sain äkäistä palautetta myös ylemmältä taholta. Tein töitäni kuten ennenkin, mutta olivat mokomat menneet muuttamaan atk-työkalun toimintoja käyttäjille ilmoittamatta. Kun lopputulos ei ollut sitä, mitä piti, minun syynihän se oli. Asia kyllä selvisi, mutta ei se mieltäni parantanut. Onneksi tänään sentään tiedän, mistä on kysymys ja osaan toimia kuten työkalu määrää.

Juuri tällä hetkellä on siivooja kotonani. Vähän jännittää, kun annoin hänelle vapaat kädet ja sanoin, että saa siivota ihan kuin itse haluaa. Toivottavasti ei päästä koiraa rappukäytävään, tai ainakaa unohda sitä sinne. Illalla nähdään, kuinka on työ sujunut ja onko kiva mennä puhtaaseen kotiin. Hän on saattanut jopa pestä ikkunat!

Äiti soitti eilen ja käski olla menemättä siihen maahan, jossa soditaan. Sanoin, ettei aikomuksenikaan ole mennä Ukrainaan, mutta ei hän sitä kuulemma tarkoittanut. Hänen mukaansa jossain pienessä Euroopan maassa on tällä hetkellä sotatila. Lupasin, etten mene sota-alueelle.

Viikonlopun riemuja

Aina ne on samanlaisia, ne meidän viikonloput. Lauantaiaamuna koira herättää viimeistään puoli kahdeksalta ja aloittaa aamushownsa. Murisee, haukkuu, juoksee ovelle ja parvekkeelle. Näykkii housunlahkeesta, katsoo silmiin, ynisee ja juoksee taas ovelle ja takaisin. Eikö me jo voitais mennä, se sanoo ja hyppää melkein syliin.

Hei, mun pitää saada jotain aamupalaa ensin, yritän vastata, muttei siitä mitään apua ole. Yritän silti juoda aamukahvini rauhassa ja samalla miettiä, mihin myyrämetsän jälkeen käveltäisiin. Lauantaisin nimittäin täytyy mennä myyriä metsästämään aina samaan puistoon. Mistä kummasta koira voikin tietää, koska on lauantai?

Kun lopulta pääsemme ulos, on sillä hirveä kiire. Se ei näe eikä kuule mitään matkallamme, ei väliä vieraista koirista eikä edes kissoista. Pääasia, että päästäisiin pian perille. Ja sitten kaivetaan. Joskus jaksan jopa pari tuntia kulkea sen perässä pitkin poikin puiston pusikkoja ja ihailla nopeita tassuja. Joskus en jaksa, ja silloin yritän suostutella sitä pois. Yleensä jään toiseksi, koira lähtee silloin, kun sitä huvittaa.

Säästä riippuen jatkamme lauantaita lenkillä. Jos on sateista, koira on kaivamisen jälkeen tosi kurainen, joten täytyy kävellä aika kauan, että se puhdistuisi. Jos on poutaa, kuiva muta putoaa karvoista nopeammin. Joskus on pakko vielä nostaa koira kylpyammeeseen lenkin jälkeen ja pestä oikein kunnolla. Siitä se ei tykkää yhtään.

Iltapäivällä käyn kaupassa ja koiraa saa lepäillä kunnes illalla taas lähdemme kävelemään.

Sunnuntaisin aamulenkki alkaa yleensä autoilemalla. Olen sen verran kulkija mieleltäni, että ainakin kerran viikossa täytyy käydä jossain muualla kuin vain kotinurkissa. Yritin viime sunnuntaina etsiä uutta puistoa enintään 100 kilometrin säteellä ja löysinkin useita. Tietysti päädyttiin juuri siihen puistoon, mihin ei koiria saanut viedä. Harmitti sellainen. Saisivat nettisivuilleen merkitä, ovatko koirat tervetulleita vai eivät.

Onneksi oli aurinkoinen kevätpäivä ja löysimme mukavan ulkoilureitin puiston ulkopuolelta.

Viinipullosta terroristiin

Kuinkahan tämänkin kertoisin, kun vieläkin naurattaa niin, ettei sormet näppäimillä pysy?

Tapahtui eilen työmaalla: Nuori kollega valmisteli lähtöjuhliaan, joihin täkäläisen tavan mukaan kuuluu muutama viinipullo erilaisten herkkujen lisäksi. Hän asetteli viinipullot ikkunalaudalle jäähtymään ja jatkoi mitä lie oli tekemässä. Jossain vaiheessa naisihminen otti viinipullot sisälle paitsi yhtä, jonka olisi vielä pitänyt kylmentyä lisää.

