We'll always have Paris

But, then again, we don't.

Matka peruuntui ihan yksinkertaisista pelkosyistä. Kysymyksessä ei ole minun pelkoni vaan suunnitellun kanssamatkustajan. Vähän harmittaa, mutta sainpahan rahat takaisin, joten yritän joku toinen kerta. Ehkä Pariisi olisi keväällä kauniimpi kuin syksyllä sotilaiden tiukassa valvonnassa. Toivon ainakin niin.

Nyt vielä odottelen ja ihmettelen, uskaltaako vieraani lentää vieraille maille. Itse sellainen on päätettävä, minä voin vain sanoa, että itse en pelkää. Toivon, että tulee viettämään viikonloppua luokseni. Lupasin kuljettaa häntä paikoissa, joissa ei tiedetä mitään nykyisestä turvattomuustilanteesta. Sellaisiakin paikkoja vielä löytyy, ihan tästä läheltäkin.

Tässä se nähdään sisarusten erilainen luonne. Toinen ei pelkää ja toinen taas on aina varuillaan.

Kieltämättä on vähän tylsä olo, kun suunnitelmat menevät myttyyn. No, mitä näistä. Suunnitelmia voi onneksi suunnitella aina lisää.

Juttelin eilen pitkään puhelimessa hyvän ystäväni kanssa. Siitä tuli hyvä mieli.

(Otsikosta kiitos Casablanca-elokuvalle)

Siinä se on, Pariisi. (kuvan nappasin jostain)

Kuinka monta valvontakameraa mahtuu 200 metriin?

Vastaus: 14. Siihen lukuun pääsin, kun tässä yksi aamu laskeskelin niitä metrosta noustuani. Toki kävelen ison pankin takapihan ohi, joten ehkä sillä selittyy kameroiden lukumäärä. Omaa työpaikkaakin näköjään valvotaan. Kaksi pikkuriikkistä, mustekynän kokoista kameraa katselee, kuka menee, kuka tulee. Hyvä, kun valvovat. Tai en tiedä, valvovatko. Tuskin kaikki kamerat sentään koko ajan kuvaavat.

Minäkin haluaisin oman valvontakameran tai kaksi tai kolme. Olisi kiva katsella, mitä kotona tapahtuu poissaollessani. Mitä koira katsoo telkkarista, mitä se lukee, kenelle se soittaa. Yhden kovin salaisen kameran asentaisin etuoven ulkopuolelle, että näkisin, kuka kulloinkin käytävässä kulkee. Yhden ihan tavallisen vaikka eteiseen ja yhdn tai kaksi parvekkeelle kuvaamaan piha-aluetta.

Outoa uteliaisuutta, saattaa nyt joku sanoa. Jos joku tietäisi kaiken sen, mitä minä tiedän elämästäni, niin joku uskoisi, että uteliaisuutta kameravalvonta ei suinkaan olisi. Se toisi minulle turvaa ja poistaisi pelkoa ja paniikkia.

Niitä tunteita olen tällä viikolla tuntenut vaikka luulin jo päässeeni pahimman yli. Paniikkipeikko on myös huijannut Nukkumattia, joka ei enää tule makuuhuoneeseeni. Luulee, että peikko hoitaa hommat.

Peikon ilmestymisen syynä on viesti, jonka sain menneisyydestä. Luultavasti noin kuukauden kuluttua olen hiljaa kuin hiiri jossain nurkassa tai painun kokonaan maan alle.

Tänä viikonloppuna en kuitenkaan aio pelätä enkä panikoida. Yritän vähän siivota ja kokata, ja tietysti kävelen koiran kanssa pitkiä lenkkejä. Jos ei sada.

Tyhmästä päästä kärsii koko koira

Päätin eilen lähteä koiraherran kanssa aamulenkille vähän kauemmas, ulos kaupungista rauhalliselle maaseudulle. Parikymmentä minuuttia autossa ja olimme perillä. Kävelyretkemme alkoi mukavasti mäkeä kiipeämällä, mutta sitten pamahti.

