Lomalla Bretagnessa, osa 1

Loma tuli ja meni ja minä hidastelin tämän matkakertomuksen kanssa.


Automatka sekä Bretagnen talolle että sieltä taas takaisin kotiin oli liian pitkä yhteen soittoon ajettavaksi. Väsyin monet kerrat ja pysähtelin lähes sadan kilometrin välein. Onneksi sain ajella moottoriteitä pitkin, eikä tarvinnut joka liikennevaloissa jäädä odottelemaan. Tietulliasemillakin osasin toimia kuin olisin aina niitä käyttänyt.


Lopulta alkoi päämäärä häämöttää ja pikku kylän vanha kivitalo löytyi helposti. Muu ei sitten ollutkaan helppoa, tai siis mukavaa. Oli kylmä ja alkoi tulla pimeä. Nälkä vaivasi niin minua kuin koiraakin. Onneksi olin ottanut eväitä kylmälaukkuun, kun epäilin, etteivät kaupat enää iltamyöhällä olisi auki. Paljon en syötyäni jaksanut muuta kuin pedata sängyn ja käydä nukkumaan.

Lomakoti Bretagnessa

Sunnuntaina yritin aamulla saada keittiön kaasulämmitintä pöhisemään, muttei ollut onni myötä. Onneksi sain sentään kahvinkeittimen päälle, se toimi sähköllä.

Lomakeittiön paistinpannuvalikoima

Kaupan löysin sunnuntaiaamuna lähistöltä ja sain ostetuksi ruokaa ja juomaa. Kauppareissun jälkeen lähdin tutkimaan lähiympäristöä. Kauniita paikkoja löytyi yllin kyllin, mutta aikalailla sain taas rattia vääntää, varsinkin kun jouduin keskelle isoa kirpputoritapahtumaa Le Minihic-sur-Rancessa. Kirpparille en halunnut, niitä näkee kotonakin, mutta veden ääreen piti päästä.

Le Minihic-sur-Rance

Le Minihic-sur-Rance

Le Minihic-sur-Rance

Seuraava etappi oli Dinanin keskiaikainen kaupunki. Sepä olikin kaunis kuin mikä!

Näkymä linnan muureilta kaupunkiin

Tällaisia taloja oli Dinanissa paljon.

 

Dinan

Dinan

Koira ei oikein jaksanut keskittyä talojen ihailemiseen ja lopulta oli pakko lähteä lomakotiin syömään ja lepäilemään.


Talossa piti olla toimiva internet-yhteys ja tv, mutta enhän minä mitään saanut käyntiin. Onneksi sen kaasulämmittimen sentään, vaikka ei siitä paljon apua ollut. Vähän hönkäili lämmintä ilmaa sen ajan, kun olin keittiössä, mutten uskaltanut jättää sitä päälle, kuin poistuin talolta, joten aika siellä kylmä oli. Onneksi olohuoneessa oli lämmintä ja mukavaa. Luin hetken ja menin aikaisin nukkumaan, että pääsisin taas ajoissa jatkamaan Bretagnen seikkailuani.

Onni seuraa kulkijaa

Ensi viikolla vietän lomaa Bretagnessa, tai niin on tarkoitus. Kuten usein ennenkin, onni alkoi potkia persuuksiin oikein kunnolla ja kipeästi. Nyt ei tahdo oikea jalka liikkua mihinkäään ja kipu on, noh, sellainen ikävän pistävä. Oikea lonkkanivelhän se siellä oireilee. Mutta näin se aina menee, kun jotain mukavaa olisi tiedossa, sairastun joko ennen tai jälkeen loman.


Oikeastaan olen jo tottunut näihin vastoinkäymisiin, mutta en vain silti jaksa niitä hyväksyä. Miksi juuri nyt, kun suunnitelmissa on pitkiä kävelyretkiä koiran kanssa meren rannalla ja vanhoissa kaupungeissa. Miksi, kysyn vaan?!


Varmaan lonkka tykkää oikein hyvää pitkästä automatkasta. Saa nähdä pääsenkö monen sadan kilometrin ajamisen jälkeen autosta ulos. Vuokraamani talo on ns. vanhaa mallia, joten on portaita ulkona ja sisällä, eli hyvin saa lonkka liikuntaa autoilun jälkeen. Toisaalta saattaahan vielä ihme tapahtua ja kipu sekä särky poistua lauantaiaamuun mennessä. En kyllä usko tuohon itsekään. Onneksi Ranskassakin on lääkäreitä, kotinurkilla en enää ehdi sellaisella käymään.


Vastoin tapojani aloin jo pakata eilen. Yleensä se homma jää lähtöä edeltävään yöhön. Nyt ajattelin, että päästäisiin koiran kanssa kerrankin ajoissa matkaan, jos paikkaisin tavarat sekä auton jo edellisenä iltana. Tänään täytyy vielä pestä pyykkiä ja tehdä muita valmistavia toimenpiteitä kuten hakea auto korjaamolta. Toivottavasti ovat kiinnittäneet takarenkaat kunnolla, ettei tule matkalla yllätyksiä.


Lonkkakivusta huolimatta odotan lomaani innolla. Koiraparka ei vielä tiedä, että joutuu istumaan/makaamaan kuljetuskopissaan ainakin kuusi tuntia. Ei toki yhtä mittää, aion pysähtyä monta kertaa matkan aikana en pelkästään koiran vaan myös itseni takia. Toivottavasti voin perillä antaa koiran oleilla mahdollisimman paljon ulkona pihalla, siitä se nauttisi.




Näissä maisemissa ensi viikolla!
(Kuvan nappasin taas kerran internetin syövereistä.)

Pieleen mennyt tulppaaniretki

Viime lauantaina ajelin kohti Hollantia. Hassua, kuinka ruuhkaista on Amsterdamin monikaistaisella kehätiellä ja vielä hassumpaa se, että siellä on helppo ajella. Kukaan ei kaahannut eikä rynninyt, jokainen kulki omassa rauhassaan.


