Työtuntien uudelleen jako

Kuinkahan käy, jaksanko jatkaa kirjoittamista näin pitkän ajan jälkeen vai jääkö taas tähän? Saas nähdä.

Jaa, että mitä nyt kuuluu? No, periaatteessa hyvää. Töitä piisaa ihan liiankin kanssa, viime viikkoina olen tehnyt yli 10-tuntisia työpäiviä ja kyllä se tuntuu tässä ruumiissa. Äsken huomasin, että kymmenen tunnin yli menevät minuutit eivät kirjaudukaan listaan vapaana pidettäviksi, vaan työnantaja saa ne ihan ilmaiseksi. Onnea sille!

En voinut enää tässä vaiheessa muuttaa syyskuun tunteja siirtämällä kertyneitä tunteja lyhyemmän työpäivän jatkoksi, joten teen sen tässä kuussa. Nyt tulee joka päivälle lisää minuutteja ja tällä kertaa olen tarkkana, etten kirjaa yli kymmentä tuntia yhdellekään päivälle vaikka töissä olisinkin sen ajan. Joskus on pakko harrastaa oveluutta, niin ne muutkin tekevät. Toiset ovat jopa kiitettävän ovelia. Töihin tullaan, kun huvittaa ja pois lähdetään lähes lounaan jälkeen, silti tuntikorttiin merkitään täydet tunnit ja vähän päälle.

Meillä tuntien kirjaaminen on omantunnon juttu. Ei ole kellokorttia eikä muutakaan automaattista kulun valvontaa. Lähin esimies on valvova taho, muttei hänkään puheittensa mukaan halua olla poliisina vaan haluaa luottaa alaisiinsa. Kyllä ihmisiin pitääkin luottaa, mutta aina on joukkossa niitä, jotka käsittävät asian hieman väärin. No, mitä tuosta, pääasia että tekevät työnsä.

Viikonloppuna huomasin, kuinka pitkät työpäivät väsyttävät tämän ikäistä. Lauantain pitkän aamulenkin jälkeen lämmitin edellispäiväistä wokkiruokaa ja maha täynnänsä kävin vähän lepäämään. Heräsin neljän tunnin kuluttua! Voi pyhät hyssykät, kauppaankin piti vielä ehtiä, pyykit oli pesemättä ja huusholli imuroimatta! Kävin kaupassa, mutta muuta en sitten tehnytkään. Iltalenkki koiran kanssa oli tarpeeksi saamaan tämän tädin taas väsyneeksi. Telkkarista yritin katsoa Dr Whota (kuinka tuokin suomeksi kirjoitetaan?), mutta uni tuli taas. Sunnuntaina sentään pääsin ajoissa ylös ja yhdeksältä olin saanut jo vaikka mitä aikaiseksi.

Tarvitsisin ehdottomasti kolmen päivän viikonlopun. Ensimmäisen päivän käyttäisin nukkumiseen, toisen kaiken maailman touhuiluun ja kolmantena voisin taas valmistautua työviikkoon.

Haastettuna

Kylläpäs näitä haasteita nyt tulee. Toisaalla kerron arkielämästäni kuvin ja täällä vastailen rehellisesti kysymyksiin.

Haasteen säännöt:

1. Linkitä henkilö, joka haastoi sinut.

- Sain haasteen Nollavaimolta, ihan silleen kiltisti ja huomaamattomasti :). Kiitos.

2. Kirjoita säännöt blogiisi ja vastaa alla oleviin kysymyksiin.
3. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
4. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogiinsa.
5. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.
 

***************

 

1. Mitä aiot tehdä isona? (Tämä ei sitten ole ikäkysymys!)

- Ihan lähi-isona aion ryhtyä isoäidiksi. Kovasti jo odotan uutta ja tärkeää tehtävääni ja toivon, että osaan olla kunnolla. Sitten, kun tulen vielä isommaksi, niin ..., ks. vaikka vastaus 8.

2. Jatka lausetta: Jos olisin rohkeampi, niin . . .

- Hah, minua rohkeampaa saa hakea! Teen mitä vain, kun oikealla tavalla yllytetään. Moneen hämmentävään tilanteeseen olen (uhka-)rohkeuteni takia joutunut. Tilanteet eivät niinkään ole hämmentäneet minua vaan muita ihmisiä. Olenpa kuullut myötähäpeästäkin joissakin tilanteissa.

3. Mitkä asiat saavat sinut kyyneliin?

- Helppo. Minä itken mitä vaan ja koska vaan. Itken ilosta ja surusta. Itken, kun näen jotain kaunista. Itken ihmisten ja eläinten huonoa kohtelua. Itken, kun suutun. Olen itkupilli, tai kauniimmin sanottuna minusta saisi hyvän itkijän hautajaisiin.

4. Jos sinulla olisi mahdollisuus, niin mitä harrastusta haluaisit kokeilla?

- Syvänmerensukellus voisi olla hienoa. Jos korvani sallisivat, kokeilisin sitä kyllä. Harmillista, että ne eivät tykkää paineenvaihteluista.
 

5. Ottaisitko jonkin kauneusleikkauksen vanhempana? Onko mielipiteesi tästä
muuttunut iän myötä?

- Kyllä vaan ottaisin, eikä ole muuttunut. Ensimmäisenä lähtisi palat roikkuvista silmäluomista pois. Seuraavaksi saisivat kadota bulldogin posket leukaperistä ja otsakin kaipaisi silotusta. Peitän syvät otsajuomut tällä hetkellä otsatukalla, mutta joskus olisi kiva saada tukka pois silmiltä. Turhamaistako, ehkä, mutta syytän typerystä, joka on kuorruttanut ikinuoren mieleni ikääntyvällä ruumiilla.

6. Mikä laulu on viime aikoina soinut päässäsi? Entä onko jokin biisi ollut joskus oikein riesana ja korvamatona?

- Ei pysy laulut tässä päässä, ei. Joskus ihan yllättäen saattaa joku rillutus jäädä soimaan joksikin aikaa, mutta yleensä ei soi.