Joku metsästäjä mikälie ammuskeli haulikolla vähän kauempana, mutta pyssyn äänet kuuluivat tosi hyvin. Koiraherra ei voi sietää mitään paukkuääniä ja meni tietysti ihan paniikkiin. Ensimmäisen laukauksen kuultuani minun olisi pitänyt tehdä aikuisen ihmisen päätös ja kääntyä takaisin autolle sekä ajaa johonkin vielä hiljaisempaan paikkaan. Teinkö niin? En tietenkään. Ajattelin, että käveltäisiin paukkeista pois päin ja palattaisiin autolle maantietä pitkin.

Eihän ne äänet yhtään vähentyneet tai hiljenneet. Häntä koipien välissä ja korvat luimussa koira jatkoi väkisin matkaa, kun pakotin. Kaksi tuntia sitä kauhua kesti ja sitten rynnättiin autoon ja kaasutettiin pois metsästä.

Kotona koira hörppäsi vähän vettä, söi muutaman nappulan ja nukahti. Se ei herännyt koko iltana syömään eikä edes pissalle. Aamulla kiskoin sen väkisin ulos, mutta kotona se taas kävi heti pitkäkseen. Ei taaskaan syönyt. Olin aika huolissani, mutta töihin oli mentävä.

Illalla koiraherra tuli iloisena ovelle vastaan ja oli kuin ennenkin. Tulipas hyvä mieli. Ei sille kyllä ruoka vieläkään oikein maistunut, mutta söi sentään vähän. Ulos lähti ihan mielellään, mutta ythtään ei pistänyt hanttiin, kun tultiin takaisin kotiin. Nyt se taas nukkuu.

Ottaa oikeast päähän, että olin niin tyhmä. Jos koira pelkää pauketta, se pelkää sitä, vaikka ääni tulisi kuinka kaukaa. Ei siinä mikään juttelu auta. Minä opin aika paljon sekä koirastani että itsestäni eilen. Toista kertaa en samaa tyhmyyttä tee, sen lupaan.

Tässä oltiin, kun ensimmäisen kerran pamahti.

Ihminen menneisyydestä

Sain naamakirjaviestin, että tuttavani, nuori nainen, jota en ole nähnyt pitkään aikaan, on piakkoin matkalla näillä main. Neiti kysyi, jos saa tulla käymään. Tietysti lupasin ja toivotin tervetulleeksi.

Myöhemmin ajattelin, että olikohan viisasta heti suostua. Mitäs, jos hän onkin jonkun toisen asialla ja yrittää saada selville nykyisen elämäntilanteenì? Mitäs, jos se ei olekaan hän, joka tulee, vaan joku, jota en ikinä, koskaan, missään maailman kolkassa tai tilanteessa halua nähdä. Pikkuisen pelottaa, mutta neito on kuitenkin järkevä ja kunnollinen ihminen. Tuskin hän ainakaan minun kanssani ryhtyisi mihinkään vilunkipeliin. Sitä paitse olemme aina tulleet oikein hyvin toimeen, vaikeissakin paikoissa.

Nyt pitää ripustaa vihdoin ja viimein ns. vierashuoneeseen verhot ja muutenkin taas järjestellä kotia. Huomenna haen parvekekalusteet ja -ritilät, jotka ostin kirpparilta hullun halpaan hintaan. Maanantaina saan uusia (käytettyjä) huonekaluja ja kuski lupasi vielä auttaa siivouksessakin. Hyvä tyyppi!

Tämähän alkaa olla jo ihan hurjaa. Kohta on koti siinä kunnossa kuin sen haluankin. Kuinka sitten saan aikani kulumaan, kun ei enää tarvitse selata osto- ja myyntiliikkeiden ilmoituksia? Mitäs jos alkaisin taas miettiä auton vaihtoa? Se taitaa olla kyllä liian maskuliininen harrastus. Ehkäpä täytyy taas alkaa opetella kirjojen lukemista ja musiikin kuuntelua. Tai voisinhan lakata kynnet.