Lopulta päädyin hotellille. Suuri oli ihmetykseni, kun tajusin olevani teollisuusalueen reunamilla, pienen kylän naapurissa. Ihmeteltävää tuli monin kerroin lisää, kun tutkiskelin hotellin etupihaa. Oli vanhoja autoja, busseja, kaikenlaista antiikkiroinaa ja jopa raitiovaunu jostain 50-60-luvulta. Sama tavarapaljous jatkui sisällä. Hotellin aula oli sisustettu mitä omituisemmilla esineillä ja ravintolan sohvan selkänojalla makoili tiikeri. En vieläkään ole oikein toipunut kaikesta tavaramäärästä. Kaikki näytti hauskalta, mutta myös omituiselta.


Sain huoneeni avaimen ja tiedon, että saisin majoittua morsiussviittiin, kun koko valtava hotelli oli myyty siksi illaksi ihan täyteen. Mikäs siinä, sulhanen vain puuttui. Koirakin oli ihmeissään, kun kävelimme käytävää pitkin huoneeseen tai siis kahteen huoneeseen, oli olohuone ja makuuhuone ja kaksi terassia. Siinä vaiheessa nauroin jo ääneen.


Kanavan varrella kukkivat narsissit kauniisti ja tuntui melkein keväältä.

Nämä eivät ole Hollannista, mutta tienvarsinarsisseja kuitenkin.

Illemmalla siirryin hotellin ravintolaan syömään. Ruoka oli huonoa, ei siitä sen enempää. Tosin ei se paljon maksanutkaan. 12 euroa jouduin pulittamaan mauttomasta ja etovan näköisesta sapuskasta. Jälkiruoka kruunasi koko ällöttävän kokemuksen, valtava kulhollinen vanilliinikastikkeella koristeltua jugurttia. En syönyt.


Morsiussviitin sänky oli oikein mukava ja uni maistui. Aamulla heräsin kolinaan ja pelästyin vierasta naamaa ikkunassa. Illalla hotelliin tulleet kiinalaiset olivat nousseet kovin aikaisin ja kuljeskelivat pitkin hotellin pihoja ja ilmeisesti halusivat tutkia, josko joka huoneessa asuttiin.


Sunnuntaiaamuun kuului myös hotellin sähköjen katkeaminen ja sen aiheuttama aamupalahässäkkä. Onneksi sain kahvini.


Seuraavaksi matka jatkui kohti suunniteltua päämäärää eli Keukenhofin puutarhaa. Koska onnihan on minulla aina myötä, matka sujui rattoisasti auringonpaisteessa tulppaanipeltoja ihastellen. Parkkipaikalla oli ennestään jo muutama tuhat autoa ja lisää tuli koko ajan. Puutarha-aluen sisälle päästyäni alkoi rankkasade. Ensin ajattelin, että satakoon, kyllä tämä vielä iloksi muuttuu. Vaan ei muuttunut. Koira oli likomärkä ja kylmissään, minä olin likomärkä ja kylmissäni. Lopulta annoin periksi ja päätin lähteä kotiin. Koko Keukenhofista en ehtinyt nähdä kuin ihan pikkuriikkisen osan. Meni hukkaan sekin sisäänpääsymaksu. Tietysti heti autolle päästyämme aurinko tuli taas esiin eikä sinisellä taivaalla näkynyt pilven pilveä. Ihan minun tuuriani.

Tällaisia näkymiä on Hollannissa keväisin. Kuvan nappasin netistä.

Vielä ennen kotiinpaluuta piipahdin rannikolla palelemassa, mutta onneksi sentään aurinko paistoi.


Kotimatkalla alkoi jo kuskiakin väsyttää ja n. 80 km ennen kotia olin nukahtaa rattiin. Se ei ole mukava tunne ollenkaan.

Nämä tulppaanit ostin Keukenhofin myymälästä.

Suunnitelmat muuttuvat

En menekään Saksaan nyt viikonloppuna vaan piipahdan Belgian rannikolla. Jaa että miksi? No, siksi, kun on kylmä, sataa vettä/räntää/lunta, tulee myrskyisästi, eikä aurinkokaan paista. Eikö tuossa ole jo tarpeeksi syytä lähteä viettämään viikonloppua merenrannalla?

Meri on aina vetänyt minua puoleensa ja varsinkin tuulisena ja sateisena syyspäivänä meren rannalla on oikein riemuisaa kuljeskella. Kunnon kevätmyrskykin on oikein virkistävää, kun vettä sataa kaatamalla. Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy, vaikka säätiedotus aika harmaata lupaakin. No, huomenna se nähdään.

Töissä piti tänään opetella webinarin järjestämistä ja pitämistä. Onneksi harjoiteltiin tänään, että ensi viikolla osataan toimia. Taaskaan ei löytynyt koko talosta ihmistä, joka olisi osannut jo ennestään tämänkin asian. Kantapään kautta piti opetella, mutta hankalan alun jälkeen homma alkoi sujua. Muutaman päivän päästä onkin jännät paikat, kun oikeille kuulijoille kerrotaan asioita.

Aloitin tällä viikolla ikääntymistä koskevan nettikurssin. Olen nyt muutaman jakson katsonut ja kuunnellut ja ahkerasti kommentoinutkin. Paljon on tullut ajattelemisen aihetta. Omiakin ajatuksia ja asenteita täytyy näköjään kohentaa. Ilokseni olen kuitenkin todennut, ettei minun vielä kannata kiveä kaivoon viskata. Olen oikeastaan monella tapaa ihan nuori vaikka syntymävuosi onkin kaukana menneisyydessä. Vielä on paljon oppimista ja oivaltamista jopa minulla.

Tällaista meillä oli viisi vuotta sitten. Nyt eivät narsissit vielä kuki.

