Kerjäläisiä ja asunnottomia

Taas aamulla tuli metroon mies pienen tytön kanssa. Tyttö kävi nykimässä matkustajia hihasta tai takin helmasta, mutta aika huonoin tuloksin. Hyvin harva kääntyi katsomaan saatikka antoi rahaa. En minäkään. Tyttö oli neljä-viisi-vuotias, tummasilmäinen ja iloinen, mies taas aika äkäisen näköinen jörrikkä. En tiedä ovatko isä ja tytär, mutta aika lailla epäilen.

Eilen samaan aikaan aamusella metroasemalla käveli nuori tyttö kuljettaen vauvaa kantoliinassa. Hänkin meni metrojunaan rahankeräyskuppi kädessään. Saman tytön olen nähnyt jo usean vuoden ajan vauvan kanssa. Kumma, kun pikkuinen ei yhtään kasva.

Toisessa junassa soitteli muusikko trumpettia. Ei hassummin soittanutkaan, mutten silti rahaa antanut. Hyvin harvoin pudotan kolikon jonkun soittajan hattuun tai kuppiin. En jaksa kuunnella kovaäänistä musiikkia aamuruuhkassa. Soittaisivat edes hiljaa, että saisin keskittyä kirjaani.

Soittajia on metrojunien lisäksi myös asemilla ja vilkkailla ostoskaduilla. Olen varmaan ikävä ihminen, kun en rahaa heille heitä. En anna rahaa edes jalkapuoliselle, kyttyräselkäiselle invalidille, en vanhalla huivipäiselle mummulle, enkä oikein muillekaan. Muutaman kerran olen tehnyt vastoin päätöstäni ja antanut pienen lahjoituksen kadun varrella istuvalle. Jos kerjäläisellä on koira seuranaan, silloin minä saatan heltyä. Viimeeksi niin kävi viikko sitten, kun nuori tyttö istui koiransa kanssa kaupan ulkopuolella. Sain harvahampaisen hymyn palkkioksi.

Yhden asunnottoman kanssa olemme tulleet lähes tuttaviksi. Hän majailee metroaseman nurkassa, lukee kirjaansa, eikä kerjää aktiivisesti. Pari kertaa olen ohi mennessäni pudottanut kolikoita miehen matkalaukun päälle ja aina hän on kauniisti kiittänyt. Olen nähnyt hänet joskus muuallakin ja joka kerta mies on tervehtinyt kuin hyvää tuttavaa.

Yhtenä aamuna näin, kun siviilipukuiset poliisit herättelivät miestä vähän kovakouraisesti. Läheltä piti, etten mennyt väliin kertomaan mielipidettäni, mutta sitten tajusin, keitä häiritsijät olivat. Papereita poliisit vain kyselivät.

Kerjäläisiä on tässä kaupungissa tosi paljon. Kerjäystoiminta on kuulemma hyvin järjestettyä bisnestä. Aamuisin ihmiset tuodaan hienoilla autoilla kadun varteen tai metroasemille ja illalla haetaan taas pois. Rahoja kerjäläiset eivät itse saa pitää vaan ne menevät syvempiin taskuihin. Joku tällä toiminnalla rikastuu, mutta itse työntekijä ei.

Iso veli valvoo ja väärin kuultu anekdootti

Voi että oli kiva ilta ystäväni kanssa tällä viikolla! Käveltiin käsikynkkää hänen hotelliltaan lähellä olevaan ravintolaan, tilattiin ruokaa ja juomaa ja juteltiin.

Ystävälläni (kutsun häntä tästä eteenpäin vaikka Puolukaksi) oli tosi vaikea viime vuosi, eikä vieläkään ala helpottaa. Kuuntelin, kommentoin ja kuuntelin lisää. Sen lisäksi, että hänen terveytensä horjuu, poika ei pidä yhteyttä, töitä on enemmän kuin ehtisi tehdä, hänen asuntoaan tarkkaillaan.

Puolukka on töissä maassa, joka aina silloin tällöin on sotatilassa tai ainakin lähellä sellaista. Hänen työnsä on ihan tavallista projekti- ja toimistotyötä, mutta aika usein Puolukka joutuu matkustelemaan myös naapurivaltioihin työasioita hoitamaan. Viime vuoden puolella hän alkoi huomata, kuinka asunnon ollessa tyhjillään siellä oli käyty. Tavaroita oli siirrelty, ruokia nostettu jääkaapista pöydälle, lattialla oli kuraisia jälkia jne. Erään matkan jälkeen Puolukan internet-yhteys oli katkennut ja hän kutsui paikalle teknikon. Vika löytyi, pohjakerroksen keskuslaatikosta (tai mikä se nyt on) oli Puolukan nettiin johtavat johdot vedetty irti. Kerran siivottuaan koko huushollin hän piipahti kauppaan ja oli poissa noin 20 minuuttia. Takaisin tultuaan hän huomasi, että sängystä oli nostettu tyyny päiväpeiton päälle.

Puolukka sanoi, ettei häntä pelota, mutta alkaa vähitellen harmittaa tuollainen. Ihan selvästi se taho, joka ystävääni seuraa, haluaa hänen tietävän asian. Tai sitten taho on täysin avuton työssään.