7. Mitä tietotekniikkaa ostaisit heti, jos olisi mahdollisuus/varaa?

- Hmm, pitää oikein ajatella. En kai mitään juuri nyt, sitten vasta ostan, kun joku kone hajoaa. Cross your fingers, toivottavasti ei kuitenkaan vähään aikaan hajoa mikään.

8. Opiskeluhaaveita, mitä?

- Haaveita on aina, mutta toteutus taitaa olla kiinni viitseliäisyydestä. Kieliä olisi kiva opiskella ja valokuvausta myös. Ehkä joskus sitten isona.

9. Mikä on kaikkein tärkein arvosi ja miksi?

- Vaikea kysymys, en ole koskaan arvojani pohtinut. Tasa-arvo nyt on yksi tärkeimpiä, ja sitten tietysti oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Jos perhe, varsinkin lapset, on arvo, niin se tulee ihan ensimmäisenä. Miksi juuri nämä, sitä en ala pohtia. Pohtikoon joku, jolla on isommat aivot.
 

10. Riitätkö itsellesi?

- En taida riittää.

11. Minkälainen käsillä tekeminen on sinulle mieluisinta?

- Ompeleminen on kivaa, kun vain alkuun pääsee. Mielelläni puutarhassakin möyrin kädet mullassa ja keittiössä, mutta siellä puhtain käsin. Koiraa tykkään silitellä, ja kohta sitä pikkuista vauvaa.

 

Siinä. En haasta nyt ketään ja haastan kaikki. Olkaa hyvät ja vastatkaa kysymyksiin, jos haluatte tai viitsitte.

 

 

 

Lomakissoja ja villisikoja

Hyvinhän se loma meni! Eilen myöhään avasin sotkuisen kotini oven ja ihmettelin, miksei kukaan ole siivonnut poissa ollessani. Taisi olla aika äkäinen lähtö viikko sitten, kun olin jättänyt kaiken levälleen. Onneksi saan tänään olla itsekseni, kun en voi vielä hakea koiraa kotiin. Ehkäpä saan jotain tehdyksikin.

Niin, se loma... Talo löytyi kuin löytyikin iltamyöhällä täydessä pimeydessä, kun ensin haimme apua matkan varrella näkemästämme pizzeriasta ja väistimme paria villisikaa. (Muistio itselle: Seuraavalla kerralla ensin majapaikkaan ja vasta sitten ruokakaupoille. Pimeys ja mutkainen vuoristotie on ikävä yhdistelmä.)

Toinen lomapäivä oli aurinkoinen ja lämmin, mutta sen jälkeen loma olikin vain aurinkoista. Lämpö katosi jonnekin toisaalle. Saimme nauttia jopa rakeista ja yöpakkasista.

Koska matkalla oli mukana 11-vuotias tyttölapsi, jolta konstit eivät puuttuneet, lomatoiminta oli lievästi sanoen haasteellista. Ruoka ei kelvannut ja kaikki muukin oli huonosti. Tyttö oli odottanut lomalta pelkkää shoppailua, joten shokki oli melkoinen, kun tajusi, ettei ollakaan ostosparatiisin vieressä.

Onneksi oli sentään kissat. Niitä oli neljä ja kovasti ne tekivät tuttavuutta ja vaativat ruokintaa. Minä pehmenin ensimmäisenä ja aloin syöttää katteja. Niille kelpasi ihan kaikki, ja kun eivät saaneet meiltä ruokaa, metsästivät sisiliskoja kivien koloista. Hauskoja kissoja. Kuuluivat varmaan kaikille, jotka lähitaloissa asuivat tai vierailivat.

Viikon kuluessa kiertelimme lähikylissä ja -kaupungeissa. Ihailimme vuoristomaisemia ja ikivanhojen kaupunkien kujia ja piazzoja. Vaikka auto oli uusi ja näppärä, pienillä ja kiemuraisilla vuoristoteillä ajaminen pisti sekä näkö- että reaktiokyvyn koetukselle. Yhden päivän vääntämisen jälkeen käsivarsistani löytyivät ne kauan kadoksissa olleet rattilihakset.

Alkuviikko mentiin muun joukon toiveitten mukaan, mutta sitten päätin, että nyt olisi minun vuoroni. Halusin käydä tutustumassa San Gimignanoon ja ilmoitin, että aamulla lähden ajamaan. Mukaan saa tulla, jos haluaa. Tietenkin sairastuin yöllä oikein kunnolla, eikä matkasta tullut mitään. Se päivä meni maatessa ja manatessa ja kaupunki jäi näkemättä - tällä kertaa.

Ai niin, ja pizza-uunikin jäi käyttämättä. Vilkaisin sinne kerran ja suljin luukun. Uuni oli sen verran sotkuisessa kunnossa, että siivous olisi saanut koko kuistin noen ja tuhkan valtaan. Olihan meillä kunnon keittiö, kyllä sielläkin sai hyvää ruokaa tehdyksi ja kyllä sitä tehtiinkin! Ja viiniä juotiin palan painikkeeksi. On se niin helppoa, kun samasta kaupasta saa tuoreet ruoka-aineet ja hyvät viinit. Ei tarvitse ravata puodista toiseen, jos ei halua.

Kuten lomillani jo tavaksi on tullut, tälläkin kertaa menin nurin ja loukkasin itseni. Onneksi mikään paikka ei murtunut, mutta oikean käden etusormi on paksu kuin italialainen raakamakkara. Kaaduin ojaan, kun väistin pimeydessä autoa pizzeriasta palatessamme.

Eilen vielä piipahdin Bolognassa. (Hauska kirjoittaa, että piipahdin. Ihan kuin tuosta vaan.) Kiertelin vähän kaupungilla ja yritin käydä syömässä pienessä, työkaverini suosittelemassa tavernassa, mutta se oli valitettavasti tupaten täynnä. En halunnut odottaa, kun oli nälkä ja vetta satoi ja halusin johonkin suojaan. Kävelin kadun toisella puolella olevaan pizzeriaan. Tylsä valinta, mutta ei voi mitään. Bologna oli kyllä sen verran mielenkiintoisen oloinen kaupunki, että sinne menen vielä joku kerta vaikka vain viikonlopuksi. Tulkaa mukaan.