Argentiina ei ole Brasilia

Meni tänään maat sekaisin. Lähetin Brasiliaan puhelinkokoustietoja ja heti sen jälkeen piti lähettää samat tiedot Argentiinaan. Niin teinkin, lähetin täsmälleen samat tiedot. Ei kai noissa maissa nyt mitään eroja ole? Hyvin pian huomasin erehdykseni ja korjasin asian saman tien anteeksipyynnön kera. Onhan niissä eroja muutakin  kuin nimi, kellonaikakin on eri. Sähläri mikä sähläri, taas kerran.

Olin siinä sählätessäni ääneen sanoa, että sekoittavathan ihmiset Suomen ja Ruotsinkin, ainakin jotkut. Olisi kyllä kivempi, jos Suomi sekoitettaisiin Islantiin. Sen maan kansalaisena olisi mukava olla. Siellä ei vanheneminenkaan pelottaisi ja saisi lillua kuumissa lähteissä. Vaikka on kai sielläkin aika kallista. Pitäisi varmaan järjestää joku lomamatka Islantiin ja käydä tutkimassa pikkuruista saarivaltiota.

Ihan Islantiin en nyt kuitenkaanole lähdössä, mutta yksi matka on tilattuna ja toinen surisee mietintämyssyn alla. Ensimmäinen on lyhyt viikkonloppuretki Saksan Trieriin parin viikon kuluttua. Se on kuulemma kaunis kaupunki kaikkine roomalaisvaltakunnan vanhoine rakennelminen. Sain hotellinkin ihan keskustasta tosi edullisesti. Toivottavasti koirani ei tykkää pahaa vaikkei ollakaan luonnon keskellä.

Toinen lomani ajoittuu huhtikuun loppuun. Tosin en ole vielä saanut esimiestäni ylipuhutuksi loman suhteen, mutta lomakohteen olen jo valinnut ja majoituksen varannut alustavasti. Suunnittelen meneväni viikoksi nauttimaan Bretagnen keväästä ja meri-ilmastosta. Siellä piti jo viime vuonna käydä, mutta reissu peruuntui minusta riippumattomista syistä. Vielä kun saisin jonkun mukavan henkilön matkaseuraksi, olisi kaikki hyvin. Vaikka kyllähän minä yksinkin koiran kanssa reissaan ihan mielelläni. Olen oikein hyvää matkaseuraa niin itselleni kuin koirallekin. Tunnemme tapamme ja osaamme olla ihmisiksi.

Joskus olisi tosin hauskaa jakaa matkakokemuksia ja -näkemyksiä jonkun ihmisenkin kanssa. Koira ei välitä "Oih, kuinka ihana meri!" tai "Katso tuota näkymää!" -huudahduksistani. Sitä kiinnostaa vain uudet tuoksut ja ruoka ja pehmeä yösija.

Onneksi on vielä aikaa suunnitella ja miettiä sitä ihmisseura-asiaa.

Mutta hei, nythän olen kirjoittanut ihan lööperiä, onhan minulla kolmaskin matka tilattuna! Tai oikeastaan se on toinen, sillä lähden matkalle maaliskuussa. Taas kerran lennän eksoottiseen Suomeen viikoksi. Pääsen hoitamaan lapsenlasta, kun hänen äitinsä lähtee kahden viikon työmatkalle maailman ääriin. Yksi mummu ottaa vetovastuun yhdestä viikosta ja minä toisesta. Eiköhän me taas toimeen tulla vaikka pieni mies onkin kasvanut ja kehittynyt ja saattaa jopa ujostella.

Aika hassu juttu muuten, työkaverini on Suomessa samassa kaupungissa juuri silloin kuin minäkin. Hän menee sinne kouluttautumaan paremmaksi ihmiseksi. Saa nähdä, ehtisimmekö tavata ja käydä yhdessä tutustumassa kaupunkielämään. Voi olla, etten malta lähteä pikku miehen luota mihinkään ja voi olla, että työkaverillakin on muita, nuorempia kavereita, joiden kanssa iltojaan viettää.

Nyt menen tarkistamaan ovatko argentiinalaiset linjoilla.

Uhkarohkea mieli

Minua on aina sanottu uhkarohkeaksi. En tiedä miksi, mutta ehkä otan riskejä enemmän kuin jotkut toiset. Lapsenakin kiipesin katolle ihan vain näyttääkseni, että uskallan.

Eilen viimeeksi työmaan ruokalassa ihmeteltiin (uhka)rohkeuttania, kun kerroin ensi viikon suunnitelmistani. Leuat loksahtelivat ja silmät muuttuivat ymmyrkäisiksi kertoessani, että aion matkustaa Pariisiin viikon kuluttua. "Minä en uskaltaisi." "Hullu!", oli osa kommenteista.

Liput on ostettu jo aikapäiviä sitten, enkä missään nimessä aio olla niitä käyttämättä. Kyseessä on vain päivän reissu siskoni kanssa, junalla mennään. Minä luulen, että nyt on kyllä ylenmäärin turvallista matkustella missä tahansa Euroopan kolkassa. Joka puolella vilisee poliiseja ja sotilaita pitämässä vahtia.

Tottakai aion pitää silmät auki, mutta matkaa en jätä tekemättä! Sen verran olen fatalisti, että jos jotain on sattuakseen, niin sitten sattuu. Työkaveri juuri naureskeli, että seuraavana maanantaina tiedätään, sujuiko matka hyvin.

Samalle viikonlopulle on muutakin ohjelmaa, esimerkiksi pop-musiikin kuuntelua suuressa hallissa  ihmismassojen ympäröimänä. Päätin olla sitäkin tapahtumaa murehtimatta etukäteen. Eiköhän turvajärjestelyt ole asianmukaiset niin kuin aina.

