Levottomat jalat - ja kädet

On outo olo, sellainen hermostuneen levoton. En jaksaisi millään istua työpöytäni ääressä. Äsken jo häivyin kävelemään pitkin käytäviä ja häiritsemään työkavereita tajuttomilla tokaisuillani tai älyttömillä kysymyksilläni?

Yksi kollega kysyi, josko on ukkosta ilmassa, kun tuntuu levottomalta. Ehkä tuntosarveni toimivat viiveellä, sillä eilen näihin aikoihin jyrisi ja salamoi oikein kunnolla. Nyt on vaan pimeää.

Näitä levottomuusolotiloja tulee silloin tällöin. Tuntuu, kuin olisi muurahaisia pitkin kroppaa vaikkei yhtään kutitakaan. Sellainen kumma kihelmöinti, mistä en osaa ottaa selvää. Eiköhän tämäkin tunne pian katoa ja sitten on vain polvi ja nilkka kipeä.

Lauantaina menen kampaajalle. Tilasin ajan ihan uudesta paikasta, jonka ohi yhtenä viikonloppuna kävelin. Liike näytti ulospäin kovin mukavalta ja siistiltä, joten päätin pistää pääni likoon. Leikataan, sanoi kampaaja. Lauantai-iltana joko nauran tai itken.

Olen muutaman kerran käynyt työkaverin suosittelemalla kampaajalla, mutta viimeisin käyntikerta oli liikaa. Värjäri oli äkäinen ja epäystävällinen, eikä leikkauksen suorittajakaan ollut parhaimmillaan. Ennen tapasin mennä aina uudestaan samalle kampaajalle vaikken olisi tykännytkään. Ajattelin, että niille tulee paha mieli, jos menen muualle. Nyt en enää välitä. Hiusten leikkaus ja värjäys maksaa niin paljon, etten halua kerta toisensa jälkeen pettyä.

Katsoin äsken kalenterista, että minulla on menoa ensi viikon perjantaina. Ostin jo pitkän aikaa sitten liput suomalaisen pitkäaikaissuosikkini keikalle. Saa nähdä, kuullaanko "Levottomat jalat" vai pelkästään uudempaa tuotantoa.

En enää koskaan ikipäivänä tee niin!

Hyvähän se on sanoa, kun itselleen sanoo. Tein taas jotain, josta olen itseäni varottanut jo monta vuotta. Päätin aikapäiviä sitten, etten enää ikinä, koskaan tee mitään netti-ilmoitusta itsestäni tarkoituksena löytää ihminen elämääni.

Tänään päätökseni hävisi mihin lie taivaan tuuliin. En edes ajatellut koko asiaa, kun jonkun linkin kautta osuin hakupalveluun. Ihan vain huvikseni väsäsin itselleni profiilin ja aloin täyttää lomaketta ja kirjoittaa jotain itsestäni. Koska olen raukka pelkuri, lähdin leikkiin salanimen turvin. Eikä kuvaa missään tapauksessa! Jokainen ilmoitukseen kirjoittamani sana on kuitenkin totista totta, rivien välistäkään ei voi mitään lukea. Tuskin se ketään silti kiinnostaa. Jos niin hullusti käy, että joku ilmoituksen lukee ja vielä hullummin, että ottaa yhteyttä, niin sitten en tiedä, mitä teen. Pitääkö vastata vai saako asian unohtaa?

Mistä ihmeen aivolohkosta tämä ääliömäinen ajatus oikein irtosi? Vasta eilen kotiin mennessäni ajattelin, kuinka kiva on tulla kotiin, kun saa olla rauhassa eikä kukaan käske tai komenna. Yhtään ei haittaa, vaikka eteisessä odotti kenkävuori, ruokapöydän pintaa ei näy kaikenmaailman kirjoilta, laskuilta, langoilta ja puikoilta (juu, olen vähän neuloskellutkin viime aikoina) eikä petiäkään ollut kukaan pedannut. Ihana rauha ja koiran hännän heilutus.

Eipä ole ensimmäinen kerta elämässäni, kun toimin ennen kuin ajattelen. Huh, ihan hirvittää, kuinka paljon niitä kertoja on. Joko olen outo kummajainen tai aivoni kulkevat monta askelta jäljessä.

Mitä, jos jättäisin ilmoitukseni leijumaan nettiavaruuteen? Yksin on hyvä olla.

Lämmintä alle ja ylle

Töissä järjestetään tällä viikolla keräys tämän kaupungin sadoille asunnottomille. Lämpimiä vaatteita, asusteita, huopia, lakanoita ja muuta tarpeellista saa tuoda aulassa oleviin laatikoihin. Siitä ne kuljetetaan keräyskeskukseen ja jaetaan tarvitseville.

Kävin eilen läpi kaappejani ja päätin luopua suurimmasta osasta lakanoitani. En minä niitä määräänsä enempää tarvitse. Kaksi isoa muovikassillista tuli täyteen jo pelkistä yhden sängyn lakanoista. Tuplalakanoita on varmaan saman verran poistettavissa, ja tyynyliinoja. Inventoin ne tänä iltana.