J.K. Nyt täytyy etsiä jostain kauppa. Kotona ei ole kuin kahvia, näkkileipää ja metwurstia.

Perhoset lentää ja liihottaa

Vein äsken koiran maaseutu- ja kaverilomalle naapurimaahan. Ajomatka kesti ihan liian kauan, matkalla oli runsaasti tietöitä ja rekkoja, eikä yllätyksiltäkään vältytty. Aika lähellä oli rekan ja henkilöauton yhteentörmäys, mutta onneksi olen nopea liikkeissäni. Rekka muuten väisti pientä ajopeliäni ihan kiltisti.

Huomenna pääsen kokeilemaan reaktionopeuttani Italian kaduilla ja moottoriteillä. Olen nimittäin lähdössä lomalle! Sellaiselle oikealle lomalle, jolla saa olla ja tehdä melkein mitä haluaa. Oikein aikaisin aamulla lennän kaupunkiin, joka on antanut nimensä kuuluisalle pastan seuralaiskastikkeelle. Siellä odottelen aikani kunnes lähisukulaisia laskeutuu samalle kentälle. Olemme vuokranneet yhteensä kaksi autoa vuokrafirmalta, jota on paljon moitittu. Lisäjännitystähän sellainen vain tuo. Eihän loma ole mitään, ellei vähän jännittäisi esimerkiksi se auton vuokrausfirma.

Minä ajan pientä autoa ja sukulaisen mies toista, vähän isompaa. Hän on vähän sellainen wanna-be rallikuski, joten saas nähdän, pysynkö perässä. Onneksi on kuitenkin hänkin päässyt jo miehen ikään. Ehkä osaa ajella rauhallisesti pientareella, mitä minä en kyllä osaa. Ajan yleensä liian vauhdikkaasti. Jaa, kuka se rallikuskikokelas olikaan?

Päämäärämme on toscanalainen talo toscanalaisen pikku kaupungin reunalla. Arvatkaa, olenko innoissani? Toivottavasti on edes sen verran kaunista, että saadaan ihailla ympäristöä auringonpaisteessa. Voi olla, että käydään työntämässä yksi vinossa oleva tornikin pystyyn.

Nyt pitäisi aloittaa matkalaukun täyttäminen, mutta kun en tiedä, mitä ottaisin mukaan. Piti yhdet housutkin vielä lyhentää (olen persjalkaista sukua), mutten jaksa. Kirkkaanvihreät housut saavat jäädä vahtimaan huushollia. Neuletakkiin piti ommella napit, mutta taidan ottaa lankaa ja neulan mukaan. Onpahan ainakin jotain tekemistä.

Vuokraamassamme talossa on muuten patiolla ihan oikea pizza-uuni! Saa nähdä, tuleeko minusta ensi viikolla pizza-mestari.

Perhoset lentelevät mahassani.

Kuinka monta valvontakameraa mahtuu 200 metriin?

Vastaus: 14. Siihen lukuun pääsin, kun tässä yksi aamu laskeskelin niitä metrosta noustuani. Toki kävelen ison pankin takapihan ohi, joten ehkä sillä selittyy kameroiden lukumäärä. Omaa työpaikkaakin näköjään valvotaan. Kaksi pikkuriikkistä, mustekynän kokoista kameraa katselee, kuka menee, kuka tulee. Hyvä, kun valvovat. Tai en tiedä, valvovatko. Tuskin kaikki kamerat sentään koko ajan kuvaavat.

Minäkin haluaisin oman valvontakameran tai kaksi tai kolme. Olisi kiva katsella, mitä kotona tapahtuu poissaollessani. Mitä koira katsoo telkkarista, mitä se lukee, kenelle se soittaa. Yhden kovin salaisen kameran asentaisin etuoven ulkopuolelle, että näkisin, kuka kulloinkin käytävässä kulkee. Yhden ihan tavallisen vaikka eteiseen ja yhdn tai kaksi parvekkeelle kuvaamaan piha-aluetta.

Outoa uteliaisuutta, saattaa nyt joku sanoa. Jos joku tietäisi kaiken sen, mitä minä tiedän elämästäni, niin joku uskoisi, että uteliaisuutta kameravalvonta ei suinkaan olisi. Se toisi minulle turvaa ja poistaisi pelkoa ja paniikkia.

Niitä tunteita olen tällä viikolla tuntenut vaikka luulin jo päässeeni pahimman yli. Paniikkipeikko on myös huijannut Nukkumattia, joka ei enää tule makuuhuoneeseeni. Luulee, että peikko hoitaa hommat.

Peikon ilmestymisen syynä on viesti, jonka sain menneisyydestä. Luultavasti noin kuukauden kuluttua olen hiljaa kuin hiiri jossain nurkassa tai painun kokonaan maan alle.

Tänä viikonloppuna en kuitenkaan aio pelätä enkä panikoida. Yritän vähän siivota ja kokata, ja tietysti kävelen koiran kanssa pitkiä lenkkejä. Jos ei sada.

Aurinkoista ja tuulista

Tulin äsken sisään aamulenkiltä. Aurinko paisaa, tuulee navakasti, sää juuri minua varten.

Kierrettiin koiran kanssa aika pitkä lenkki. Näin käy joka aamu. Kiireen takia ei oikein ehtisi, mutta kun päästään ulos, en osaakaan tulla heti takaisin. Mennään vielä tuonne ja tuonne, ja eiköhän kierretä tuolta puiston kauttakin vielä. Joka aamu sama juttu, ja sitten olen myöhässä töistä.

Katsoin kotiani ulkoa päin ja onni läikähti sisälläni. Sain eilen vihdoinkin valmiiksi ns. vierashuoneen verhot ja onnistuin jopa ripustamaan ne ikkunaan. Muutama vahvasana siinä tarvittiin ja kaksi ruuvimeisseliä sekä pähkinäpihdit. Kuinka hienolta verhot näyttivätkään ulkoakin katsottuina. Ei enää paljasta ikkunaa vaan valkoiset verhot.