Sen kyllä tunnustan, että viime lauantaina itkin monta tuntia. Itkin ihmisten pahuutta ja raakuutta. En pysty ymmärtämään, mikä mahti saa nuoret miehet (ja naiset) hyökkäämään, tappamaan, terrorisoimaan maailmaa, joka ei elä heidän kulttuurinsa sääntöjen mukaan. En ymmärrä, enkä hyväksy. Piste.
Selvennykseksi haluan sanoa, että edellisellä kappaleella ei ole mitään tekemistä pakolaisten kanssa. Toinen piste.

Aina pitää päästä pois

Eilen ihan ykskaks aamulenkillä alkoi mieleni tehdä merenrantaan. Se johtui tuulesta, joka puhalsi lämpimästi ja toi mieleeni meren. Töihin päästyäni aloin selata halpoja majoitusvaihtoehtoja tuolla naapurimaan puolella jossain lähellä merta. Aika paljon oli tarjontaa, ja koska en ole kranttu makuupaikkani suhteen, löysin helposti neljänkympin yösijan lähes rantabulevardin varrelta.

Huomenna ajelen koiran kanssa katsomaan, miltä lämpimän syksyinen meri ja ranta näyttävät ja tuntuvat. Kuljemme ja potkimme hiekkaa, ehkä uskallamme mereenkin kahlaamaan. Illalla menen kalaravintolaan syömään meren herkkuja ja koira makaa pöydän alla odottamassa. Näissä maissa saa koiratkin yleensä tulla ravintolaan ja tarjoilija tarjoilee niille raikasta vettä.

Myöhemmin kävellään lisää ja haistellaan meren suolaista tuoksua. Yön aion nukkua hyvin pienessä huoneessa ja aamulla herään aikaisin aamupalalle. Sitten jatkamme matkaa joko pohjoiseen tai etelään, pysähdymme välillä ihailemaan maisemia ja pieniä kyliä ja kaupunkeja. Iltapäivällä käännän auton nokan kohti kotia ja olen taas kokemusta rikkaampi.

Näin minulle käy usein. Keskellä viikkoa saan ajatuksen, että johonkin on päästävä ja ilman sen kummempia pohtimisia päätän kohteen ja suunnittelen matkan noin pääpiirteittäin. Koska suunnitelmani ovat aikalailla veteen piirrettyjä, voin tarvittaessa niistä joustaa. Joskus jopa jätän reissun tekemättä! Sellainen kyllä harmittaa jälkeen päin.

Viime lauantaina kiertelin kotikaupunkini ympäristössä ja ihailin kaunista ja lämmintä syksyä. Kuinka voikin olla niin keväinen ilma ja syksyinen luonto? Sunnuntaina ajelin vähän pidemmälle ja kävin katsastamassa kauniin, keskiaikaisen kaupungin. Harmi vain, että oli pitkä viikonloppu ja kaikki muutkin olivat samassa paikassa. Aika pian oltiin koiran kanssa taas tien päällä ja etsittiin vähän vähemmän tukkoinen vierailukohde. Sunnuntain aikana ajoin lähes 400 kilometriä, mikä tuntui kyllä hartioissa. Huomenna on huomattavasti vähemmän ajettavaa ja onneksi paluu on vasta sunnuntaina.

Kolmisen vuotta sitten, kun olin muuttanut tänne 7. kerrokseen, en lähtenyt viikonloppuisin kotoani mihinkään. Olin niin onnellinen rauhasta elämässäni, ettei mieleeni edes tullut reissaaminen. Nyt on toisin, viikonloppuna on päästävä johonkin pois. Jossei mihinkään pitkälle, niin ainakin toiseen kaupunkiin tai edes kaupunginosaan. Nyt voin hyvillä mielin kuljeskellakin, kun ei tarvitse miettiä siivousta ja koiran karvojen imurointia. Kiitokset siitä kuuluvat siivoojalleni, joka keskiviikkoisin putsaa koko huushollin.

Viime viikonlopun väriloistoa

Loma, lomampi, lomin (lomein, lomain, lomoin????)

Siinähän se tuli, loma-ajatuksen pääasia. Mikä on paras loma? En sitä tiedä vielä, mutta pieni aavistus on, ihan sellainen pikkiriikkinen.

Ensi viikolla alkaa tavallinen loma, Suomi-loma, perheloma, pakkoloma, pakko-Suomi-loma. Vaikka kivahan sinne on mennä. Äitini kysyy, koska tulen kotiin. Minä siihen totean olevani kotona, mutta Suomeen tulen lomalle. Ei se oikein mene vanhalle ja huonovointiselle perille. Häen mielestään kotini on Suomessa.

Aion viihtyä synnyinmaani kamaralla peräti yli kolme viikkoa! Tai eihän tuo mikään pitkä aika ole, kun yleensä olen siellä viiden viikon verran jaksanut ns. lomailla. Tällä kertaa vapaa-aikani alkaa pienen pojan viikonlopppuhoidolla poissa hänen kotoaan. Vanhemmat ovat varanneet minut jo aikoja sitten poikaa hoitamaan. Kivaa siitä tulee! Me tunnemme toisemme aika hyvin, kiitos nykytekniikan. Joka viikko jutellaan ja leikitään yhdessä ihan nokitusten. Joskus poika kyllä häipyy omiin leikkeihinsä, mutta vilkuttaa ja hihkuu silti vähän väliä. Saa nähdä, mitä keksimme, kun voimme ihan vain kaksistaan päättää, mihin mennään ja mitä tehdään.

Loppuloman ohjelma on vielä vähän hakusessa, mutta jotain sentään olen jo sopinut. Esimerkiksi muutamassa pankissa täytyy käydä hoitamassa muutama tärkeä juttu, poliisin luona vierailen, että saisin uuden passin (ei kannata ulkomailta sitä hommata, hirveän kalliiksi tulee) ja asianajajallekin pitäisi varata aika, että saisin vihdoin yhden minua suuresti vaivaavan asian järjestetyksi. Kampaajallekaan en täällä enää ehdi, joten sellainenkin pitäis jostain löytää.

