We'll always have Paris

But, then again, we don't.

Matka peruuntui ihan yksinkertaisista pelkosyistä. Kysymyksessä ei ole minun pelkoni vaan suunnitellun kanssamatkustajan. Vähän harmittaa, mutta sainpahan rahat takaisin, joten yritän joku toinen kerta. Ehkä Pariisi olisi keväällä kauniimpi kuin syksyllä sotilaiden tiukassa valvonnassa. Toivon ainakin niin.

Nyt vielä odottelen ja ihmettelen, uskaltaako vieraani lentää vieraille maille. Itse sellainen on päätettävä, minä voin vain sanoa, että itse en pelkää. Toivon, että tulee viettämään viikonloppua luokseni. Lupasin kuljettaa häntä paikoissa, joissa ei tiedetä mitään nykyisestä turvattomuustilanteesta. Sellaisiakin paikkoja vielä löytyy, ihan tästä läheltäkin.

Tässä se nähdään sisarusten erilainen luonne. Toinen ei pelkää ja toinen taas on aina varuillaan.

Kieltämättä on vähän tylsä olo, kun suunnitelmat menevät myttyyn. No, mitä näistä. Suunnitelmia voi onneksi suunnitella aina lisää.

Juttelin eilen pitkään puhelimessa hyvän ystäväni kanssa. Siitä tuli hyvä mieli.

(Otsikosta kiitos Casablanca-elokuvalle)

Siinä se on, Pariisi. (kuvan nappasin jostain)

Uhkarohkea mieli

Minua on aina sanottu uhkarohkeaksi. En tiedä miksi, mutta ehkä otan riskejä enemmän kuin jotkut toiset. Lapsenakin kiipesin katolle ihan vain näyttääkseni, että uskallan.

Eilen viimeeksi työmaan ruokalassa ihmeteltiin (uhka)rohkeuttania, kun kerroin ensi viikon suunnitelmistani. Leuat loksahtelivat ja silmät muuttuivat ymmyrkäisiksi kertoessani, että aion matkustaa Pariisiin viikon kuluttua. "Minä en uskaltaisi." "Hullu!", oli osa kommenteista.

Liput on ostettu jo aikapäiviä sitten, enkä missään nimessä aio olla niitä käyttämättä. Kyseessä on vain päivän reissu siskoni kanssa, junalla mennään. Minä luulen, että nyt on kyllä ylenmäärin turvallista matkustella missä tahansa Euroopan kolkassa. Joka puolella vilisee poliiseja ja sotilaita pitämässä vahtia.

Tottakai aion pitää silmät auki, mutta matkaa en jätä tekemättä! Sen verran olen fatalisti, että jos jotain on sattuakseen, niin sitten sattuu. Työkaveri juuri naureskeli, että seuraavana maanantaina tiedätään, sujuiko matka hyvin.

Samalle viikonlopulle on muutakin ohjelmaa, esimerkiksi pop-musiikin kuuntelua suuressa hallissa  ihmismassojen ympäröimänä. Päätin olla sitäkin tapahtumaa murehtimatta etukäteen. Eiköhän turvajärjestelyt ole asianmukaiset niin kuin aina.

Sen kyllä tunnustan, että viime lauantaina itkin monta tuntia. Itkin ihmisten pahuutta ja raakuutta. En pysty ymmärtämään, mikä mahti saa nuoret miehet (ja naiset) hyökkäämään, tappamaan, terrorisoimaan maailmaa, joka ei elä heidän kulttuurinsa sääntöjen mukaan. En ymmärrä, enkä hyväksy. Piste.
Selvennykseksi haluan sanoa, että edellisellä kappaleella ei ole mitään tekemistä pakolaisten kanssa. Toinen piste.

Aina pitää päästä pois

Eilen ihan ykskaks aamulenkillä alkoi mieleni tehdä merenrantaan. Se johtui tuulesta, joka puhalsi lämpimästi ja toi mieleeni meren. Töihin päästyäni aloin selata halpoja majoitusvaihtoehtoja tuolla naapurimaan puolella jossain lähellä merta. Aika paljon oli tarjontaa, ja koska en ole kranttu makuupaikkani suhteen, löysin helposti neljänkympin yösijan lähes rantabulevardin varrelta.

Huomenna ajelen koiran kanssa katsomaan, miltä lämpimän syksyinen meri ja ranta näyttävät ja tuntuvat. Kuljemme ja potkimme hiekkaa, ehkä uskallamme mereenkin kahlaamaan. Illalla menen kalaravintolaan syömään meren herkkuja ja koira makaa pöydän alla odottamassa. Näissä maissa saa koiratkin yleensä tulla ravintolaan ja tarjoilija tarjoilee niille raikasta vettä.

Myöhemmin kävellään lisää ja haistellaan meren suolaista tuoksua. Yön aion nukkua hyvin pienessä huoneessa ja aamulla herään aikaisin aamupalalle. Sitten jatkamme matkaa joko pohjoiseen tai etelään, pysähdymme välillä ihailemaan maisemia ja pieniä kyliä ja kaupunkeja. Iltapäivällä käännän auton nokan kohti kotia ja olen taas kokemusta rikkaampi.

Näin minulle käy usein. Keskellä viikkoa saan ajatuksen, että johonkin on päästävä ja ilman sen kummempia pohtimisia päätän kohteen ja suunnittelen matkan noin pääpiirteittäin. Koska suunnitelmani ovat aikalailla veteen piirrettyjä, voin tarvittaessa niistä joustaa. Joskus jopa jätän reissun tekemättä! Sellainen kyllä harmittaa jälkeen päin.

Viime lauantaina kiertelin kotikaupunkini ympäristössä ja ihailin kaunista ja lämmintä syksyä. Kuinka voikin olla niin keväinen ilma ja syksyinen luonto? Sunnuntaina ajelin vähän pidemmälle ja kävin katsastamassa kauniin, keskiaikaisen kaupungin. Harmi vain, että oli pitkä viikonloppu ja kaikki muutkin olivat samassa paikassa. Aika pian oltiin koiran kanssa taas tien päällä ja etsittiin vähän vähemmän tukkoinen vierailukohde. Sunnuntain aikana ajoin lähes 400 kilometriä, mikä tuntui kyllä hartioissa. Huomenna on huomattavasti vähemmän ajettavaa ja onneksi paluu on vasta sunnuntaina.

Kolmisen vuotta sitten, kun olin muuttanut tänne 7. kerrokseen, en lähtenyt viikonloppuisin kotoani mihinkään. Olin niin onnellinen rauhasta elämässäni, ettei mieleeni edes tullut reissaaminen. Nyt on toisin, viikonloppuna on päästävä johonkin pois. Jossei mihinkään pitkälle, niin ainakin toiseen kaupunkiin tai edes kaupunginosaan. Nyt voin hyvillä mielin kuljeskellakin, kun ei tarvitse miettiä siivousta ja koiran karvojen imurointia. Kiitokset siitä kuuluvat siivoojalleni, joka keskiviikkoisin putsaa koko huushollin.

Viime viikonlopun väriloistoa