Ei olisi kivaa tuollainen vaikka kuulemma tuossa maassa tuiki tavallista. Kyllä kai meitä kaikkia jollain tavalla pystyy seuraamaan, jos kiinnostusta riittää, mutta että ihan tavallisen ihmisen kotiin saakka! Ymmärtäisin, jos Puolukka olisi vakooja, mutta kun ei ole. Saa nähdä, tai kuulla, kuinka tämän viikon reissun aikana on hänen kotonaan huseerattu.

Asiasta anekdoottiin: Meillä oli töissä osastokokous, jota minun oli vaikea seurata, kun en aina kuullut, mitä kaikki puhuivat. Kollegani kertoi lukeneensa, että Madonna ei enää syö kanaa, jos se on kasvatettu farmilla, jossa käytetään antibiootteja. Kaikki hymähtelivät ja minä kysyin, kuinka Madonna voi ostaessaan tietää, missä mikäkin broileri on kasvatettu. Toiset tuijottivat minua hölmistyneinä ja räjähtivät nauruun, kun tajusivat, mitä olin kuullut. Jutun kertoja korjasi minulle, ettei hän sanonut Madonna vaan MacDonalds.

Ilmoitin kuulleeni väärin ja toivoin ihmisten puhuvan selkeämmin, ettei tarvitse väärille asioille nauraa.

Ai niin, tänään on äitini syntymäpäivä! Soitin hänelle onnitellakseni ja äiti kysyi, että ihan itsekö muistin vai muistuttiko joku. Sen jälkeen hän tiedusteli nykyistä ikäänsä. Kylläpä minunkin täytyy olla vanha, kun äiti on 88-vuotias.

Epäilen olevani näkymätön

Kyselin äsken  työkaveria mukanani lounaalle, mutta hän olikin jo mennyt. Vähän toiselle kollegalle ihmettelin, kun ei ollut mitään sanonut, mutta kuulemma en ollutkaan ollut huoneessani.

Jotain on nyt hullusti. Joko olen tullut näkymättömäksi tai muistini on tyystin kadonnut. Tiedän ihan varmasti, että oli omassa pikku huoneessani koneeni ääressä, eikä kukaan käynyt kysymässä mitään tai edes kurkkaamassa avoimesta ovesta. Olen ymmälläni.

On tällaista ennenkin sattunut, varsinkin ulkona liikenteessä. Ylitän rauhallisesti katua suojatietä pitkin ja auto ajaa melkein päälle. Kuskeilla on joskus aikamoinen kiire, mutta onneksi en ole vielä jäänyt auton alle.

Mitäs näistä, on niitä isompiakin murheita. Ja isoja iloja myös. Sain eilen viestin hyvältä ystävältäni, joka on kaupungissa käymässä. Menen huomenna hänen kanssaan syömään, enkä varmasti ole silloin näkymätön.

Siivouksen sijaan teen jotakin muuta

Minullapa ei enää ole siivouspaineita viikonloppuisin! Ei tarvitse lauantaiaamuna miettiä, imuroisinko heti vai vasta iltapäivällä vai jättäisinkö homman huomiseen tai ensi viikkoon. Nyt saan huoletonna olla vain. Tai oikeastaan en saakaan.

Kerran viikossa käyvä siivooja pitää huolen siitä, että siivottava on muulloinkin. Kun torsaisin koko koti kiiltää, en malta olla pyyhkimättä pölyjä tai lakaisematta roskia lattioilta muina päivinä. Nyt tosin huusholli pysyykin siistinpänä kuin ennen, kun minulle jää vaan pieni osa siivottavasta. Tuntuu kyllä hienolta! Tämä on taas yksi niistä jutuista, joka olisi pitänyt tehdä jo paljon, paljon aikaisemmin.

Lauantaina sain tehdä ihan muita asioita, kuin jahdata pölyvillakoiria tai pestä kylpyhuonetta tai vielä pahempaa, ikkunoita. Minä päällystin ruokapöydän tuoleja! Ei se ollut yhtään vaikeaa, mutta aikaa kyllä kului vanhan päällisen poistamiseen. Ostin tuolit käytettyina ja istuimissa oli vielä nuhjaantunut, alkuperäinen päällystys, jonka ammattimainen tuolinrakentaja oli kiinnittänyt erittäin tukevasti. Jokaiseen istuimeen oli käytetty vähintään 100 niittiä, eivätkä ne olleet mitään paperinitojan paukkuja vaan oikein paksuja, tukevia ja tiukasti kiinni olevia hakasia. Huh, mikä homma oli niitä irrottaa! Työkaluina käytin tukevaa, suomalaista puukkoa, jolla ensin vähän nostin niittiä ylöspäin ja hohtimia, minkä avulla kiskoin niitin pois istuimesta.

Viikonlopun aikana sain kolme tuolia valmiiksi. Kolme odottaa vielä käsittelyä. Lopputulos ei saisi verhoilukoulun lehtorilta kiitettävää, mutta tämä onkin vasta harjoittelua. Päälliskangaskin on halpaa, ruotsalaisesta kaupasta ostettua. Yritän nyt viikolla väsätä yhden tuolin illassa. Saa nähdä, jaksanko.

Kyllä niillä tuoleilla pari vuotta istuu ja ovatpahan ainakin värikkäät. Koska tuolit ovat raikkaan näköiset, on ilmeisesti pakko uudistaa muutenkin olohuonetta. Tarvitsen lisää väriä ympärilleni.


Taas jäi kuva lataamatta, kun jonkun työpaikalla on liian isot esteet :( Myöhemmin sitten...