Neiti käänsi selkänsä ikkunalle ja samantien pullo meni nurin ja vieri ikkunalautaa pitkin ja putosi tietenkin kadulle hajoten tuhansiksi palasiksi. Pahaksi onneksi ikkuna on juuri parkkihallin sisäänkäynnin yläpuolella. Sisäänkäyntiä vartioi vartija.

Samalla hetkellä, kun pullo putosi ja hajosi pamahten, oli parkkihallin ohi ajanut auto. Vartija laski yhteen pullo + auto ja päätteli, että autosta heitettiin pommi toimistorakennustamme kohti. Terrorismiepäily oli valmis.

Samaan aikaan työkaverini kävi taistelua itsensä kanssa ja mietti, menisikö tunnustamaan vai jättäisikö asian sikseen. Rehellisyys voitti ja nuori nainen kiiruhti parkkihallille kertomaan, että pullo putosi hänen huolimattomuutensa seurauksena.

Vartija oli jo kutsumassa poliisia ja mietti, kuinka asian virkavallalle ilmoittaisi, pitäisikö koko rakennus evakuoida, miksi pommi ei räjähtänyt jne. Kun työkaverini kertoi, mitä oikeasti oli tapahtunut, tuli vartija hyvin, hyvin vihaiseksi. Koska pudonnut pullo olisi voinut vaikka tappaa ohikulkijan (tai vartijan), katsoi vartija parhaimmaksi laatia tapahtumaraportin. Kollegani oli kovin pahoillaan asiasta ja pelkäsi, että hänelle tulee jotain seuraamuksia.

Kun kuulin koko tarinan, ei nauramiseltani tahtonut tulla loppua. Olihan tilanne tietysti vaarallinen, mutta koska kukaan ei loukkaantunut eikä menettänyt henkeään, näin vain asian huvittavan puolen.

Ensi viikolla nuori viinipulloterroristi matkustaa takaisin kotimaahansa auringon lämpöön ja toivottavasti joskus unohtaa eilisen episodin.

Toivottavasti vartija sen sijaan muistaa asian jonkin aikaa ja seuraa liikenteen lisäksi myös yläilmoja. Koskaan ei tiedä, koska heitetään pullolla päähän tai maahan.

Musta koppakuoriainen lautasella

Oli se hauska uni! Oltiin työkavereiden kanssa syömässä ja lautasellani oli kaunis, kiiltävä ja suuri koppakuoriainen, perunamuusia ja värikäs rapu. Kovasti näytti herkulliselta, mutta kuva siitä olisi saatava ennen syömistä. Lähdin etsimään kameraani ja sillä välin työkaverini oli sotkenut koko lautasen, syönyt puolen koppiksesta ja levittänyt muussit värikkään ravun päälle. Suutuin aika lailla.

Samassa kuulin, kuinka vieressä istuva pomoni alkoi haukkua kuin koira. Hau, hau, hau! ja murinaa päälle. Ei hän vihaiselta vaikuttanut, kuhan haukkui. Ihmettelin moista puhetta, kun en mitään ymmärtänyt, sitten heräsin ja haukunta jatkui. Koirahan se siinä haukkui ja murisi unessaan juuri samalla äänellä kuin pomoni oli hetki sitten tehnyt.

Uudelleen nukahdettuani istuin kuorma-auton lavalla ja yritin pysyä kyydissä. Tie oli jäisen liukas ja luntakin oli ihan tarpeeksi.

Unet ovat kyllä outoja. Minä näen mitä kummallisempia juttuja joka yö. Joskus vähän pelottaakin nukkumaanmeno, kun koskaan ei etukäteen tiedä, mitä taas tapahtuu. Onneksi toistaiseksi olen vielä herännyt uniani ihmettelemään.

Voitin muuten taas eilen lotossa. Tällä kertaa kolme euroa. Olen siis lottovoittaja.

Lotossa voittaa aina

Tarkistin aamulla, kuinka paljon tällä kertaa olin voittanut paikallisessa miljoonalotossa. 7,90 euroa oli pelitilille ilmaantunut! Tänä vuonna noita pieniä voittoja on tullut jo aika monta, suurin taitaa olla tähän mennessä 8 euroa. Kyllä pelaaminen kannattaa! No, voitoista huolimatta taidan olla häviöllä vaikka suuria summia en viikoittan lottoakaan, yksi tai kaksi riviä enintään.