Onni läikähtää aina silloin tällöin, muttei kovin usein kuitenkaan. Edellinen kerta oli runsas viikko sitten, kun herättyäni tajusin, että olin nähnyt unta pikkukoirasta. Kertaakaan aikaisemmin kuolemansa jälkeen se ei ole tullut uniini. Tai en ainakaan muista niin käyneen. Ikävä minulla on vielä kova, mutta enää en ajattele koiraani joka hetki, joka toinen vain.

Kissa ja koira ja pitsakuski

Koira pääsi tänään pitkästä aikaa lähikosketuksiin kissan kanssa. Kamala meteliä ja huutoa hetken aikaa ja sitten sain onneksi koiran kiskotuksi pois ja kissa juoksi minne lie.

Koira oli kyllä hihnassa, mutta välillä kävelen pää pilvissä, enkä aina osaa tarkistaa kaikkia eteen tulevia puskia ennen koiraa. Onneksi tappelussa ei pahasti käynyt, koira sai muutaman naarmun ja kissa tuskin niitäkään. Nyt Suuri Sankari kuorsaa onnellisena tuossa vieressä. Mikään ei sen mielestä voita kunnon tappelua kissan kanssa. Päivä pelastettu!

Eilen oli ystävänpäivä, tai täkäläisittäin Valentiinin päivä. Sydämiä ja rakkautta täynnä koko päivä. Minä olen sellaiselle siirapille pahasti allerginen. Illalla tilasin itselleni kaksi pitsaa, silmänlumeeksi. En halunnut, että pitsakuski ajattelee minun viettävän Valentiinin iltaa yksinäni. Pitsojen maksamisen jälkeen kuski katsoi minua tosi pitkään, kääntyi vielä alaovellakin taaksepäin. Vähäpukeisuus ei voinut olla syynä, ihan säädyllisesti olin pukeutunut. Hississä tajusin! Voi helvatan helvatta, annoin sille liian vähän tipppiä! Ikinä en varmaan opi. Olen kyllä parempiakin pitsoja syönyt, joten tuskin samaa kuskia enää tapaan.

Torstaina kävin katsomassa, miltä olkapääni näyttää sisältäpäin. Aika taiteellisen näköisiä kuvia olivat sairaalassa ottaneet. Ja niin hyviä, että professori totesi, ettei tarvitse leikata. Olin kovin iloinen siitä, että olkapäässä on nivelrikko ja paha tulehdus. Nyt syön tulehduskipulääkettä jonkin aikaa ja ensi viikolla tilaan ajan fysioterapeutille. Se vähän pelottaa. Olkaa täytyy varmaan jotenkin rasittaa ja kaikki sellainen saa sen hirveän kipeäksi. Täytyy yrittää kestää.

Nyt menen kauppaan ostamaan tarjouksesta sinisimpukoita.

Nuorille pitää antaa mahdollisuus

Ensimmäinen työpäivä sairasloman jälkeen takana ja olo on kuin kuivaksi väännetyllä rätillä. Luultavasti en ole tänään ehtinyt hengittääkään saati sitten juoda kahvia. En ainakaan muista että olisin. Kamala kiire koko päivän.

Työpöytä oli tulvillaan papereita ja mappeja ja kansioita ja vaikka mitä ja sähköposti se vasta pursuikin. Työkaverit kävivät vuoronperään valittamassa, kuinka vaikeaa oli ollut, kun en ollut töissä. Huh, minä mikään masiina sentään ole. Onneksi joku oli sentään yrittänyt tehdä tekemättömiä töitäni, huonolla menestyksellä.

Nuori työkaverini, joka ei tunne olevansa oikeassa paikassa töissä, oli yrittänyt ehkä parhaansa. En kyllä oikein sitä usko. Viikko sitten juuri kerroin, kuinka vastaavanlainen asia pitää hoitaa, ja tänään totesin, että oppi ei ollut mennyt perille. Ei sinne päinkään. Yritin varovasti kysellä, että miksi oli tehnyt niin kuin oli. Vastaus oli, ettei ollut tiennyt. Onneksi minulla oli niin kiire, etten ehtinyt päästää höyryjä ulos. Yritin vain korjata virheitään parhaani mukaan, mutta ei se oikein onnistunut.

Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun nuori neiti ei osaa, kun ei ole kerrottu. On kerrottu, ja näytetty ja toistettu. Neitiä kiinnostaa enemmän omat opiskelut ja musiikin kuuntelu. Niin ja puhelimessa puhuminen. En ole ainoa, joka on yrittänyt opastaa nuorta naista työelämän tavoille ja kertoa kuinka työpaikalla ollaan ja kuinka työt tehdään. Iloisena kuuntelee, mutta tosipaikan tullen ei hommista oikein tule mitään. Me vanhat pierut saadaan korjata jäljet.

Onneksi oli sentään kehityskeskustelu pomon kanssa. Sain yllin kyllin kehuja. Kiitos.

Nyt alan etsiä koiraherralle synttärikuvaa. Sillä on huomenna juhlapäivä.

Kahvitauon aikaan kysyttyä ja vastattua

 Kiitos Kummitus kahvista ja croissantista (söin sen jo). Yritän nyt täyttää oman osani ja vastaan rehellisesti kysymyksiin. Miettikää tekin, mitä sanoisitte seuraavaan:

”Määrätynlainen uteliaisuus on johtanut meidät bloggaamaan, liittyy se sitten ympäristöön, luontoon tai maailmanmenoon, omaan elämäämme, harrastuksiimme tai lemmikkeihimme. Monipuolisuus on valttia blogeissa! Jos vastaat kysymyksiini ja jaat viidelle eteenpäin saat viedä pullakahvit mukanasi (kopioi kuva).

(Ei ole aivan pakko jakaa kuitenkaan.)

Esitän kysymyksiä jotka saattavat tulla esille kahvikupposen ääressä ystävän kanssa keskusteltaessa.
Mitä sinä vastaat seuraaviin kysymyksiin? Voit vastata myös pelkästään valokuvin!"

