Hamsteriko minusta on tullut?

Ostin kaapin, ihan tavalliset ruotsalaisen, mutta kovin, kovin halvalla. Ajattelin, että tuonne käytävän päähän sen saisin sovitetuksi ja mittojen mukaan niin onkin. Nyt se näyttää liian suurelta. No, kaipa sen jonnekin nurkkaan saan ja voin käyttää vaikka siivouskomerona.

Koko ajan yritän päästä eroon turhasta tavarasta ja sitten menen ja ostan lisää. Sisäinen hamsterini ilmeisesti yrittää päästä väkisin ulos. Varasin toukokuiselle lauantaillekin kirpputoripöydän, jos vaikka jaksaisin raahata roiniani toisten töllisteltäväksi. Tai voi niistä joku käydä kaupaksikin.

Olen yrittänyt kaupata joitakin "hyviä" esineitä naamakirjan täkäläisessä ostaa-myy-vaihtaa-varastaa-ryhmän sivuilla, mutta aika huonosti on kelvannut. Vanhan fillarini sain lopulta eilen myydyksi peräti vitosella. Menikin hyvään - ja hienoon - kotiin ja onneksi uusi omistajapoika osaa pitää siitä huolen. Heti sain joltakin kommenttia, että myin liian halvalla. En tiedä, jos kympillä ei mene kaupaksi, niin sitten tingitään. Parempi pyörän on olla baanalla kuin kellarissa pölyttymässä.

Urheilua, liikuntaa ja ikäviä muistoja

Piti mennä koirien kanssa tavalliselle sunnuntailenkille tuohon läheiseen metsään. Viime viikonloppuna jäi myyrät saamatta kiinni ja nyt piti jatkaa etsimistä. Kyllä sitä metsää etsittiinkin, tai oikeastaan sinne pääsyä. Tänään oli paikallinen katujuoksutapahtuma ja reitti kiersi meidän metsän. Sainpas minäkin koirien kanssa kiertää muutaman kilometrin ennen kuin löysin aidatusta alueesta aukon. Onneksi löysin, metsä oli vihertynyt viikossa niin, etten ollut tunnistaa sitä samaksi!

Kauhean raskasta näytti muuten juokseminen olevan. Haaveilin joskus itsekin juoksevani ainakin 10 kilometrin kisan, jollen nyt peräti maratonia. Eipä enää tarvitse haaveilla, ei näillä jaloilla juosta kuin muutama askel. Vasen nilkka ei taivu ja oikea on muuten vain kipeä, eikä taitaisi polvetkaan kestää hakkaavaa menotyyliä. Mitäs siitä, minä kävelen koirien kanssa, onhan se liikuntaa sekin.

Meidän vihreä metsä

Jonkin aikaa vietimme kuoppia kaivaen ja lopulta kiskoin koirat kotiin. Olin ottanut kännykällä muutaman kuvan, jotka siirsin saman tien koneelle. Ei olisi pitänyt. Tai ei olisi pitänyt alkaa selata muita kuvia. Yhtäkkiä eteeni ilmestyi ex-puolisoni makaamassa sammuneena keittiön lattialla. Hyvä, etten oksentanut.

Pahat muistot veivät toiseen virheeseen. Aloin kuunnella puhelimeni muistissa olevia saarnoja, joita eksä minulle kännissä piti. Toisaalta hyvä, että kuuntelin, pysyypähän paremmin mielessä, miksi olen nyt onnellinen yksineläjä, enkä ala jahkailla menneisyyden perään. Silti, olisi saanut jäädä kuuntelematta, tuli liian monta ikävää ja inhottavaa asiaa mieleen. Paasausta kuunnellessani toinen koirista katsoi minua hetken ja häipyi parvekkeelle. Ehkä sekin muisti.

Keitettyjä kananmunia kaupan tiskiltä ja koirien mahavaiva

Eilen töissä pidettiin ns. yhteislounas. Me tavalliset tallaajat tuotiin syömiset, pomo juomat ja yhdessä syötiin. Oli siinä kokouskin mukana, mutta ruoka tuntui eniten kiinnostavan työkavereita.