Kyllä minä vähän lomaakin haluaisin pitää. Ranta-löhö-grillaus-herkuttelu-uintilomasta ajattelin edes puolen päivän verran nauttia. Jospa saisin kutsun meren- tai järvenrantamökille. Täytyy vähän varmaan tökkiä tuttuja, että muistavat minun suuruuteni saapuvan maisemiin.

Siinähän se loma sitten meni ja uutta voi alkaa suunnitella. Olen jo alkanutkin. Olen syyskuun yhdeksi viikoksi vuokrannut talon naapurimaasta ja saan sinne ehkä mukaani hyvän ystäväni. Sitä lomaa oikein odotan! Ensi viikolla alkava matkani on loma ilman loman tuntua.

Pyörremyrskyn pyrähdys

On ollut täällä hieman hiljaista. Olen emännöinnyt hyvän ystäväni (Pyörremyrsky) ja puolisonsa vierailua ja kuljettanut heitä pitkin poikin asuinmaatani.

Vieraat saapuivat runsas viikko sitten lauantaiaamuna. Tarkoitukseni oli rakentaa elämää suurempi brunssi, mutta pitkän pertaintaityöpäivän takia tarjoilut jäivät kahteen piiraaseen, suolaiseen ja makeaan. Onneksi oli vielä jäljellä saksalaista, puolikuivaa kuoharia, niin kukaan ei huomannut tarjoilun puutteita. Sen jälkeen alkoi tapahtua!

Ensin ympäri pääkaupunkia parin päivän ajan niin, että heikompia jo hengästytti. Sen jälkeen vierailimme naapurimaassa. Sillä reissulla paloi nahka niin minulta, Pyörremyrskyltä kuin  mieheltäänkin. Tiistaina oli turneen välipäivä, mikä tarkoitti Ikean reissua, taulujeni kehystämistä ja ripustamista, oven lukon korjausta ja kirjahyllyn järjestämistä. Taisimme me ruokaakin tehdä.

Keskiviikkona jatkui matkailu ja erikoisten nähtävyyksien ihailu. Ja ruokailu tosi huonossa ravintolassa. Ei sinne enää koskaan. Onneksi illalla emme saaneet kotiseudun trendibaarissa minkäänlaista tarjoilua ja lähdimme pois. Heti kohta löytyikin tien toiselta puolen oikein mukava, paikallinen brasserie, minne sai koirankin ottaa mukaan. Ihmettelivät, kun kysyin. Tottakai koiran saa ravintolaan tuoda! Söimme hyvin ja joimme hieman paikallista olutta. Sinne menen toistekin, paikka on jotenkin ollut piilossa tähän saakka.

Torstaina hyppäsin taas auton rattiin. Suuntasimme vuoristoista seutua kohden tutkimaan linnoja ja linnoituksia, luolia ja olutpanimoita (yhteen vain ehdimme). Pahaksi onneksi iltapäivällä alkoi sataa ja tunnelma hieman lässähti. Kotimatka oli aikamoista tuskaa pimeässä ja sateessa. En tykkää enää yhtään pimeässä ajamisesta, eikä sade paranna asiaa.

Perjantaille oli varannut lounaan yhden mielikaupunkini ravintolasta. Varaus piti tehdä jo kuukausi sitten ja odotukset olivat korkealla. Ensin tutustuimme vanhaan kaupunkiin ja sen jälkeen yritimme löytää ravintolan. Ei ollut helppoa, ei. Paikka ei sijaitse ollenkaan keskustassa, ihan piti ratikalla ajaa lähes perille. Onneksi kysyvä löytää ja lopulta, monen sadan harha-askeleen jälkeen huokailimme ihastuksesta vanhan kappelin edustalla. Neljän tunnin, kahdeksan ruokalajin ja muutaman juoman jälkeen poistuimme paikalta vieläkin ihastuksesta huokaillen. Hieno löytö, sinne uudestaan!

Lauantaina teimme vielä täsmäiskun pääkaupungin kauppoihin ennen kuin Pyörremyrskyn ja  miehensä lento Suomeen lähti.

Vierailun jälkeen olin hengästynyt, ikävissäni ja onnellinen. Vihdoin ja viimein sain Pyörremyrskyn tänne ja lupasi mokoma tulla vielä uudestaan. Monta hienoa paikkaa jäi näkemättä, viikossa ei ehdi ollenkaan niin paljon kuin kuvittelee.

Sunnuntaina riensi koirakullan kanssa naapurimaahan sisustusparatiisiin ja puutarhakauppaan. Pyörremyrsky jätti minulle ohjeita, joita päätin noudattaa heti, etteivät vaan unohtuisi. Nyt roikkuu olohuoneen seinälla suuri (= SUURI) kello ja parvekkeella odottavat puksipuu ja tuija istuttamista. Porakoneen akku on nyt latauksessa, että saisin poratuksi reiät ruukkujen pohjaan ennen istuttamista. Onneksi tuli rokulipäivä ja voin touhuta kaikenlaista. Heräsin tänään ikävään mahavaivaan, enkä uskalla liikkua kodista kovinkaan pitkälle. Toivottavasti tuo koirakin ymmärtää, vaikka ei pitkille lenkeille pääsekään.

Lomakissoja ja villisikoja

Hyvinhän se loma meni! Eilen myöhään avasin sotkuisen kotini oven ja ihmettelin, miksei kukaan ole siivonnut poissa ollessani. Taisi olla aika äkäinen lähtö viikko sitten, kun olin jättänyt kaiken levälleen. Onneksi saan tänään olla itsekseni, kun en voi vielä hakea koiraa kotiin. Ehkäpä saan jotain tehdyksikin.