Töihin tullessa kuulin jo kaukaa, että minua oli odotettu. Hyvä, kun eivät ovelle vastaan juosseet. Yksi kollega oli hukannut junalippunsa ja kukas muukaan sen pystyisi löytämään kuin minä. Ihmettelin oikein ääneen, miksei joku toinen asiaa voinut hoitaa. "Sinä olit ottanut sen vastaan", sanottiin. Niin olin, tammikuun 5. päivä ja sen jälkeen luovuttanut lipun henkilölle, joka asiaa hoiti. "Mutta kun sitä lippua ei ole missään!", minulle huudettiin. "Olet hukannut sen!" En varmasti ole.

Että ne jaksaa. Kyllä joku toinenkin olisi osannut etsiä ihan samasta paikasta kuin minä, jos olisi vähän asiaa ajatellut. Harrastin hetken salapoliisin työtä ja kiikutin lipun oikealle henkilölle. Hän oli ylenmäärin kiitollinen. Lupasi tuliaisia, kun palaisi matkaltaan. Jos aamuhuutaja olisi edes ihan pikkuisen ajatellut ensin, saattaisi hän nyt olla tuliaislistalla. Vähän logiikkaa ja vielä vähemmän huutoa, niin asiat hoituu helpommin ja nopeammin.

Onneksi päivä vaan parani, kun näin, että sähköpostissa oli ilmoitus itseltään Kuningatar Elisabetin maksumestarilta. Minulle kuulemma on tulossa iso summa rahaa lontoolaisesta pankista. Tiesinhän sen, että joku päivä Elisabeth muistaa minuakin!

Tausta-ajatuksia ja murheellista mieltä

Hassusti ihmisen mieli on jaettu niin, että tavalliset päivähommat sujuvat vaikka aivot melkein halkeavat kipeistä ajatuksista.

Minulla on sellaisia ajatuksia nyt kaksi. Toinen on vanha äitini, joka tulee päivä päivältä höpömmäksi. Juttelin hänen kanssaan viikonloppuna, eikä siitä mitään tullut. Hän ei kuuntele ollenkaan, puhua pälättää samaa asiaa minuuttitolkulla. Kun hän kysyi, kuinka voin, kerroin rehellisesti, että jalka on kipeä ja olkapäät särkevät. Siihen äiti totesi, kuinka mukavaa on, että minulla oli kaikki hyvin. Olin hetken hiljaa.

Hän kertoi myös häiritsevistä unistaan ja vanhoista asioista, jotka ponnahtavat mieleen vaikka ei pitäisi. Yritin sanoa siihen jotain lohduttavaa, mutta yhtäkkiä hän luuli, että poikani oli kuollut. Voi sitä huutoa ja valitusta! Minun piti oikein ääntäni korottaa ja moneen kertaan vannoa ja vakuuttaa, ettei kukaan lähisukulainen ole tietääkseni henkeään menettänyt. Kuulemma vieläkin veivaa samaa asiaa, sanoi sisareni eilen.

Pelkään, että minusta tulee vanhana yhtä höperö kuin äidistäni.

Toinen ikävä asia on minua nuorempi tuttavani, jolla on todettu erittäin vakava tauti. Sellainen, johon ei oikeastaan ole hoitoa eikä lääkettä. Elinaikaa on annettu kolmesta viiteen vuotta, jollei jotain ihmettä tapahdu. Olen erittäin surullinen hänen puolestaan. Muutama vuosi sitten tuttavani löysi uuden onnen elämäänsä. Toivon, että hänen elämänkumppaninsa jaksaa pitää rakkaastaan huolta loppuun saakka. Kenellekään ei tällaista toivoisi, ei kenellekään.

Muokattu illalla: Haluan vielä mainita, että äitini vanhuudenhöpsöydestä huolimatta rakastan häntä kyllä. Hän on ollut minulle aina tärkeä ja siksi tämänhetkinen tilanne tuntuukin pahalta. Jos olisin lähempänä, voisin vaikka pitää kädestä kiinni, mutta nyt ei auta kuin yrittää puhelimitse ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Yllätyksellisesti koti tuli siistiksi

Tehtiin koiran kanssa lauantaiaamuna pelkkä pikalenkki, kun odottelin tulevaa siivoojaani tarkastus- ja tutustumiskäynnille. Hän tuli juuri silloin, kun oli ilmoittanutkin - ja alkoi heti hommiin!

Olin kuin puulla päähän lyöty. Luulin, että hän vain halusi nähdä paikan ja kertoa, kuinka kauan hänellä menisi koko huushollin siivoamisessa. Ehei, rouva kysyi ensi töikseen, missä pölynimuri oli ja sen jälkeen halusi tietää aloittaako keittiöstä vai olohuoneesta. Keittiötä ehdotin ja juoksin alta pois.