1. Mikä on sisustustyylisi?
 Mikä tyyli? Suloisessa sekamelskassa (tai ei niin suloisessakaan) ikeaa, osto-ja myyntiliikettä ja kirpputoreja. Mustaa ja punaista enimmäkseen.

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?
Kyllä kai se olohuone on. Erityisesti tykkään ruokapöydästäni (esittelykappale Habitatista) ja tuoleista (käytettyinä työkaverilta).Tuolien istuimet haluaisin päällystää jollain iloisella kankaalla. Olohuoneessa on myös kirkkaan punainen sohva (työkaverilta käytettynä ostettu). Kovasti siitä tykkään, mutta valitettavasti kaunis väri ei näy. Nytkin siinä on päällä vanhat verhot suojaamassa koiran karvoilta.

3. Mihin käyttäisit rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
Enpä muista koskaan tunteneeni huonoa omaatuntoa omien rahojeni käyttämisestä.

4. Mihin käytät paljon rahaa?
Kyllä suurin osa tuloistani menee vanhojen lainojen maksuun. Matkusteluun käyttäisin enemmänkin, jos voisin.

5. Mistä ajasta unelmoit?
Odotan innolla eläkepäiviäni, mutta en osaa siitä ajasta unelmoida. Unelmani pitävät sisällään paljon muuta kuin vain ajan. Unelmoin kesästä, lämmöstä, omasta saunasta, kattohuoneistosta, merestä...

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?
Vastakysymys: Voiko onni olla huono? Minusta onni on aina hyvä, ei se muuten olisi onni. Jotenkin ristiriitainen juttu. Toki kaikki, mikä menee pieleen on jollain tavalla huonoa onnea, mutta huonoin, hmmm. En osaa sanoa.


7. Missä asiassa olet tunnollinen?
En missään. Tai no, ehkä työasioissa kyllä.

8. Minkä inhimillisen virheen annat anteeksi?
Kaikki oikeasti inhimilliset virheet annan anteeksi aina, tai ehkä paremmin unohdan ne. Sitä en anna anteeksi, että pikku koirani kuoli. Siitä on tänään tasan puoli vuotta. En tiedä, kenelle en anna anteeksi, mutta näin vain on. Ehkä en anna anteeksi itselleni, kun en ajoissa nähnyt, että se oli sairas.
Tahallisia "virheitä" ja pahoja tekoja en anna ikinä anteeksi kenellekään.

9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?
Eikö ole sama, onko nainen tai mies? Minusta ihmisen parhaita ominaisuuksia ovat inhimillisyys, muiden huomioiminen, avoin mieli, uteliaisuus, taito nähdä pintaa syvemmälle.
Ehkä ymmärsin kysymyksen väärin, tuo taisi olla lista ominaisuuksista, joita toivoisin ihmisillä olevan.

10. Mikä on miehen parhain ominaisuus?
Vastaan samoin kuin edelliseen kysymykseen.

Siinä ne minun vastaukseni. Vastatkaa te toisetkin, jos haluatte. Ja ottakaa nyt kahvia ja pullaa.

Sairastuu se pahakin akka

Sain sitten sairaslomaa. Tosin vain tämän viikon loppuun eli tähän päivään saakka, mutta ei haittaa. Eiköhän tämä tauti muutaman päivän levolla lähde tai ainakin asetu.

Omalääkärini oli taas niin mukava. Kyseli, kuinka elämä sujuu, kun ei olla pitkiin aikoihin nähty. Juteltiin aika pitkään kaikenlaista, kunnes päästiin asiaan. Yskänlääkettä määräsi ja kortisonivoidetta ihottumaan. Pariin vanhaan vaivaankin määräsi lääkkeitä. Hyvä se on hoitaa kaikki taudit tai sen tapaiset silloin, kun joskus harvoin lääkärin puheille menen.

Nyt en saisi mennä ulos ollenkaan, mutta kukas tuon koiran pissittäisi, joten vähän käyn ulkosalla piipahtamassa silloin tällöin. Kunnolla vaatetta päälle, niin ei tule kylmä. Tai eipä tuolla 8 asteen lämmössä hevin pääse palelemaan.

Eilen käveltiin apteekkiin kauhistumaan lääkkeiden hintoja. Yksi 20 pillerin satsi maksoi 75 euroa!! Kyllä on pillerillä hintaa. Onneksi saan sairaskassasta suurimman osan takaisin.

Oli muuten apteekissa samaan aikaan toinenkin koira ja toinenkin suomalainen. Hassu maa tämä. Koirat voi ottaa melkein mihin kauppaan vain ja suomalaisiin törmää tämän tästä.

Viime yön nukuin pitkästä aikaa tosi sikeästi ja heräsin ihanaan auringonpaisteeseen. Käytiin aamulenkillä turkkilaisessa vihannes-hedelmä-kukkakaupassa. Sieltä raahasin mukanani pari kiloa marokkkolaisia veriappelsiineja ja ison kimpun tulppaaneja. Niillä on parantava vaikutus.

Iltapäivä putkessa

Vietin eilen kertakaikkisen sairauspäivän. En alkuunkaan päässyt töihin, kun flunssa iski kurkkuun, korviin, keuhkoihin, otsalohkoon ja kaikkiin muihinkin mahdollisiin paikkoihin.

Iltapäiväksi oli varattuna olkapään varjoainekuvaus tuosta ihan lähi sairaalasta ja aika pitkään mietin, pystyisinkö tai jaksaisinko mennä. Jaksoin

Röntgenosastolla odotti yllätys. Minulta kysyttiin, olinko jodille allerginen, kun aikoisivat sitä pruutata olkaniveleen. Sanoin olevani. Ihmettelivät, miksei lääkäri sitä ollut minulta kysynyt. En minä vaan tiennyt. Asiaa pohdittiin jonkin aikaa ja samalla otettiin ihan tavallisia röntgenkuvia. Lopulta röntgenlääkäri tuli ja sanoi jutelleensa esimiehensä kanssa. Yhdessä päättivät, ettei kannata ottaa riskiä ja lähettivät minut magneettikuvaukseen. Minun ei tarvinnut edes uutta aikaa varata, tunnin verran vain odottelin.

