Uhkarohkea mieli

Minua on aina sanottu uhkarohkeaksi. En tiedä miksi, mutta ehkä otan riskejä enemmän kuin jotkut toiset. Lapsenakin kiipesin katolle ihan vain näyttääkseni, että uskallan.

Eilen viimeeksi työmaan ruokalassa ihmeteltiin (uhka)rohkeuttania, kun kerroin ensi viikon suunnitelmistani. Leuat loksahtelivat ja silmät muuttuivat ymmyrkäisiksi kertoessani, että aion matkustaa Pariisiin viikon kuluttua. "Minä en uskaltaisi." "Hullu!", oli osa kommenteista.

Liput on ostettu jo aikapäiviä sitten, enkä missään nimessä aio olla niitä käyttämättä. Kyseessä on vain päivän reissu siskoni kanssa, junalla mennään. Minä luulen, että nyt on kyllä ylenmäärin turvallista matkustella missä tahansa Euroopan kolkassa. Joka puolella vilisee poliiseja ja sotilaita pitämässä vahtia.

Tottakai aion pitää silmät auki, mutta matkaa en jätä tekemättä! Sen verran olen fatalisti, että jos jotain on sattuakseen, niin sitten sattuu. Työkaveri juuri naureskeli, että seuraavana maanantaina tiedätään, sujuiko matka hyvin.

Samalle viikonlopulle on muutakin ohjelmaa, esimerkiksi pop-musiikin kuuntelua suuressa hallissa  ihmismassojen ympäröimänä. Päätin olla sitäkin tapahtumaa murehtimatta etukäteen. Eiköhän turvajärjestelyt ole asianmukaiset niin kuin aina.

Sen kyllä tunnustan, että viime lauantaina itkin monta tuntia. Itkin ihmisten pahuutta ja raakuutta. En pysty ymmärtämään, mikä mahti saa nuoret miehet (ja naiset) hyökkäämään, tappamaan, terrorisoimaan maailmaa, joka ei elä heidän kulttuurinsa sääntöjen mukaan. En ymmärrä, enkä hyväksy. Piste.
Selvennykseksi haluan sanoa, että edellisellä kappaleella ei ole mitään tekemistä pakolaisten kanssa. Toinen piste.

Tausta-ajatuksia ja murheellista mieltä

Hassusti ihmisen mieli on jaettu niin, että tavalliset päivähommat sujuvat vaikka aivot melkein halkeavat kipeistä ajatuksista.

Minulla on sellaisia ajatuksia nyt kaksi. Toinen on vanha äitini, joka tulee päivä päivältä höpömmäksi. Juttelin hänen kanssaan viikonloppuna, eikä siitä mitään tullut. Hän ei kuuntele ollenkaan, puhua pälättää samaa asiaa minuuttitolkulla. Kun hän kysyi, kuinka voin, kerroin rehellisesti, että jalka on kipeä ja olkapäät särkevät. Siihen äiti totesi, kuinka mukavaa on, että minulla oli kaikki hyvin. Olin hetken hiljaa.

Hän kertoi myös häiritsevistä unistaan ja vanhoista asioista, jotka ponnahtavat mieleen vaikka ei pitäisi. Yritin sanoa siihen jotain lohduttavaa, mutta yhtäkkiä hän luuli, että poikani oli kuollut. Voi sitä huutoa ja valitusta! Minun piti oikein ääntäni korottaa ja moneen kertaan vannoa ja vakuuttaa, ettei kukaan lähisukulainen ole tietääkseni henkeään menettänyt. Kuulemma vieläkin veivaa samaa asiaa, sanoi sisareni eilen.

Pelkään, että minusta tulee vanhana yhtä höperö kuin äidistäni.

Toinen ikävä asia on minua nuorempi tuttavani, jolla on todettu erittäin vakava tauti. Sellainen, johon ei oikeastaan ole hoitoa eikä lääkettä. Elinaikaa on annettu kolmesta viiteen vuotta, jollei jotain ihmettä tapahdu. Olen erittäin surullinen hänen puolestaan. Muutama vuosi sitten tuttavani löysi uuden onnen elämäänsä. Toivon, että hänen elämänkumppaninsa jaksaa pitää rakkaastaan huolta loppuun saakka. Kenellekään ei tällaista toivoisi, ei kenellekään.