Aamulla vähän lajittelin pussien sisältöä ja lisäsin niihin villapaitoja, myssyjä ja muutamat ulkoiluhousut. Vielä näyttää kaapissa roikkuvan pari-kolme talvitakkia, joista voin ilomielin luopua sekä villatakkeja ja ns. parempia villakangashousuja. Kaikki ovat liian pieniä minulle tai muuten vaan en enää niitä käytä.

Totesin taas kerran, että minulla on ihan liikaa vaatteita ja tavaraa yleensäkin. Olen yrittänyt päästä osasta eroon täällä asuvien suomalaisten nettikirpparilla, mutta se ei ole helppoa. Toisen turha ei aina ole toisen aarre, vaikka ilmaiseksi antaisi. Ehkäpä otan joskus päivän vapaaksi ja vien kaiken ylimääräisen kierrätyskeskukseen.

Ei muuten ollut laatikkoa työpaikan aulassa ainakaan vielä tänä aamuna. Vartija kuitenkin otti pussini vastaan ja lupasi ilmoittaa asiasta eteen päin ja pyytää keräyslaatikkoa. Luulen, että meitä on muitakin, jotka haluavat keräykseen osallistua.

Unohdin repun

Jatketaan nyt tällä ruokalinjalla, kun alkuun on päästy. Tänään oli jo ihan toinen meininki mielialassani, kun sain nukkua yli yhdeksään, eikä koiralla vielä silloinkaan ollut kiire ulos. Aamupalaa purressani mietin, mitähän pitäisi kotiin ostaa, että saisin jotain syötävää aikaiseksi.

Tytär oli eilen tehnyt tomaattikeittoa, mitä tuntui juuri sopivalta sunnuntaipäivääni. Kotoa löytyisi lähes kaikki tarpeellinen, mutta tuoreita tomaatteja ei ollut. Ei hätää, kävellään koiran kanssa vihanneskaupan ohi ja ostetaan muutama tomaatti.

Koira oli päättänyt hieman toisin ja vei minut ensin metsään kuoppia kaivamaan. Sillä laillakin saa sunnuntaiaamupäivän kulumaan. Oltiin vain niin outoon aikaa liikkeellä, että metsä oli täynnä meille vieraita koiria ja omani alkoi hermostua uteliaisiin lajitovereihinsa. Parin koirarähinän jälkeen lähdettiin pois. Tehtiin pieni katulenkki ja suunnattiin vihanneskaupalle.

Ostin tomaatteja, salaattia, sipuleita kilon pussin, vähän vuohenjuustoa ja pari tulppaanikimppua. Torimyyjältä jonotettiin vielä yksi grillibroileri ja viinikaupasta haettiin pari pulloa viiniä. Päätin, että niillä pärjätään tuleva viikko.

Kotiin oli vielä matkaa ja kädet venyivät. Toisessa roikkui neljä muovipussia ja toista kiskoi koira. Siinä vaiheessa muistin repun. Miksi en viikonloppuisin lenkille lähtiessäni muista heittää reppua selkään? Olisi niin paljon helpompi kuljettaa yllätysostokset kotiin selässä kuin raahata muovikasseja. Tunsin itseni erittäin tyhmäksi.

Mitähän eilen syötäisiin?

Kuinka voikin olla niin vaikea päättää, mitä söisin perjantai-iltaisin? Tämä on kyllä oikea ensimmäisen maailman ongelma, jota ei oikeasti pitäisi ollakaan.

Eilen asia hoitui onneksi aika helposti, kun aloin bussissa selata reseptejä ja päätin paistaa sinihome-kinkku-päärynä-piiraan. Ohjetta lukiessani päätin piiraan olevan hyvää. Ostin homejuustoksi Stiltonia, se tuntui käteen mukavan jämäkältä ja raastettavalta. Lopputulos oli syötävä, muttei muuten mikään erikoinen. Tuskin toista kertaa enää.

Pari vuotta sitten minun oli perjantaisin saatava pastaa. Valmistin erilaisia kastikkeita tai muuten maustoin makaronin. Sitä jatkui kunnes kyllästyin. Sen jälkeen oli sushin vuoro. Perjantai-iltani alkoi sushi-ravintolassa, josta ostin pussillisen kala-riisi-kääryleitä kotiin. Sitä kesti jonkin aikaa kunnes taas kyllästyin.

Sushin jälkeen tuli kala. Piti oikein kiiruhtaa lähimarketin kalatiskille hakemaa syötävää ja sieltä äkkiä kotiin kokkaamaan. Hyväähän kala on ja nopea valmistaa. Taas kuitenkin kyllästyin ainaisiin kalailtoihin.

Typerä ongelmahan tämä on, tiedän. Helpoimmalla pääsisin, kun vain menisin kauppaan ja ostaisin, sitä mitä käteen sattuu. On vain niin hullusti, että tykkään ruoasta ja hyvistä mauista, mutta perjantai-iltaisin en halua viettää pitkiä aikoja kokaten.