Lopulta makasin viluissani sairaalakauhtanaan pukeutuneena putken edessä. Ei pelottanut yhtään. Korvilleni sain kuulosuojaimet. Luulin tosin, että musiikkia niistä kuuluisi, mutta sellaista onnea ei sentään ollut. Päälleni levitettiin peitto ja toiseen käteen hälytysnappi, jos vaikka vessaan välillä pitäisi pyytää.

Liuin hiljaa putkeen pää edellä ja sain kuunnella sangen progressiivista mus rytmimeteliä runsaan puolen tunnin ajan. Taisin jopa nukahtaa muutaman kerran, kun välillä oli hiljaista.

Aika outo tunne oli kyllä, kun ihan varmasti ihoa kuumotti aina pahimman metelin aikana. Sanovat, ettei magneettikuvaus tunnu, mutta kyllä tuntui. Ei yhtään pahalta kuitenkaan.

Saa nähdä, mitä lääkäri sanoo, kun saa tulokset, kun olikin ihan eri kuvaus, mihin hän lähetti.

Tänään menen tapaamaan entistä omalääkäriäni pitkästä aikaa. Ehkäpä saan oikein sairaslomaa tämän räkätautini takia.

Onneksi on suihku

Seisoin äsken ainakin vartin kuuman suihkun alla ja toivoin, että joku ihme muuttaisi kylpyhuoneeni saunaksi. Palelin sisuskalujani myöten, mutta onneksi suihkun alla aloin vähitellen lämmetä. Voi, un olisi se sauna!

Muutamalla tuttavallani täällä on kotonaan sauna, mutta vielä kertaakaan en ole saanut kutsua saunottelemaan. Ehkä sauna on kovinkin yksityinen paikka, johon ei ulkopuolisia haluta. Suomessa käydessäni sitten saunonkin oikein pitkän kaavan mukaan ja joka päivä olin sitten kylässä tai sukulaisissa. Kyllähän täälläkin saunomaan pääsisi, mutta yleensä niissä pitää käyttäytyä kovin sivistyneesti, ei saa heittää löylyä, täytyy olla uimapuku päällä tai ainakin pyyhe ympärillä, jne. En minä sellaista jaksa.

Ai että, miksi oli niin kylmä? No tietysti siksi, kun piti seisoa tunnin verran metsässä katsomassa, kun koira yritti etsiä myyriä maan alta. Taas se sai aikaiseksi monta kuoppaa, muttei yhtään myyrää. Toistaiseksi on elämänsä aikana peräti yhden otuksen onnistunut nappaamaan. Se menikin nielusta alas pikavauhtia. Todellista elävää ravintoa!

Meillä on lähes joka lauantai myyränkaivuupäivä. Koira herättää minut viimeistään puoli kahdeksan ja yrittää kaikkensa, että lähdettäisiin heti ulos. Jaksaa onneksi sentään odottaa, että syön aamupalan. Ilman kahvia en suostu lähtemään mihinkään. Tänään etsin vielä kirjankin mukaani, kun tiesin, että seisoskeluksi aamulenkkimme kuitenkin menisi.

Olen ihmetellyt, kuinka se tietää, koska on lauantai. Arkiaamuisin se ei harrasta samanlaista touhottamista, eikä sunnuntaisin. Outo juttu.

Aamun kuoppaurakan jälkeen minä palelin ja koira oli likainen. Kumpikin pääsi suihkuun. Nyt koira  nukkuu paksuun pyyhkeeseen kiedottuna ja minä jatkan lauantaita. Jatkakaa tekin.

J.K. Heti kotiin päästyämme kävin parvekkeella peittämässä pelargoniat. Jospa ne kestäisivät hengissä kevääseen saakka. Toivottavasti ei tule kovia pakkasia.

Tyhmästä päästä kärsii koko koira

Päätin eilen lähteä koiraherran kanssa aamulenkille vähän kauemmas, ulos kaupungista rauhalliselle maaseudulle. Parikymmentä minuuttia autossa ja olimme perillä. Kävelyretkemme alkoi mukavasti mäkeä kiipeämällä, mutta sitten pamahti.

Joku metsästäjä mikälie ammuskeli haulikolla vähän kauempana, mutta pyssyn äänet kuuluivat tosi hyvin. Koiraherra ei voi sietää mitään paukkuääniä ja meni tietysti ihan paniikkiin. Ensimmäisen laukauksen kuultuani minun olisi pitänyt tehdä aikuisen ihmisen päätös ja kääntyä takaisin autolle sekä ajaa johonkin vielä hiljaisempaan paikkaan. Teinkö niin? En tietenkään. Ajattelin, että käveltäisiin paukkeista pois päin ja palattaisiin autolle maantietä pitkin.

Eihän ne äänet yhtään vähentyneet tai hiljenneet. Häntä koipien välissä ja korvat luimussa koira jatkoi väkisin matkaa, kun pakotin. Kaksi tuntia sitä kauhua kesti ja sitten rynnättiin autoon ja kaasutettiin pois metsästä.

Kotona koira hörppäsi vähän vettä, söi muutaman nappulan ja nukahti. Se ei herännyt koko iltana syömään eikä edes pissalle. Aamulla kiskoin sen väkisin ulos, mutta kotona se taas kävi heti pitkäkseen. Ei taaskaan syönyt. Olin aika huolissani, mutta töihin oli mentävä.

Illalla koiraherra tuli iloisena ovelle vastaan ja oli kuin ennenkin. Tulipas hyvä mieli. Ei sille kyllä ruoka vieläkään oikein maistunut, mutta söi sentään vähän. Ulos lähti ihan mielellään, mutta ythtään ei pistänyt hanttiin, kun tultiin takaisin kotiin. Nyt se taas nukkuu.

Ottaa oikeast päähän, että olin niin tyhmä. Jos koira pelkää pauketta, se pelkää sitä, vaikka ääni tulisi kuinka kaukaa. Ei siinä mikään juttelu auta. Minä opin aika paljon sekä koirastani että itsestäni eilen. Toista kertaa en samaa tyhmyyttä tee, sen lupaan.