Niin, se loma... Talo löytyi kuin löytyikin iltamyöhällä täydessä pimeydessä, kun ensin haimme apua matkan varrella näkemästämme pizzeriasta ja väistimme paria villisikaa. (Muistio itselle: Seuraavalla kerralla ensin majapaikkaan ja vasta sitten ruokakaupoille. Pimeys ja mutkainen vuoristotie on ikävä yhdistelmä.)

Toinen lomapäivä oli aurinkoinen ja lämmin, mutta sen jälkeen loma olikin vain aurinkoista. Lämpö katosi jonnekin toisaalle. Saimme nauttia jopa rakeista ja yöpakkasista.

Koska matkalla oli mukana 11-vuotias tyttölapsi, jolta konstit eivät puuttuneet, lomatoiminta oli lievästi sanoen haasteellista. Ruoka ei kelvannut ja kaikki muukin oli huonosti. Tyttö oli odottanut lomalta pelkkää shoppailua, joten shokki oli melkoinen, kun tajusi, ettei ollakaan ostosparatiisin vieressä.

Onneksi oli sentään kissat. Niitä oli neljä ja kovasti ne tekivät tuttavuutta ja vaativat ruokintaa. Minä pehmenin ensimmäisenä ja aloin syöttää katteja. Niille kelpasi ihan kaikki, ja kun eivät saaneet meiltä ruokaa, metsästivät sisiliskoja kivien koloista. Hauskoja kissoja. Kuuluivat varmaan kaikille, jotka lähitaloissa asuivat tai vierailivat.

Viikon kuluessa kiertelimme lähikylissä ja -kaupungeissa. Ihailimme vuoristomaisemia ja ikivanhojen kaupunkien kujia ja piazzoja. Vaikka auto oli uusi ja näppärä, pienillä ja kiemuraisilla vuoristoteillä ajaminen pisti sekä näkö- että reaktiokyvyn koetukselle. Yhden päivän vääntämisen jälkeen käsivarsistani löytyivät ne kauan kadoksissa olleet rattilihakset.

Alkuviikko mentiin muun joukon toiveitten mukaan, mutta sitten päätin, että nyt olisi minun vuoroni. Halusin käydä tutustumassa San Gimignanoon ja ilmoitin, että aamulla lähden ajamaan. Mukaan saa tulla, jos haluaa. Tietenkin sairastuin yöllä oikein kunnolla, eikä matkasta tullut mitään. Se päivä meni maatessa ja manatessa ja kaupunki jäi näkemättä - tällä kertaa.

Ai niin, ja pizza-uunikin jäi käyttämättä. Vilkaisin sinne kerran ja suljin luukun. Uuni oli sen verran sotkuisessa kunnossa, että siivous olisi saanut koko kuistin noen ja tuhkan valtaan. Olihan meillä kunnon keittiö, kyllä sielläkin sai hyvää ruokaa tehdyksi ja kyllä sitä tehtiinkin! Ja viiniä juotiin palan painikkeeksi. On se niin helppoa, kun samasta kaupasta saa tuoreet ruoka-aineet ja hyvät viinit. Ei tarvitse ravata puodista toiseen, jos ei halua.

Kuten lomillani jo tavaksi on tullut, tälläkin kertaa menin nurin ja loukkasin itseni. Onneksi mikään paikka ei murtunut, mutta oikean käden etusormi on paksu kuin italialainen raakamakkara. Kaaduin ojaan, kun väistin pimeydessä autoa pizzeriasta palatessamme.

Eilen vielä piipahdin Bolognassa. (Hauska kirjoittaa, että piipahdin. Ihan kuin tuosta vaan.) Kiertelin vähän kaupungilla ja yritin käydä syömässä pienessä, työkaverini suosittelemassa tavernassa, mutta se oli valitettavasti tupaten täynnä. En halunnut odottaa, kun oli nälkä ja vetta satoi ja halusin johonkin suojaan. Kävelin kadun toisella puolella olevaan pizzeriaan. Tylsä valinta, mutta ei voi mitään. Bologna oli kyllä sen verran mielenkiintoisen oloinen kaupunki, että sinne menen vielä joku kerta vaikka vain viikonlopuksi. Tulkaa mukaan.

J.K. Nyt täytyy etsiä jostain kauppa. Kotona ei ole kuin kahvia, näkkileipää ja metwurstia.

Tärkeä tehtävä naapurimaassa

Lauantaina lähdin ystäväni kanssa raskaalle matkalle. Ajettiin naapurimaan merenrantakaupunkiin jättämään viimeiset jäähyväiset rakkaalle pikkukoiralleni. Tuhkauurnan lisäksi mukana oli koiran kaikki pallot, muutama lempilelu, kaulapanta ja talutushihna.

Illalla, auringon jo laskiessa löysin lopulta hiekkarannalta juuri sen kohdan, mihin halusin tuhkat levittää. Vaikea paikka, itkettikin taas. Ripottelin vielä aamulla lenkkipolun varrelta poimimani kukat veteen ja toivotin pienelle hyvää matkaa. Pallot heitettiin minne sattuivat lentämään ja muut tavarat hautasin hiekkaan. Ehkä joku koira ne jonakin päivänä löytää.

Sunnuntain vastaisena yönä nousi voimakas tuuli ja vettä alkoi sataa kaatamalla. Siitä lähtien on myrskynnyt.

Kun savuttaa, täytyykö tehdä jotain

Nyt on niska jumissa, mutta pääsin sentään kotiin ja vielä aika nopeastikin. Runsaan 200 km matkaan meni vain 2,5 tuntia pysähdyksineen. Eilen oli toisin.