Raivasin olohuonetta sillä aikaa, kun keittiössä riehui pyörremyrsky. Välillä kävin makuuhuoneessa istuskelemassa ja pohdin koiralle, josko pitäisi lähteä ulos. Koira olisi lähtenyt, mutta en kuitenkaan arvannut sitä tehdä. Seuraavilla siivouskerroilla rouva onkin yksin ja saa päättää ihan itse, kuinka siivoaa, mutta nyt halusin vähän seurata työtään.

Vähän meni päivän suunnitelmat metsään, mutta ei se haitannut. Me ollaan koiran kanssa kovin joustavia, eikä harmistuta vaikka pitäisikin ajatella tekemiset uusiksi.

Sunnuntaina kävin aamulenkin lopuksi ostamassa tulppaaneja puhdasta kotia koristamaan.

Olen kyllä niin hirmuisen tyytyväinen päätökseeni hankkia siivousapua! Tästä tuli suuri ilo.

(Tähän piti tulla kuva tulppaaneista, ja tuleekin kunhan saan latauksen onnistumaan. Illemmalla ehkä.)

Siinä se on, tulppaanikimppu. Kukat olivat tällä kertaa aika huonoja, mutta onneksi sentään kauniin värisiä.

Tylsyys

Mitä tehdään, kun kaikki koko tässä pienessä elämässä tuntuu tylsältä? Ei mitään. Ja sitten tuntuu vielä tylsemmältä. Jos olisin nuori, sanoisin nyt "Booooring!". Vai sanooko kukaan enää niin?

Työssä on masentavan tylsää. Tokihan minulla töitä piisaa ihan tarpeeksi. Kukaan ei kyttää ja saan jopa toteuttaa itseäni hieman eli ihan itse päättää, kuinka asioita teen. Mutta silti, samat tekstit ja samat naamat päivästä toiseen. Samat sähköpostit ja toimintamallit ja -menetelmät. Lähes kaikki on jo ajateltu valmiiksi, sen kuin täytät tyhjät kohdat.

Tiedän kyllä syyn tähän tylsyyteen. Se on aurinko, joka pysyttelee liian alhaalla eikä luo säteitään päälleni. Aamuisin alkaa jo tuntua vähän paremmalta, mutta päivän mittaan tylsyys valtaa alaa ja illalla olen ihan zombi.

Valitin tätä valonpuutetta tänään fb:ssä ja pari ystävääni kommentoi vannomalla kirkasvalolampun tehoon. Auttaisikohan se oikeasti? Jos sellaisen hommaisin, en varmaan malttaisi tyytyä suositeltuihin aikoihin vaan aloittaisin valon liikakäytön ja tulisin valoholistiksi. Ainakin katkaisuhoito olisi helppoa. Korvaavaksi hoidoksi voisin määrätä itselleni kynttilöitä palamaan ikkunalaudalle.

Äh, taidan ostaa tulppaneja maljakkoon ja unohtaa kirkasvalolampun. Tulee vielä tulipalo niistä kynttilöistä.

J.K. Yllätys, yllätys, minulle tulee ensi viikolla siivooja! Lopultakin tein päätöksen ja nyt odotan jo innolla. Täytyy varmaan viikonloppuna vähän siistiä paikkoja, ettei hän pahasti pelästy.

Kiusaajakoulutusta

Vietin eilisen päivän koulunpenkillä tai tavallinen tuolihan se oli. Ilmoittauduin jo viime vuonna työpaikkakiusaamiskurssille (kamalan pitkä sana!), mutta moneen kertaan jouduin sen perumaan kiireitten takia. Onneksi viimein pääsin kuulemaan, mitä kaikkia kauheuksia ihmiset joutuvat kestämään ja kuinka työnantajallani on tehokkaat aseet asian korjaamiseksi.

Tajusin eilen, kuinka hyvin minun työpaikallani on asiat. Ryhmäpohdintoja tehdessämme muistin, että muutama ikävä tapaus tässäkin toimistossa on ollut, mutta sangen hyväntahtoisesti tulemme toimeen. Tietysti välillä menee ajatukset ja sanat ristiin ja äänikin saattaa joltain kohota, mutta mitään työpaikkakiusaamiseen verrattavaa meillä ei ole. Tai sitten olen täysin sokea.

Kouluttajamme oli paljon kokemusta omaava psykiatri, joka kertoi hirveitä tositarinoita elävästä elämästä. Kiusaaminen alkaa niin pienestä, että kiusattu ei alkuun sitä edes tajua. Kun lopulta vuosikausen jälkeen kiusatuiksi tulleet tajuavat hakea apua, on työkyky usein jo mennyt.