Tässä oltiin, kun ensimmäisen kerran pamahti.

Taistelua tuulimyllyjä vastaan

Ensimmäinen työviikko on melkein ohi ja päähäni on ilmestynyt tuhansittain harmaita hiuksia. Kaikki on muuttunut. Tai ei sentään kaikki, sama työhuone, sama kone, lähes samat työkaverit, mutta muuten. Nyt yritän luovia ja sopeutua muutoksiin. Ei ole helppoa tämä, ei.

Näkyvin muutos on varmaankin yksikköni uusi nimi, jolla taas on vaikutusta moneen muuhun tärkeään asiaan kuten vaikka atk-ohjelmiin. Minulla ei ole enää oikeutta ennen vuoden vaihdetta luomiini tiedostoihin tai asiakirjoihin, koska olin silloin töissä B-yksikössä (nimi muutettu). Koska nyt kuulun C:hen (nimi muutettu), en voi räpeltää B:n asioiden kanssa. Monen  monituista kertaa olen jo joutunut ottamaan yhteyttä helpdeskiin, kun en ole pystynyt muokkaamaan juttuja, joita olisi pitänyt. Näitä ongelmia ei kuulemma ole otettu huomioon organisaatiomuutosta tehdessä. Eipä tietenkään. Yläkerrassa tehdään uudistuksia ja täällä maan tasalla yritetään ymmärtää ja räpistellä.

Yllätykseni oli myös suuri, kun kirjasin työtuntejani systeemiin. Hupsista vaan, minua ei enää ollutkaan! Ajattelin, että nyt on joku suuri päällikkö päättänyt armahtaa Kionayan ja päästää vapauteen. Otin yhteyttä aputiskiin, mutta ennen kuin sieltä kukaan vastasi, olin ihan itse osannut päivittää itseni tämänvuotiseksi. Työkaveri hyväksyi tekemiseni ja asia oli sillä selvä. Pistin lisää meiliä apuihmisille ja kerroin, että ongelma ei ollut enää ongelma. Heti vastasivat ja kiittivät, kun omatoimisesti asian selvitimme.

Työaikakin muuttui. Tästä vuodesta alkaen teemme puoli tuntia pidempää työpäivää kuin viime vuonna. Luonnollisesti mitään rahallista korvausta tästä 2,5 tunnin ylimääräisestä ajasta ei tule. Onneksi sentää liukuvasta työajasta ei tarvinnut luopua. En saa itseäni mitenkään työmaalle ennen yhdeksää, ja siihenkin ehtiminen vaatii huomattavia ponnistuksia. Nyt on pakko pitää lyhyt ruokatauko ja olla pitkään töissä, että saan edes sen 8 tuntia päivässä täyteen. No, eipä tarvitse pomolta kysellä, voisinko pitää vapaata, kun on noita ylimääräisiä tuntejakin kertynyt. Niitäpä ei enää kerry.

Ja se saakutin ruokalakin muuttui! Ensi viikolla muuttuu kuulemma ruokakin, mutta tällä viikolla korottivat jo hintoja. Ennen päivän annokseen kuului keitto, lämmin ruoka ja pieni sämpylä, nyt ei kuulu kuin ruoka. Soppaa ja leipää saa lisärahalla. Salaattiannoksen sai ennen koota aika edullisesti, mutta nyt kuulemma on lautasella tuplahinta. Kahvi sentään pysyi entisellään, onneksi.

En minä yleensä ole kovin muutosvastarintainen, mutta nyt on tullut uusia asioita vähän liian kanssa. Sellainenkin pikku juttu kuin asiakirjojen skannaaminen oli ns. modernisoitu. Eilen lyötiin monta päätä seinään ennen kuin selvisi, kuinka homma hoituu. Hyvinhän homma sujui, kun sen ensin oppi.

Ensi viikolla voinkin opettaa pomon uusille tavoille, kun tulee lomilta töihin. Hän ei varmaan tiedä muutoksista vielä puoliakaan.

Ruokala on tärkeä ja vielä tärkeämpi on kahviautomaatti

Onneksi tänään loppuu tämä kurjistelu! Huomenna aukeaa uudistettu ja remontoitu työpaikan kanttiini. Toivottavasti uusi ruokalanpitäjä on edes vähän muuttanut systeemejä, eikä koko lounastaukoa tarvitse viettää jonottaen.

 

Maanantaina en muistanut koko suljettua ruokalaa ja jouduin käymään kaupassa hakemassa syömistä. Ostin purkin raejuustoa. Kyllä sen avulla päivän jaksoi. Eilen kannoin evääksi pari keitettyä kananmunaa, sunnuntaista lammaspaistia ja muutaman tomaatin. Silläkin pärjäsi oikein hyvin.

 

Illalla keittelin kotona soppaa, kun löysin jääkaapista porkkanoita, palsternakkaa ja purjoja. Lisäsin mausteita yms. oikein reippaasti ja hyvää tuli. Aamulla lämmitin termoskannullisen ja ripottelin sekaan homejuustoa. Äsken söin koko satsin. Omia eväitä onkin ihan mukava syödä, paha juttu vain se, etten tällaisina päivinä lähde työpaikaltani mihinkään. Istun tässä kuin tatti, teen töitä ja syön. Tai kirjoitan blogia ja syön.

 

Kahviakin teki mieli, ja kun kerran kanttiinista ei sitä nyt saa, eikä minulla ole yhtään kahvikapselia keitintä varten, menin alakerran automaatille. Siellä on tarjolla vaikka mitä, tai pitäisi olla. Tällä viikolla automaatille on ollut pitkät jonot, kun kaikkien kahvihammasta kolottaa samaan aikaan. Ajattelin äsken, että minullahan kävi hyvä tuuri, ei jonoa yhtään, kun kahvinhimossana lähestyin automaattia.