Lähdin ajoissa, tai niin ajoissa kuin nyt pystyin. Aina tulee viivästyksiä vaikka kuinka ennakoisin. Ilmoitin vastaanottokomitealle, että olisin perillä viimeistään klo 14. Kuinka väärässä olinkaan! Alkumatka sujui joutuisasti. Ei huolen häivää, liikenne soljui kuin, kuin... no, lumivyöry. Päästyäni naapurimaahan tuli täysi stoppi. Ensin pysähtyi liikenne, mikä ei näillä leveysasteilla ole uutta. Ja sitten pysähtyi auto. Tai pysäytin sen, kun ilmastointiluukuista alkoi tulvia savua. Hätävilkut päälle, äkkikurvaus pientareelle ja konepelti auki. Hetken ihmettelin moottorin olemusta, mutta koska en nähnyt lieskoja missään eikä mikään kohta tuntunut kovin kuumalta, iskin kannen kiinni ja puikkelehdin liikenteen sekaan.

Ruuhkaliikenteeseen en halunnut, mutta onneksi pystyin vielä valitsemaan toisinkin. Joutuisin tekemään pienen lenkin, mutta parempi sekin kuin etanavauhdilla 100 km. Hetken sujui ihan mukavasti, kunnes se perhanan savu ilmestyi uudelleen. Nyt vain siirryin somasti pientareelle hätävilkuttaen ja olin ihan hiljaa vähän aikaa. Uusi startti, ja taas mentiin. Nyt päätin ajaa tasaisen tappavaa satasta koko loppumatkan, jos siitä vaikka olisi apua. En tiedä oliko, mutta perille pääsin vaikka vasta pitkästi kolmen jälkeen.

Viikonloppu oli hauska. Muisteltiin kaverin kanssa vanhoja koulujuttuja ja nauraa räkätettiin kaikille hullutuksille. Syötiin, juotiin ja saunottiin ja kivaa oli. Juttu jatkui aamulla pitkällä metsälenkillä.

Kotiin lähtiessäni tarkistin manuaalin tavauksen jälkeen autosta kaiken, mitä nyt mieleeni tuli. Tosin en minä autoista mitään tiedä,haluan vain, että se kulkee eikä temppuile.

En päässyt kuin parikymmentä kilometriä kotiin päin, kun auto taas höyrytti/savutti/kaasutti. Pysähdyin ja odotin aikani. Koira onneksi nukkui raskaan reissun uuvuttamana, eikä hermoillut turhia. Toiset parikymmentä kilsaa ja taas tuli stoppi. Nyt hyppäsin reippaasti autosta ja avasin konepellin. Kas, moottorihan se siinä, sanoin itselleni. Sitten katsoin ylöspäin ja sain herätyksen!

Hallelujaa ja hare krishna, vika olikin yläkerrassa! Ei sentään taivaissa, mutta konepellin pohjassa. Joku, suuresti epäilen insinööriä, oli vuorannut konepellin alapuolen lasivillalla ja jollain huovantapaisella. En tiedä, onko kyseessä ääni- vai lämpöeristys, mutta jos jälkimmäinen, se ei toimi! Terveisiä vaan insinöörille. Vuoraus oli selvästi kärähtänyt keskeltä, mistä se nojasi suoraan moottorin, hmmmm, no siihen (en tiedä sen oikeaa nimeä, mutta sellainen laatikko, jonka sisällä on ehkä öljyä?). Työnsin kärähtäneitä retaleita vähän kasaan ja puhaltelin jäätävää henkeä vuoraustaidonnäytteelle.

Loppu matka meni jännittäessä, palaako, eikö pala, palaako, eikö pala... Ajoin katse tuuletusaukoissa ja edessä ajavan rekka-auton perävaloissa. Annoin kiireisimpien suosiolle mennä ohi. Kotiin päästyäni ihmettelin, kuinka nopeasti oikeastaan olinkaan perillä.

Tuosta autosta en tiedä, se ei ehkä enää pääse kanssani mihinkään reissuun. Luulen, että sitä odottaa autojen harmaansininen taivas.

J.K. Äsken vilkaisin blogini tilastoja. Kovasti tuntuvat zimbabwelaiset tykkäävän, tänäänkin oli jo 68 kertaa sieltä käyty kurkkaamassa. Senkun kurkitte.

Melkein kuin Helsingistä Poriin

Olen lauantaina lähdössä matkalle naapurimaahan. Tulee kivaa vaihtelua näihin tylsiin päiviin ja ikäviin viikonloppuihin.

Luulin aika pitkällekin meneväni, kun kerran ihan toiseen valtioon, mutteihän se ole matka eikä mikään! Lyhyempi ajomatka kuin Helsingistä Poriin, mutta onneksi ei kuitenkaan yhtä tylsä. Tulee paljon risteyksiä ja moottoriteiden liittymiä, joista täytyy löytää ne oikeat. Vaikka mitäs minä turhaan pohdin, monet kerrat olen samoja teitä ajellut. Tähän asti en vaan ole tiennyt, että lapsuuden ystäväni asuu siellä parin sadan kilometrin päässä.

Naamakirja on kyllä kiva! Sieltä tämän kaverinkin löysin. Nyt ollaan viestitelty moneen otteeseen ja yritetty saada vierailuaikaa sopimaan kummankin kalenteriin. Tai oikeastaan vain hänen kalenteriinsa, minun viikonloppuni ovat aina yhtä vapaita.

Yritin tällä viikolla saada auton huolletuksi ennen matkaa, mutta tottakai huoltamon väkikin lomailee niinkuin lähes kaikki täällä elokuussa. Piti ihan itse tarkistaa öljyt, ja hyvältä näytti. (En kyllä muuta osaakaan tarkistaa.) Eipä kai 400 km edestakaisin nyt paljon mitään kuluta, mitä nyt vähän polttoainetta. Huolletaan sitten ensi kuussa.

Sen lisäksi, että on aivan kerrassaan riemullista tavata vanha tuttu ja päästä kertaamaan elämisiämme vuosikausien ajalta, pääsen kaverin luona saunaan! Saan heittää löylyä ja irrottaa surua nahastani niin paljon kuin tykkään. Ihana suomalainen, kun on rakennuttanut saunan kotiinsa.

hy6hy60hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6hy6

Mitäs sanotte otsikosta? Aika napakka vai mitä? Se on koneeni automaattikirjoitusta.