Minun osuuteni oli iso salaatti, jonka sekoittelin vasta työmaalla. Hyvin näytti maistuvan, kaikki meni. Aikamoisia herkkuja oli osa työkavereista loihtinut, osa taas oli unohtanut asian kokonaan ja kiirehti kauppaan ennen syöminkejä.

Aika nopeasti kaupanhyllyiltä löytyykin oikeaa syötävää. Tuli salaatteja, hedelmiä, mansikoita, makkaroita ja keitettyjä kananmunia! Olin kuullut, että sellaisia olisi, mutten ennen ollut nähnyt. Avasin paketin varovasti ja siellä ne kököttivät, kauniit valkoiset, kuorettomat munat. En viitsinyt ottaa suojakalvoa pois viimeisen muovirasian päältä. Jotenkin ajattelin, että saattavat jäädä syömättä. Oikeassa olin, kenellekään eivät munat maistuneet.

Iltapäivällä jälkiä siivotessamme yritin kaupata (lue: tyrkyttää) munia kollegoille kotiin viemisiksi. Ei kukaan halunnut. Outoa, olihan niissä viimeiseen käyttöpäiväänkin vielä yli kaksi viikkoa aikaa. Lopulta munat päätyivät minun kassiini, kun olen sen verran vanhanaikainen, etten osaa heittää ruokaa pois.

Illalla murjoin munan kummankin koiran ruokakuppiin nappuloiden lisäksi. Hyvin maistui.

Aamulla minut herätettiin tosi varhain, kavereiden piti selvästikin päästä ulos. Heti kun pihalle ehdittiin, oli asia selvä. Kummallakin oli kunnon koiraripuli. Se siitä kananmunasta, enää en taida ainakaan kaupan keitettyjä munia koirille antaa, enkä syödä itsekään.

Lääkettä vaivaan

En muista, koska niskani olisi ollut näin kovassa jumissa ja kipeänä kuin nyt on. Tämä alkoi vähitellen pari päivää sitten ja nyt ei pää kääntyy vain vyötäröstä. Äsken koirien kanssa vesisateessa kävellessäni mietin, että lääkäriinkö tästä täytyy lähteä. Vaikka ei niistä ennenkään ole tällaiseen vaivaan apua ollut.

Kotiin tultuani kaadoin lasiin reilun mitan Skotlannin tuliaisjuomaa. Eiköhän se nyt ainakin vähän lihaksia rentouta, tai ainakin voin niin kuvitella. Samalla voin mielessäni seikkailla vuorilla ja katsella, kuinka haggis kiertää kukkulaa.

Kaipa tähän niskakipuun syykin on. Parina iltana olen nukahtanut sohvalle pahaan asentoon ja vasta aamuyöstä kömpinyt sänkyyn. Eikä tuo jatkuvasti vaihteleva sääkään varmaan hyvää tee. Vähemmästäkin niska suuttuu, kun pitää hyppiä kesästä syksyyn ja taas takaisin vähän väliä.

Katsotaan nyt, kuinka itselääkitys auttaa. Skool!

Koirat portsareiksi

Kaikkea sitä ehtii tapahtua, kun on vähän aikaa poissa! Perjantaina oli oven ulkopuolella lappu, että huomenna alkaa parvekeremontti ja korjausväen täytyy päästä parvekkeelleni klo 7.30:stä alkaen. Mitään aikaisempaa ilmoitusta asiasta en ole saanut, mutta onhan jotain voinut tapahtua lomani aikana.

Nyt olen miettinyt, kuinka huushollin järjestäisin, että miehet (joo-o, en usko, että naisia on porukassa. Ei täällä koskaan ole.) pääsevät kulkemaan työmaallensa. Taidan velvoittaa koirat
hoitamaan portsarin hommia. Ei ne ovea osaa avata, mutta kovasti osaavat toivottaa tervetulleiksi. Hankalaa siitä tulee, mutta mitäs jättivät ilmoittamisen viime tippaan. Töistä en voi olla poissa juuri nyt, joten varmaan pitää avainkin miehille antaa vaikka yhtään en haluaisi.