Muokattu illalla: Haluan vielä mainita, että äitini vanhuudenhöpsöydestä huolimatta rakastan häntä kyllä. Hän on ollut minulle aina tärkeä ja siksi tämänhetkinen tilanne tuntuukin pahalta. Jos olisin lähempänä, voisin vaikka pitää kädestä kiinni, mutta nyt ei auta kuin yrittää puhelimitse ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Tärkeä tehtävä naapurimaassa

Lauantaina lähdin ystäväni kanssa raskaalle matkalle. Ajettiin naapurimaan merenrantakaupunkiin jättämään viimeiset jäähyväiset rakkaalle pikkukoiralleni. Tuhkauurnan lisäksi mukana oli koiran kaikki pallot, muutama lempilelu, kaulapanta ja talutushihna.

Illalla, auringon jo laskiessa löysin lopulta hiekkarannalta juuri sen kohdan, mihin halusin tuhkat levittää. Vaikea paikka, itkettikin taas. Ripottelin vielä aamulla lenkkipolun varrelta poimimani kukat veteen ja toivotin pienelle hyvää matkaa. Pallot heitettiin minne sattuivat lentämään ja muut tavarat hautasin hiekkaan. Ehkä joku koira ne jonakin päivänä löytää.

Sunnuntain vastaisena yönä nousi voimakas tuuli ja vettä alkoi sataa kaatamalla. Siitä lähtien on myrskynnyt.

Suonenveto tai lihaskramppi

Kun elämästäni poistui iso osa elokuussa, en ole oikein osannut enää mitään. En edes blogiin kirjoittaa. Itku tulee mitä oudoimmissa paikoissa ja mitä oudoimmista syistä. Lokakuussa lähden koiraherran, ystäväni ja pikkukoiran uurnan kanssa viikonloppumatkalle rannikolle. Toivottavasti sen jälkeen jaksan taas tätä elämää.

Oikeastaan minulla ei mitään itkemisen aihetta pitäisi olla. Töissäkin on mukavaa, vähän muutoksiakin tulossa. Iso askel minulle, mutta pieni ihmiskunnalle. Ilmeisesti minusta oikeasti töissä tykätään, vaikka välillä tunnenkin olevani vaikea ja ärsytän työkavereitani.

Aamulla kyllä meinasi itku tulla ihan kivusta. Vasemmassa pohkeessa oli niin kamala kramppi, etten pystynyt olemaan hiljaa. Kipu oli hirveä ja jalka kramppasi parisen tuntia. Nappasin magnesium-pillereitä, levitin pohkeeseen hevoslinimenttiä ja vedin villasukat jalkaa. Yritin venyttää ja vetkuttaa, muttei auttanut. Vasta lenkillä lihas alkoi antaa periksi. Nyt pohje on kova ja kipeä.

Valitin vaivaani naamakirjassa ja sain pari hauskaa ohjetta magnesiumin lisäksi. Suonenvetoon kuulemma auttaa jalkapohjaan iskeminen vaikka nyrkillä. Kokeilen seuraavalla kerralla. Toinen minulle vieras ohje oli suolan sulattaminen kielellä. Sitäkin temppua testaan.

Kumma, kun vasen jalka alkoi reistailla. Yleensä minulla kramppaa vain oikea koipi. Sen kanssa olen oppinut elämään ja tiedän, mitä tehdä, kun nilkka alkaa vääntyä vasemmalle. Väännän takaisin.

Valitetaan nyt oikein kunnolla näitä jalkojani. Pari päivää sitten töistä tultuani otin kengät jalasta ja vasen jalkapöytäni oli niin turvoksissa, että se hölskyi kävellessä. Oikeassa jalassa turvotus oli nilkassa. Elefanttikin olisi ollut kateellinen.

Nyt loppui tämä tarina! Bloggerilla on jotain minua vastaan ja kirjoitukseni katoaa ja ilmestyy taas esiin vähän väliä. Ei tätä jaksa. Lauantaita teillekin.