Kävi eilen vanhanaikaisesti ja kaadoin lasillisen punaviiniä koneelleni. Nyt se toimii ja ei toimi. Muuten kaikki hyvin, mutta näppäimet ovat kännissä ja puhuvat mitä sattuu.

Siitä piti eilen kirjoittamani, kuinka eksyin lähiseudun moottoriteillä. Olin päättänyt lähteä vappupäivän kunniaksi vähän kauempana olevaan metsään ihailemaan villihyasintteja, jotka näihin aikoihin kukkivat. Muistin ihan tarkkaan, mistä metsään mennään ja kuinka sinne ajetaan ja tarkistin vielä liittymän numeronkin kartasta. Muuten hyvä, mutten muistanut, että olisi pitänyt katsoa reitti uudelta kodilta eikä vanhalta.

Luulin tuntevani tämän seudun moottoritiet kuin taskuni, niin paljon olen täällä kulkenut edes takaisin. Koirat takapenkillä ajoin ja ajoin ja ihmettelin, kun oikeaa liittymää ei vaan näy. Siinä vaiheessa, kun tieviitta neuvoi tietä Pariisiin, tajusin ajavani väärään suuntaan. Seuraavasta liittymästä käännyin ympäri ja kaivoin pysähdyspaikalla navigaattorin esiin. Jonkin aikaa puhuin itsekseni ja sitten lähdin ajamaan takaisin. Tulipahan katseltua kevään edistymistä vähän toisestakin suunnasta, kun tein yli 50 kilometrin turhan lenkin.

Lopulta löysin metsän niin kuin moni muukin oli tehnyt. Ei se vielä ihan ole parhaimmillaan, mutta kyllä nyt jo oli ilma tulvillaan kukkien tuoksua.

Kotiin päästyäni sitten kävi niin kuin kävi. Nyt ei ole ainakaan vähään aikaan mitään, millä kotona kirjoittaisin. Harmittaa, jollen saa konetta omin avuin puhdistetuksi.



Kukkametsässä



Reissussa ei aina rähjäänny

Enpäs kadonnutkaan kokonaan ylämaille, mutta läheltä piti. Mieli on vieläkin Skotlannin rannoilla, vuorilla, nummilla ja kaupungeissa vaikka muuten olenkin taas perusarjessa. Matka oli ihana! En muistanutkaan, kuinka hienoa on tavata uusia ja vanhoja ystäviä ja jutella ja nauraa, syödä ja juoda hyvin. Tällaista ei minulle ole tapahtunut vuosikausiin.

Tuntui, että olin koko ajan se yllätysvieras, jota pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Yönikin nukuin hyvin, jopa 8 tuntia yhteen soittoon.

Lomani alun vietin pienessä kylässä aika pohjoisessa ja pari viimeistä päivää ystävieni luona Edinburghissa. Kyläpaikat ja ihmiset olivat erilaisia, mutta kummassakin paikassa olin kuin kotonani. Nyt en odota vuosikausia ennen kuin menen takaisin. Seuraavaksi taidankin mennä länsirannikon puolelle hyvän ystäväni kotiin nuoruuttamme muistelemaan.

Nyt olen hakenut koirat kotiin ja yritän taas olla niin kuin ennenkin. Luultavasti tämä matkan jälkeinen euforia katoaa vähitellen, mutta yritän pitää siitä kiinni niin kauan kuin mahdollista.

Kun nyt kaiken muistaisin

Se on menoa kohta! Viikon kuluttua istun - toivottavasti - viskilasi nenäni edessä ja ihmettelen menneitä vuosia vanhojen ystävieni kanssa ja lauantaista viikon päästä juhlin reippaasti synttäreitä.

Paljon pitää kuitenkin vielä muistaa ennen torstaiaamun aikaista herätystä. Toinen koira pitää viedä rokotettavaksi, että huolivat sen hoitoon kenneliin. Onneksi toinen sai piikkinsä jo syksyllä.

Lahjoja en ole vielä ostanut syntymäpäiväsankareille, joten ostoksille pitäisi ehtiä. En edes tiedä, mitä hommaisin. Kovin suurta ja painavaa ei missään nimessä, kun lentämällä matkustan.

Entiselle lähipomollekin täytyy hommata läksiäislahja. Tiedän jo, mitä pitäisi ostaa, vielä kun ehtisin sen tai ne hakea lauantaina. Tämä on onneksi helppo juttu, hopeakoru!. Mieluummin suurin mahdollinen, minkä kerätyllä rahalla saan. Huomenna tiedän, kuinka paljon työkaverit ovat malttaneet kirjekuoreen laittaa.

Huomenna täytyy myös muistaa mennä ruokatunnilla kampaajalle. Taas uusi kokemus ja uusi kampaaja. Huh, vähän hirvittää! Mutta onneksi tukka on ainakin toistaiseksi ollut uusiutuvaa sorttia.

Entäs vaatteet?! Mitä ihmettä laitan synttäreille päälleni. Kesäiset biletysvaatteet eivät vielä oikein käy, kun taitaa Skotlannissakin olla kylmä. Ajattelin yhtä muutaman vuoden ikäistä vaatetta, mutta se oli omituisesti kutistunut. Ehkäpä tyydyn yhdistelemään jotain vanhaa ja uutta. Lauantaina sukellan vaatekauppaan ja etsin jonkun kivan jutun mustien housujen seuraksi. Housut on siitäkin helppo valinta, että ei tarvitse kenkien kanssa kauheasti tapella. Toivottavasti.

Postikin pitäisi muistaa pysäyttää runsaan viikon ajaksi. Koskahan ehtisin sen oikein tehdä? Lauantaina varmaan täytyy yrittää.

Sitten tietysti vielä lippujen tulostaminen ja passin etsiminen ja pakkaaminen ja... Ihan varmasti unohdan jotain.