 

Yllätys oli hetken suuri. Jäljellä ei ollut kuin kuumaa vettä, kofeiinitonta kahvia ja vaniljakahvia pikajauheesta. Ei espressoa, ei maitokahvia, ei capuccinoa, ei mitään. Koska kofeiiniton kahvi ei minusta ole kahvia ollenkaan, valitsin vaniljakahvin. Ei sekään ollut. Join kupillisen ällöttävän makeaa lientä, mikä ei edes haissut vaniljalle. Onneksi työkaveri oli tuonut palan valkosuklaatorttua. Nyt on huulet imelät ja yhteen liimaantuneet. Olisin varmaan maukas pusukaveri.

 

Huomenna menen katsastamaan uuden vanhan työmaakuppilan ja ostan ison kupin kahvia!

 

 

Melkein siivottu

Lähes koko eilinen päivä siihen meni, kun siivosin tämän huushollin. Vielä on tuo pieni vieras-/romu-/takahuone puunaamatta, mutta jääköön. Täytyy ensin vähän tyhjentää sitä.

Jossain vaiheessa imuroinnin ja muun riehumisen keskellä tajusin, ettei siivousmusiikki soinut. Äkkiä radion hevikanava päälle ja heti alkoi rätti heilua reippaammin. Totesin, että tällaisen amatöörisiivoojan parhaat työvälineet ovat kyllä hyvä imuri ja kosteat, isot siivousliinat. Niitä olen ostanut halpakaupasta laatikkokaupalla. Ei kai se ihan ekologista ole, kun liina lentää roskiin käytön jälkeen, mutta puhdasta niillä saa helposti aikaan. Eikä tarvitse pesuaineiden kanssa löträtä.

Olin heittänyt petivaatteet parvekkeelle tuulettumaan ja onneksi muistin ne, kun ensimmäisen kerran jyrähti. Kauhea vesisade ja ukkonen alkoi ihan yhtäkkiä ja peitto oli jo lähdössä seikkailulle, kun sain sen kiinni. Ei se paljon ehtinyt kastua. Myräkkä olikin tämän vuoden ensimmäinen, mutta tuskin viimeinen. Talviukkosia on täällä silloin tällöin.

Tälle päivälle jätin vielä kylppärin, se kun on ihan oma juttunsa. Pieni, pimeä koppi, jossa ei täkäläisen tavan mukaan ole lattiakaivoa. Onneksi on sentään kunnon lattia, eikä mitään kokolattiamattoa. Aikamoista kuuraamista oli sen pesu. Kirosanojen avulla sain huoneen lopulta joten kuten puhtaaksi. Kesken urakan sammui kylppäristä valo. On se ennenkin niin tehnyt, mutta nyt vasta tajusin, että vaikka väännän lampusta virran pois päältä, on se silti päällä. Pitää varmaan kertoa vuokraisännälle. Vaarallinenhan se on, kun on vielä kosteassa tilassa.

Muutenkin tässä huushollissa on jotain vikaa sähköissä. Keittiöstä pamahti työvalo, hellan lamppu pimeni eikä uusi enää syty ja olohuoneen lamput simahtavat tämän tästä. Minkähänlainen sähkömies täällä on ollut asialla?

Onko nimi nyt varmasti oikein?

Vuosi vaihtui, kiitos siitä. En jää mennyttä kaipaamaan, vei minulta pikkukoiran. Helvetin 2013!

Uuden vuoden alkajaisiksi minulla oli eilen aika lääkärille. Oikein ison sairaalan professorilla piti olla aikaa katsella ja väännellä pienen (!!?) ihmisen olkapäätä. Joskus aikaisemmin taisinkin jo mainita, kuinka kipeilee ja särkee ja sattuu, eikä liiku. Olin ajoissa paikalla, kun menin autolla. Kävellenkin olisin ollut ajoissa, mutta satoi liikaa, enkä viitsinyt.

Jonotin sairaalan ilmoittautumistiskille, josta sain ihan ikioman sairaalakortin. Nyt olin virallisesti ison laitoksen potilas. Seuraavaksi laskeuduin hissillä maan alle ja taas ilmoittauduin, tällä kertaa lääkärin vastaanotolle. Seurasi hämmästystä ja ihmetystä. "Onko tämä ihan varmasti rouvan oikea nimi?", minulta kysyttiin. Vannoin näin olevan ja näytin henkilökorttianikin asian vahvistukseksi. Ehdotin kyllä, että etsisivät sukunimeä myös geellä kirjoitettuna, kun usein täällä sekoittavat jiin ja geen.

Vastaanottohoitaja väänteli naamaansa ja puri huuliaan aikansa, kunnes pyysi kollegalta apua. Yhteen ääneen ihmettelivät, kuinka olin varannut ajan sellaiseksi aamuksi, kun lääkärikään ei ollut paikalla. Minua alkoi naurattaa. Tottahan toki tiesin aikaa varatessani, että lääkäri ei olisi paikalla. Ihan piruuttani halusin herätä aikaisin loma-aamunani ja lähteä sairaalaan jonottamaan. Pyysin, että voisin tulla uudestaan joskus, kun arvon professori olisi paikalla. Ja avot, heti iltapäivällä onnistuisi!

Muutaman tunnin kuluttua olin taas ilmoittautumistiskillä, eikä tarvinnut mitään sanoa, muistivat heti, kuka ja mikä. Sitten odottelin. Ehdin 1,5 tunnin aikana lukea paksun kirjanikin loppuun. Professori oli erittäin myöhässä ja odotussali alkoi olla jo täynnä hermostuneita potilaita. Onneksi olin ensimmäisenä jonossa, ja onneksi oli se kirja.

Osasi lääkäri sentään anteeksi pyytää myöhästymistään, kun lopulta minut sisään kutsui. Aikansa väänteli ja käänteli käsivarsiani, puhui jotain jänteistä ja kirjoitti lähetteen magneettikuvaukseen. Loppukuusta sain sellaiseen ajan. Onneksi ei vielä tarvitse pelätä, sattuuko, kun varjoainetta pistetään olkaniveleen.

Toivottavasti löytyy vaivan syy ja siihen hoito. Ei tällaisella käsivarrella mitään tee. Nytkin pitäisi siivota, mutta kauhistuttaa jo valmiiksi, kuinka kipeä olen imurointiurakan jälkeen.