Minua syytettiin kiusaamisesta viime vuonna, mutta aika pian tajusin, etten ollutkaan ainoa syytetty. Uusi työntekijä halusi jostain syystä pistää sekaisin koko työyhteisöpakan ja yritti - ehkä tahtomattaan - saada meidät vanhat kyräilemään toisiamme. Onneksi hän ei tajunnut, kuinka hyvin työpaikallani kommunikoidaan. Asia selvisi hyvin nopeasti, eikä tulokas täällä kauaa viihtynyt.

Kunpa muistaisin joka aamu sanoa huomenet ja illalla toivottaa hyvää illan jatkot jokaiselle, ettei kukaan vahingossakaan luule, että tahallani jätän jonkun huomioimatta. Voi olla, että joudun naurunalaiseksi, mutta parempi se kuin työpaikkakiusaajaksi nimittäminen.

Näpit jäässä, ja polvet

Himmentävät viikonlopuiksi työpaikan lämmitystä niin tyystin, että maanantaiaamuisin saa aina varautua pahimpaan. Työtuolini selkänojalla lepää lahjaksi saamani shaali kaiken varalta. Tänä aamuna se pääsi tositoimiin, vieläkin on tiukasti kiedottuna ympärilleni.

Sääliksi kävi uutta työntekijää, joka on sijoitettu kaikista kylmimmän kulmahuoneen viimeisimpään nurkkaan. Hyvin siellä valoa riittää, kun ikkunoita on joka suuntaan, mutta tuulta myös. Neiti joutui vielä antamaan takaisin Pomolle tämän sähkölämmittimen, kun Pomonkin huone oli kuin jääkaappi. Onneksi kulmahuone sentään saatiin nopeasti lämpimäksi korjausmiesten avustuksella, mutta kaikki muut toimistokopit pysyvät kylminä pitkälle iltapäivään.

Sormet vähän lämpiävät, kun näpyttelen, mutta polvet palelevat. Pitäisi olla viltti jalkojen päällä.

Tuleekohan tästä paljon säästöä, kun lämmitys ajetaan pariksi päiväksi kokonaan alas ja maanantaina koko valtavaa taloa yritetään saada lämpimäksi? Patterit hehkuvat tuntikaupalla ennen kuin edes pieni osa rakennuksesta on lämmin. Tietysti rakennuksen viileneminen johtuu myös viikonlopuista. Nyt oli kylmää ja tuulista ja räntäistä, eikä ulos tehnyt mieli nenäänsä pistää. Ei ihme, että toimistorakennuskin vilustui.

Koiran sain eilen lenkille, muttei sitäkään huvittanut rännässä tarpominen. Äkkiä piti päästä autolle ja takaisin kotiin lämpimään. Voi kun tulis pian kevät!

J.K. Tukasta tuli lyhyt ja mukava. Seniorihippikampaaja onnistui työssään paremmin kuin etukäteen ajattelin.

Levottomat jalat - ja kädet

On outo olo, sellainen hermostuneen levoton. En jaksaisi millään istua työpöytäni ääressä. Äsken jo häivyin kävelemään pitkin käytäviä ja häiritsemään työkavereita tajuttomilla tokaisuillani tai älyttömillä kysymyksilläni?

Yksi kollega kysyi, josko on ukkosta ilmassa, kun tuntuu levottomalta. Ehkä tuntosarveni toimivat viiveellä, sillä eilen näihin aikoihin jyrisi ja salamoi oikein kunnolla. Nyt on vaan pimeää.

Näitä levottomuusolotiloja tulee silloin tällöin. Tuntuu, kuin olisi muurahaisia pitkin kroppaa vaikkei yhtään kutitakaan. Sellainen kumma kihelmöinti, mistä en osaa ottaa selvää. Eiköhän tämäkin tunne pian katoa ja sitten on vain polvi ja nilkka kipeä.

Lauantaina menen kampaajalle. Tilasin ajan ihan uudesta paikasta, jonka ohi yhtenä viikonloppuna kävelin. Liike näytti ulospäin kovin mukavalta ja siistiltä, joten päätin pistää pääni likoon. Leikataan, sanoi kampaaja. Lauantai-iltana joko nauran tai itken.