Muutaman asian olen päättänyt tehdä ihan oman mieleni mukaan. Suljen asunnon vesijohdot ja lukitsen pari huonetta. Harmittaa, kun en saa kaikkia ovia lukkoon, mutta onneksi sentään makuuhuoneen. Ajattelin, että järjestäisin kulun parvekkeelle vain keittiön kautta, mutta ainakin olkkarin kauttakin sinne nyt pääsee. Toisaalta, voisinhan lukita parvekkeen ovet ja ottaa avaimet mukaani. Hyvä ajatus! Niinpä taidankin tehdä. Saavat sotkea vain keittiön lattian, se on helppo siivotakin.

Kaikkea sitä täytyykin järjestellä ja miettiä! Ihmettelen tosissani, miksi niinkin isosta asiasta kuin parvekeremontista ei ole mitään ilmoitettu aikaisemmin.

Toiseen yllätykseen törmäsin aamulenkillä koirien kanssa. Olen jo pitkään ihmetellyt suurten puitten takana olevaa rähjäistä, melkein kaatumaisillaan olevaa taloa. Nyt sen eteen oli ilmestynyt poliisin tiedote. Omistajalle on ilmoitettu, että kunta ottaa talon haltuunsa, jos sitä ei kunnosteta. Omistaja on luvannut korjata talon kesäkuun loppuun mennessä, mutta mitään ei ainakaan vielä ole tehty. Taitaa tulla omistajapapalle kiire, jos aikoo suuren talon saada kuntoon parissa kuukaudessa.

Saman kadun varressa oli lähes joka talon ikkunassa lappu, jolla vastustetaan paikallisen liikennelaitoksen suunnitelmia. Ilmeisesti bussiyhtiö haluaa siirtää pysäkin uuteen paikkaan, eivätkä kadun asukkaat pidä suunnitelmasta ollenkaan. Hiukkasen epäilen pienten protestilappusten toimivuutta, mutta pidän peukut pystyssä asukkaiden puolesta.

Reissussa ei aina rähjäänny

Enpäs kadonnutkaan kokonaan ylämaille, mutta läheltä piti. Mieli on vieläkin Skotlannin rannoilla, vuorilla, nummilla ja kaupungeissa vaikka muuten olenkin taas perusarjessa. Matka oli ihana! En muistanutkaan, kuinka hienoa on tavata uusia ja vanhoja ystäviä ja jutella ja nauraa, syödä ja juoda hyvin. Tällaista ei minulle ole tapahtunut vuosikausiin.

Tuntui, että olin koko ajan se yllätysvieras, jota pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Yönikin nukuin hyvin, jopa 8 tuntia yhteen soittoon.

Lomani alun vietin pienessä kylässä aika pohjoisessa ja pari viimeistä päivää ystävieni luona Edinburghissa. Kyläpaikat ja ihmiset olivat erilaisia, mutta kummassakin paikassa olin kuin kotonani. Nyt en odota vuosikausia ennen kuin menen takaisin. Seuraavaksi taidankin mennä länsirannikon puolelle hyvän ystäväni kotiin nuoruuttamme muistelemaan.

Nyt olen hakenut koirat kotiin ja yritän taas olla niin kuin ennenkin. Luultavasti tämä matkan jälkeinen euforia katoaa vähitellen, mutta yritän pitää siitä kiinni niin kauan kuin mahdollista.

Kun nyt kaiken muistaisin

Se on menoa kohta! Viikon kuluttua istun - toivottavasti - viskilasi nenäni edessä ja ihmettelen menneitä vuosia vanhojen ystävieni kanssa ja lauantaista viikon päästä juhlin reippaasti synttäreitä.