Lasku

Eilen en hakenut postiani laatikosta, kun ystävällinen naapurin rouva availi ovia tullessani kotiin panavien kauppakassien kanssa. Tänään aamulenkiltä tullessani katsoin, olisiko taas laskukasa odottamassa. Ei ollut kuin yksi. Krematoriosta. Rakas ystäväni oli tuhkattu viime viikolla ja uurna olisi nyt noudettavissa eläinlääkäriltä. Kerrankin oli kaunis lasku ja kauniit sanat. Itku tuli taas.

Kaipa tämä joskus loppuu, mutta vielä olen kovin herkällä päällä. Yhtenä aamuna kuulin selvästi, kuinka koirani käveli parvekkeella. Piti oikein tarkistaa, että toinen koirsita nukkui. Ei parvekkeella ketään ollut, kuulin ihan harhoja. Tänään näin, että pikkukoira nukkui olohuoneen lattialla lempipaikallaan. Sitten tajustin, että tyynyhän siinä vain oli. Taidan olla tulossa hulluksi.

Enkä sinne bileisiinkään lähtenyt. Itkin koko viime lauantain, enkä ollut ollenkaan bilekunnossa. Silmätkin punaiset ja turvoksissa. Ehkä joskus tulevaisuudessa uskallan mennä oikeasti ihmisten ilmoille.

Pala kurkussa

Tänään on viikko siitä, kun pieni koirani menehtyi. Olen itkenyt ja itkenyt, mutta varsinkin töissä olen pystynyt olemaan ihan kuivin silmin. Kurkussa on iso pala, joka ei ainakaan vielä ole lähtenyt liikkeelle.

Enköhän tästä kuitenkin selviä, vaikka ensin tuntui, ettei tästä mitään tule. Että minunkin täytyy päästä pois.

Töissäolemisessa on se hyvä puoli, että välillä saa muutakin ajateltavaa. Yritin työkoneeni taustakuvaksi tuota edellisen postauksen kuvaa, mutten pysty sitä vähän väliä katsomaan. Nyt se on vain seinällä selkäni takana.

Toinen koira on ihmeissään, kun yksi on johonkin häipynyt. Etsii ja etsii joka paikasta, kun tullaan lenkiltä sisään. Onneksi se yleensä sopeutuu aika äkkiä uusiin tilanteisiin.

Yksi täkäläinen ystäväni pyysi minua huomenna lähtemään kaverinsa luokse hauskanpitoon. On kuulemma paljon väkeä ja viiniä ja ruokaa ja... Ehkä hän luulee, että muuten istuisin kotona itkemässä. Vaikka niin varmaan tekisinkin. Lupasin mennä, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, peruutan menoni ihan viime sekunneilla. No, toivottavasti en. Kyllä minunkin jo on aika aloittaa bilettäjän elämä, johan tässä on vuosikaudet istuttu kotona kuin joku erakko. Tutustunpa taas uusiin ihmisiin, mikä on kiva. Tai ehkä ei ole, mutta on ainakin uusi kokemus.

Peukut pystyyn huomisillalle, etten heti lähde kotiin kalppimaan!

Verensiirto

Elämäni pyörii nyt tuon pikku koiran ympärillä. Itku kurkussa yritän sitä hoitaa parhaani mukaan ja jutella ja halata ja silittää.

Eläinlääkäriltä sain tänään verikokeiden tulokset ja punasolut ovat pienellä kovin vähissä. Lääkäri ehdotti, että koiralle tehtäisiin verensiirto, joka kuulemma saattaisi auttaa. En tiedä, tuntuu kovin radikaalilta. Myöhemmin lääkäri soitti vielä ja sanoi, että perna pitäisi tutkia ja se tehtäisiin torstaina.

Vien koiran torstaina puolen päivän aikaan klinikalle ja haen illalla takaisin. Sitten kuulen, onko mun ilopillerillä pernasyöpä. Jos on, niin mitään ei enää ole tehtävissä.

Onneksi se sentään syö jauhelihaa, mutta ei muuta. Vesi myös kelpaa, ja juomisen jälkeen koira pissii parvekkeelle. En viitsi suuttua, huuhtelen vain pois. Parvekkeen viemärisysteemi korjattiin keväällä varmaan juuri tätä varten.

Ulkonakin on käyty. Kannan koiran hissiin ja hissistä pihalle. Siellä se seisoo ja istuu hetken ja sitten kannan sen taas sisään.

Luulen, että tiedän, miltä tuntuu elää maailmanlopun tunnelmissa.