Olen muutaman kerran käynyt työkaverin suosittelemalla kampaajalla, mutta viimeisin käyntikerta oli liikaa. Värjäri oli äkäinen ja epäystävällinen, eikä leikkauksen suorittajakaan ollut parhaimmillaan. Ennen tapasin mennä aina uudestaan samalle kampaajalle vaikken olisi tykännytkään. Ajattelin, että niille tulee paha mieli, jos menen muualle. Nyt en enää välitä. Hiusten leikkaus ja värjäys maksaa niin paljon, etten halua kerta toisensa jälkeen pettyä.

Katsoin äsken kalenterista, että minulla on menoa ensi viikon perjantaina. Ostin jo pitkän aikaa sitten liput suomalaisen pitkäaikaissuosikkini keikalle. Saa nähdä, kuullaanko "Levottomat jalat" vai pelkästään uudempaa tuotantoa.

En enää koskaan ikipäivänä tee niin!

Hyvähän se on sanoa, kun itselleen sanoo. Tein taas jotain, josta olen itseäni varottanut jo monta vuotta. Päätin aikapäiviä sitten, etten enää ikinä, koskaan tee mitään netti-ilmoitusta itsestäni tarkoituksena löytää ihminen elämääni.

Tänään päätökseni hävisi mihin lie taivaan tuuliin. En edes ajatellut koko asiaa, kun jonkun linkin kautta osuin hakupalveluun. Ihan vain huvikseni väsäsin itselleni profiilin ja aloin täyttää lomaketta ja kirjoittaa jotain itsestäni. Koska olen raukka pelkuri, lähdin leikkiin salanimen turvin. Eikä kuvaa missään tapauksessa! Jokainen ilmoitukseen kirjoittamani sana on kuitenkin totista totta, rivien välistäkään ei voi mitään lukea. Tuskin se ketään silti kiinnostaa. Jos niin hullusti käy, että joku ilmoituksen lukee ja vielä hullummin, että ottaa yhteyttä, niin sitten en tiedä, mitä teen. Pitääkö vastata vai saako asian unohtaa?

Mistä ihmeen aivolohkosta tämä ääliömäinen ajatus oikein irtosi? Vasta eilen kotiin mennessäni ajattelin, kuinka kiva on tulla kotiin, kun saa olla rauhassa eikä kukaan käske tai komenna. Yhtään ei haittaa, vaikka eteisessä odotti kenkävuori, ruokapöydän pintaa ei näy kaikenmaailman kirjoilta, laskuilta, langoilta ja puikoilta (juu, olen vähän neuloskellutkin viime aikoina) eikä petiäkään ollut kukaan pedannut. Ihana rauha ja koiran hännän heilutus.

Eipä ole ensimmäinen kerta elämässäni, kun toimin ennen kuin ajattelen. Huh, ihan hirvittää, kuinka paljon niitä kertoja on. Joko olen outo kummajainen tai aivoni kulkevat monta askelta jäljessä.

Mitä, jos jättäisin ilmoitukseni leijumaan nettiavaruuteen? Yksin on hyvä olla.

Lämmintä alle ja ylle

Töissä järjestetään tällä viikolla keräys tämän kaupungin sadoille asunnottomille. Lämpimiä vaatteita, asusteita, huopia, lakanoita ja muuta tarpeellista saa tuoda aulassa oleviin laatikoihin. Siitä ne kuljetetaan keräyskeskukseen ja jaetaan tarvitseville.

Kävin eilen läpi kaappejani ja päätin luopua suurimmasta osasta lakanoitani. En minä niitä määräänsä enempää tarvitse. Kaksi isoa muovikassillista tuli täyteen jo pelkistä yhden sängyn lakanoista. Tuplalakanoita on varmaan saman verran poistettavissa, ja tyynyliinoja. Inventoin ne tänä iltana.

Aamulla vähän lajittelin pussien sisältöä ja lisäsin niihin villapaitoja, myssyjä ja muutamat ulkoiluhousut. Vielä näyttää kaapissa roikkuvan pari-kolme talvitakkia, joista voin ilomielin luopua sekä villatakkeja ja ns. parempia villakangashousuja. Kaikki ovat liian pieniä minulle tai muuten vaan en enää niitä käytä.

Totesin taas kerran, että minulla on ihan liikaa vaatteita ja tavaraa yleensäkin. Olen yrittänyt päästä osasta eroon täällä asuvien suomalaisten nettikirpparilla, mutta se ei ole helppoa. Toisen turha ei aina ole toisen aarre, vaikka ilmaiseksi antaisi. Ehkäpä otan joskus päivän vapaaksi ja vien kaiken ylimääräisen kierrätyskeskukseen.