Tänään lauantaina en mene kauppaan niin kuin yleensä. On liian liukasta ja autossani ei ole talvirenkaita. Syön loppuun sen eilisen piiraan ja hernekeittoakin on vielä jäljellä. Huomenna mietin ruoka-asioita uudelleen.

Joskus täytyy katsoa taakse päin

Tapasin tänään työkaverini, ystäväni, jota en pitkiin aikoihin ole töissä nähnyt. Hän on joutunut olemaan sairaslomalla kuukausitolkulla aivokasvainten leikkausten vuoksi. Tai oikeammin sen takia, ettei ole toipunut kunnolla vaan saanut uusia tauteja vaivoikseen.

Ystävällä oli tapaaminen lääkärin kanssa ja sen jälkeen kävimme yhdessä (aviomiehensä avustamana) kahvilla ja juttelemassa pitkästä aikaa. Kun hitaasti ylitimme suojatietä, alkoi vieressämme oleva auto peruuttaa kohti. Ystäväni ja miehensä olivan onneksi kauimpana, mutta minua auto pääsi kolhaisemaan. Onneksi huusimme niin lujaa, että kuskikin kuuli ja iski jarrut pohjaan. Että olin vihainen!

Ryntäsin kuskin viereen ja näytin erinäisin käsimerkein ja kerroin suomalaisin tehosanoin, mitä ihan ensimmäiseksi täytyy tehdä, kun autoa alkaa peruuttaa. Ensin katsotaan, ettei ketään ole takana! Puolalainen kuski oli kyllä häpeissään ja vieressään istunut nuori nainen ei kehdannut katsettaan nostaa auton lattiasta. Varmaan harmitti heitäkin. Olihan siihen peruutukseen syynsäkin, mutta silti.

Koko juttu nauratti jo hetken kuluttua. Ei pitäisi lähteä omilta nurkilta vilkkaille kaduille seikkailemaan. Heti sattuu ja tapahtuu.

Kun olin taas saattanut ystäväni kotimatkalle, kävin ostamassa suomalaisesta kaupasta pari tölkkiä hernekeittoa ja pussin Panttereita. Vielä kun olisin saanut ruisleipää, mutta se oli lopussa. Vasta helmikuussa tulee uusi erä.

Kaaduinpa kerran ja toisenkin

Taas kerran on aika yrittää. Jo monta kuukautta olen ajatellut, että tästäkin voisin kirjoittaa ja tästä ja tästä ja..., mutta illan tullen kotiin päästyäni en enää ole jaksanut miettiä saatikka sitten istua näytön ääreen tuntojani pohtimaan.

Mutta kokeillaanpa, jos tämä homma taas lähtisi käyntiin. Peukut pystyyn siellä!

Olen viime aikoina kaatuillut eli mennyt nurin muutamankin kerran. Onneksi mitään vakavaa ei ole tapahtunut, mutta kuten tänään apteekissa totesin, it is the story of my life, and perhaps of my death.
Vaikken mitään todenperäisyyslaskelmista ymmärräkään, olen lähes sata varma siitä, että kuolla kupsahdan jonkun typerän kaatumisen seurauksena.

Pari viikkoa sitten kannoin kaikessa rauhassa kauppakasseja autosta talon aulaan tarkoituksenani siirtää ne hissiin ja hissukseen siitä kotiini. Koira odotteli autossa omaa vuoroaan. Kassit olivat jo aulassa ja viimeisenä kuormana raahasin vesipullopakkausta portaita pitkin (en juo hanavettä täällä, se on pahaa vaikka sanovatkin, ettei siinä mitään myrkkyjä ole). Jostain syystä en keskittynyt, enkä nostanut jalkojani tarpeeksi pärjätäkseni korkeiden askelmien kanssa ja kaatua rojahdin kivitasanteelle. Polvet - niin ensin luulin - iskeytyivät kiveen ja vesipakkaus lensi metrin päähän. Muovipullot säilyivät ehjinä kuten jalkanikin, mutta kipu oli helvetillinen. Toiseen jalkaan sattui polven alapuolelle ja toinen sai iskun juuri polven yläpuolelle. Onneksi ei käynyt pahasti.

Viime sunnuntaina oli iltamyöhällä koiran kanssa lenkillä ja ihan muina naisina kävelin puiston käytävällä, kun koira näki jotain uhkaavaa. Vastaan tuli mies muovikassin kanssa, mutta puolisokea koirani luuli näkevänsä jotain muuta ja oli valmiina hyökkäämään pussin kimppuun. Siirryin pois polulta ja kompastuin sekä liukastuin yhtäaikaa puun juurakkoon. Siinä samassa olin turvallani ja pärskin märkää sotkua suustani. Muovikassimies nosti minut ystävällisesti ylös. Onneksi tälläkään kertaa ei pahasti käynyt, rillit säilyivät ehjinä ja minä myös. Nenävarsi on kyllä ruvella ja oikean käden nivelsiteet venähtäneet, mikä todettiin seuraavana päivänä sairaalan ensiavussa.

Nyt täytyy kulkea varovasti loppuvuosi. Kaatumiskiintiö tälle vuodelle on jo täynnä.