Paljon pitää kuitenkin vielä muistaa ennen torstaiaamun aikaista herätystä. Toinen koira pitää viedä rokotettavaksi, että huolivat sen hoitoon kenneliin. Onneksi toinen sai piikkinsä jo syksyllä.

Lahjoja en ole vielä ostanut syntymäpäiväsankareille, joten ostoksille pitäisi ehtiä. En edes tiedä, mitä hommaisin. Kovin suurta ja painavaa ei missään nimessä, kun lentämällä matkustan.

Entiselle lähipomollekin täytyy hommata läksiäislahja. Tiedän jo, mitä pitäisi ostaa, vielä kun ehtisin sen tai ne hakea lauantaina. Tämä on onneksi helppo juttu, hopeakoru!. Mieluummin suurin mahdollinen, minkä kerätyllä rahalla saan. Huomenna tiedän, kuinka paljon työkaverit ovat malttaneet kirjekuoreen laittaa.

Huomenna täytyy myös muistaa mennä ruokatunnilla kampaajalle. Taas uusi kokemus ja uusi kampaaja. Huh, vähän hirvittää! Mutta onneksi tukka on ainakin toistaiseksi ollut uusiutuvaa sorttia.

Entäs vaatteet?! Mitä ihmettä laitan synttäreille päälleni. Kesäiset biletysvaatteet eivät vielä oikein käy, kun taitaa Skotlannissakin olla kylmä. Ajattelin yhtä muutaman vuoden ikäistä vaatetta, mutta se oli omituisesti kutistunut. Ehkäpä tyydyn yhdistelemään jotain vanhaa ja uutta. Lauantaina sukellan vaatekauppaan ja etsin jonkun kivan jutun mustien housujen seuraksi. Housut on siitäkin helppo valinta, että ei tarvitse kenkien kanssa kauheasti tapella. Toivottavasti.

Postikin pitäisi muistaa pysäyttää runsaan viikon ajaksi. Koskahan ehtisin sen oikein tehdä? Lauantaina varmaan täytyy yrittää.

Sitten tietysti vielä lippujen tulostaminen ja passin etsiminen ja pakkaaminen ja... Ihan varmasti unohdan jotain.

Välillä ajattelen, että päässäni on jotain vikaa

Istun vielä työtuolillani ja ihmettelen. Onneksi entinen lähipomo jätti punaisen tyynynsä käyttööni ja tuoli on nyt mukavan pehmeä. Uusi lähipomokin pääsi tuohon seinän taakse tänään ja aloitti reippaasti hommansa. Taitaa luulla vähän liikoja asemastaan. Onneksi ollaan tuttuja ja voin suoraan sanoa, ettei nyt turhaan hätäilisi ja stressiä ottaisi. Ei meillä vastuuta ihan heti anneta, vaikka tittelin saikin.

Sitä ihmettelen, että miksi vielä täällä olen, vaikka voisin olla kotona tai lenkillä koirien kanssa. Mutta kun lupasin jäädä odottamaan Erittäin Tärkeätä Paperia, mihin toivottavasti ihan pian saan pistää oman sormenjälkeni, niin en kai voi noin vain kadota paikalta. Olisihan se pitänyt tajuta, ettei paperi ajoissa tule, kun kuulin, kuka sitä väsää. T-ä-m-ä-n t-o-i-m-i-s-t-o-n h-i-t-a-i-n henkilö yrittää pistää sanoja paperille oikeaan järjestykseen. Sitä saa aina odottaa. Kyllä tyhmästä päästä kärsii nyt koko ruumis.

Toisaalta, nyt on ihan hyvä istuskella töissäkin vähän myöhempään, kun kukaan ei soittele perään tai lähetä kiukkuisia viestejä. Eikä huuda naama punaisena, kun lopulta kotiin menen. Koirat ottavat aina iloisina vastaan, eivätkä koskaan mökötä, jos olen pitkään poissa. Päinvastoin. Kun nyt vaan pääsisin sinne kotiin!