Ei muuten ollut laatikkoa työpaikan aulassa ainakaan vielä tänä aamuna. Vartija kuitenkin otti pussini vastaan ja lupasi ilmoittaa asiasta eteen päin ja pyytää keräyslaatikkoa. Luulen, että meitä on muitakin, jotka haluavat keräykseen osallistua.

Unohdin repun

Jatketaan nyt tällä ruokalinjalla, kun alkuun on päästy. Tänään oli jo ihan toinen meininki mielialassani, kun sain nukkua yli yhdeksään, eikä koiralla vielä silloinkaan ollut kiire ulos. Aamupalaa purressani mietin, mitähän pitäisi kotiin ostaa, että saisin jotain syötävää aikaiseksi.

Tytär oli eilen tehnyt tomaattikeittoa, mitä tuntui juuri sopivalta sunnuntaipäivääni. Kotoa löytyisi lähes kaikki tarpeellinen, mutta tuoreita tomaatteja ei ollut. Ei hätää, kävellään koiran kanssa vihanneskaupan ohi ja ostetaan muutama tomaatti.

Koira oli päättänyt hieman toisin ja vei minut ensin metsään kuoppia kaivamaan. Sillä laillakin saa sunnuntaiaamupäivän kulumaan. Oltiin vain niin outoon aikaa liikkeellä, että metsä oli täynnä meille vieraita koiria ja omani alkoi hermostua uteliaisiin lajitovereihinsa. Parin koirarähinän jälkeen lähdettiin pois. Tehtiin pieni katulenkki ja suunnattiin vihanneskaupalle.

Ostin tomaatteja, salaattia, sipuleita kilon pussin, vähän vuohenjuustoa ja pari tulppaanikimppua. Torimyyjältä jonotettiin vielä yksi grillibroileri ja viinikaupasta haettiin pari pulloa viiniä. Päätin, että niillä pärjätään tuleva viikko.

Kotiin oli vielä matkaa ja kädet venyivät. Toisessa roikkui neljä muovipussia ja toista kiskoi koira. Siinä vaiheessa muistin repun. Miksi en viikonloppuisin lenkille lähtiessäni muista heittää reppua selkään? Olisi niin paljon helpompi kuljettaa yllätysostokset kotiin selässä kuin raahata muovikasseja. Tunsin itseni erittäin tyhmäksi.

Mitähän eilen syötäisiin?

Kuinka voikin olla niin vaikea päättää, mitä söisin perjantai-iltaisin? Tämä on kyllä oikea ensimmäisen maailman ongelma, jota ei oikeasti pitäisi ollakaan.

Eilen asia hoitui onneksi aika helposti, kun aloin bussissa selata reseptejä ja päätin paistaa sinihome-kinkku-päärynä-piiraan. Ohjetta lukiessani päätin piiraan olevan hyvää. Ostin homejuustoksi Stiltonia, se tuntui käteen mukavan jämäkältä ja raastettavalta. Lopputulos oli syötävä, muttei muuten mikään erikoinen. Tuskin toista kertaa enää.

Pari vuotta sitten minun oli perjantaisin saatava pastaa. Valmistin erilaisia kastikkeita tai muuten maustoin makaronin. Sitä jatkui kunnes kyllästyin. Sen jälkeen oli sushin vuoro. Perjantai-iltani alkoi sushi-ravintolassa, josta ostin pussillisen kala-riisi-kääryleitä kotiin. Sitä kesti jonkin aikaa kunnes taas kyllästyin.

Sushin jälkeen tuli kala. Piti oikein kiiruhtaa lähimarketin kalatiskille hakemaa syötävää ja sieltä äkkiä kotiin kokkaamaan. Hyväähän kala on ja nopea valmistaa. Taas kuitenkin kyllästyin ainaisiin kalailtoihin.

Typerä ongelmahan tämä on, tiedän. Helpoimmalla pääsisin, kun vain menisin kauppaan ja ostaisin, sitä mitä käteen sattuu. On vain niin hullusti, että tykkään ruoasta ja hyvistä mauista, mutta perjantai-iltaisin en halua viettää pitkiä aikoja kokaten.

Tänään lauantaina en mene kauppaan niin kuin yleensä. On liian liukasta ja autossani ei ole talvirenkaita. Syön loppuun sen eilisen piiraan ja hernekeittoakin on vielä jäljellä. Huomenna mietin ruoka-asioita uudelleen.

Joskus täytyy katsoa taakse päin

Tapasin tänään työkaverini, ystäväni, jota en pitkiin aikoihin ole töissä nähnyt. Hän on joutunut olemaan sairaslomalla kuukausitolkulla aivokasvainten leikkausten vuoksi. Tai oikeammin sen takia, ettei ole toipunut kunnolla vaan saanut uusia tauteja vaivoikseen.

Ystävällä oli tapaaminen lääkärin kanssa ja sen jälkeen kävimme yhdessä (aviomiehensä avustamana) kahvilla ja juttelemassa pitkästä aikaa. Kun hitaasti ylitimme suojatietä, alkoi vieressämme oleva auto peruuttaa kohti. Ystäväni ja miehensä olivan onneksi kauimpana, mutta minua auto pääsi kolhaisemaan. Onneksi huusimme niin lujaa, että kuskikin kuuli ja iski jarrut pohjaan. Että olin vihainen!

Ryntäsin kuskin viereen ja näytin erinäisin käsimerkein ja kerroin suomalaisin tehosanoin, mitä ihan ensimmäiseksi täytyy tehdä, kun autoa alkaa peruuttaa. Ensin katsotaan, ettei ketään ole takana! Puolalainen kuski oli kyllä häpeissään ja vieressään istunut nuori nainen ei kehdannut katsettaan nostaa auton lattiasta. Varmaan harmitti heitäkin. Olihan siihen peruutukseen syynsäkin, mutta silti.

Koko juttu nauratti jo hetken kuluttua. Ei pitäisi lähteä omilta nurkilta vilkkaille kaduille seikkailemaan. Heti sattuu ja tapahtuu.

Kun olin taas saattanut ystäväni kotimatkalle, kävin ostamassa suomalaisesta kaupasta pari tölkkiä hernekeittoa ja pussin Panttereita. Vielä kun olisin saanut ruisleipää, mutta se oli lopussa. Vasta helmikuussa tulee uusi erä.

Kaaduinpa kerran ja toisenkin

Taas kerran on aika yrittää. Jo monta kuukautta olen ajatellut, että tästäkin voisin kirjoittaa ja tästä ja tästä ja..., mutta illan tullen kotiin päästyäni en enää ole jaksanut miettiä saatikka sitten istua näytön ääreen tuntojani pohtimaan.

Mutta kokeillaanpa, jos tämä homma taas lähtisi käyntiin. Peukut pystyyn siellä!

Olen viime aikoina kaatuillut eli mennyt nurin muutamankin kerran. Onneksi mitään vakavaa ei ole tapahtunut, mutta kuten tänään apteekissa totesin, it is the story of my life, and perhaps of my death.
Vaikken mitään todenperäisyyslaskelmista ymmärräkään, olen lähes sata varma siitä, että kuolla kupsahdan jonkun typerän kaatumisen seurauksena.

Pari viikkoa sitten kannoin kaikessa rauhassa kauppakasseja autosta talon aulaan tarkoituksenani siirtää ne hissiin ja hissukseen siitä kotiini. Koira odotteli autossa omaa vuoroaan. Kassit olivat jo aulassa ja viimeisenä kuormana raahasin vesipullopakkausta portaita pitkin (en juo hanavettä täällä, se on pahaa vaikka sanovatkin, ettei siinä mitään myrkkyjä ole). Jostain syystä en keskittynyt, enkä nostanut jalkojani tarpeeksi pärjätäkseni korkeiden askelmien kanssa ja kaatua rojahdin kivitasanteelle. Polvet - niin ensin luulin - iskeytyivät kiveen ja vesipakkaus lensi metrin päähän. Muovipullot säilyivät ehjinä kuten jalkanikin, mutta kipu oli helvetillinen. Toiseen jalkaan sattui polven alapuolelle ja toinen sai iskun juuri polven yläpuolelle. Onneksi ei käynyt pahasti.

Viime sunnuntaina oli iltamyöhällä koiran kanssa lenkillä ja ihan muina naisina kävelin puiston käytävällä, kun koira näki jotain uhkaavaa. Vastaan tuli mies muovikassin kanssa, mutta puolisokea koirani luuli näkevänsä jotain muuta ja oli valmiina hyökkäämään pussin kimppuun. Siirryin pois polulta ja kompastuin sekä liukastuin yhtäaikaa puun juurakkoon. Siinä samassa olin turvallani ja pärskin märkää sotkua suustani. Muovikassimies nosti minut ystävällisesti ylös. Onneksi tälläkään kertaa ei pahasti käynyt, rillit säilyivät ehjinä ja minä myös. Nenävarsi on kyllä ruvella ja oikean käden nivelsiteet venähtäneet, mikä todettiin seuraavana päivänä sairaalan ensiavussa.

Nyt täytyy kulkea varovasti loppuvuosi. Kaatumiskiintiö tälle vuodelle on jo täynnä.