Pahan mielen tuottaja

Loma alkoi ja eilen töistä lähtiessäni törmäsin muutamaan tuttuun kollegaan. Yksi kyseli, joko olin saanut hänen antamansa työtehtävän valmiiksi, kun kerran lomille lähdin. Sanoin saaneeni ja että jätin viime tarkistukset sijaisteni hoidettaviksi.

Rouva kauhistui ja alkoi huutaa "Kuka, kuka, kenelle tehtävän annoit, et kai vaan sille ja sille!!!?" Lisäksi jatkoi, etten voisi olla lomalla kuin viikon, koska se Erittäin Tärkeä Työtehtävä täytyy lähettää hänelle takaisin viikon kuluttua. Kun kerroin tulevani takaisin työpaikalle elokuussa, luulin että hän pyörtyy. Poistuin paikalta ja toivotin itselleni hauskaa lomaa.

Onhan se kovin hyvä asia, että ihminen suhtautuu työhönsä vakavasti ja on vilpittömästi huolissaan siitä, että kaikki tulee hyvin hoidetuksi. Mutta kun kyseisellä rouvalla on vain tämä yksi tehtävä hoidettavanaan, olisin luullut, että hän ymmärtäisi niitä, jotka tekevät muutakin kuin vain pyörittelevät numeroita päivät pitkät.

Lähetän varmaan viestin sijaisilleni ja varoitan rouvasta. Menevät nuoret naiset ihan hämmennyksiin, jos rouva ilmestyy toimistoon huutamaan asiasta, josta kumpikaan sijaisistani ei oikeastaan ymmärrä yhtään mitään.

Koko eilisen illan pohdin asiaa eikä tunnu vieläkään olevan poissa mielestä. Sain taas kerran oppia, että jotkut ovat, tai luulevat olevansa, parempia ja tärkeämpia kuin toiset.

Uusille urille?

Tein maanantaina jotain sellaista, mitä en ole tehnyt moneen vuoteen. Lähetin työpaikkahakemuksen! Firma on sama, mutta osasto ei. Työpaikkakin on ihan toisaalla kuin tämä nykyinen, samassa kaupungissa kuitenkin.

Eilen sain sähköpostissa kyselyn, koska minulle sopisi mennä haastatteluun. Aika nopeaa toimintaa. Tiistaina klo 10.00 voisitte kaikki pitää peukkuja pystyssä, tai jos Suomessa olette, niin klo 11.00. Vielä ei jännitä yhtään. Tulostin aamulla kaikenmaailman tietoja osastosta ja sen toiminnasta. Aika mielenkiintoinen paikka. Joko muistin sanoa, että peukut pystyyn?

Haastattelu osuu samaan aikaan vanhan ystäväni vierailun kanssa, mutta eiköhän hän ymmärrä, kun selitän. Entinen poikaystäväni (tertiääriseltä kaudelta) tulee sunnuntaina ja jatkaa Euroopan turnettaan keskiviikkoaamuna. Onneksi mies on varannut hotellihuoneen, ei tarvitse koirien kanssa tehdä väistelyliikkeitä omassa kodissani. Kyllä minä sen sinne silti raahaan ja näytän, kuinka nykyisin asun. Varmaan ehditään vähän kierrellä kaupungillakin ja pidemmälläkin, jos huvittaa. Olen nimittäin lomalla maanantaista lähtien ihan elokuuhun saakka.

Muitakin työjuttuja osuu tuohon loman ensimmäiseen viikkoon kuin vain se haastattelu. Keskiviikkona on osastomme perinteinen poissaolopäivä, jolloin koko satapäinen sakki siirtyy pois toimistosta ja viettäää pitkän päivän kaiken maailman touhujen parissa. Tänä vuonna on päivän järjestely vähän tökkinyt, kun vielä ei edes tiedetä, koska lähdetään ja mihin. Onneksi minulla on sisäpiirin tietoa ja tiedän sentään päivän teeman: highland games! Sopii hyvin tällaiselle Skotlanti-fanille. Ohjelmassa on kuulemma jopa viskin maisteluakin! Nammmm! Raporttia päivän kulusta tulee myöhemmin.

Runsaan viikon päästä lähden oikealle lomalle. Tällä kertaa Suomeen (hah-hah! niin kuin joskus muualle osaisin mennä). Sitä en oikein jaksa vielä hehkuttaa, kun Suomen loma on minulle aina aikamoinen rasite. Toivottavasti vanhat lomamuistot eivät pilaa tätä kesää.

J.K. Jos en ole vielä sanonut, että tiistaina saa pitää peukkuja pystyssä, niin sanon sen nyt: Tiistaina peukut pystyyn!

J.K.K. Mitä nykyisin haastatteluissa kysytään? Olisiko jollain esimerkkejä?

Vapaapäivä - touhupäivä

Tuli tänään vapaapäivä ihan yllättäin. Olen nimittäin lakossa. Kukaan ei pakottanut, mutta halusin osoittaa solidaarisuuteni ja jäin kotiin niin kuin lähes kaikki muutkin työkaverit. Yksi syy jäämiselleni oli myös kamala työmäärä täällä huushollissa.

(Huomaatteko muuten, että kirjoitan kotona eli kone toimii taas! Kiitos pari viikkoa sitten käyneille vieraille.)

Viime lauantaina oli auttamassa entistä pomoani muutossa ja sain palkan huonekaluissa. Illalla raahattiin kaverin kanssa 7. kerrokseen tv-taso, suuri matto, tuoli, laatikosto ja kaikenlaista muuta pientä. Osan huonekaluista olin jo hakenut aikaisemmin. Olohuone näytti muutaman päivän kuin osto- ja myyntifirman huonosti järjestetyltä varastolta, joten pakko oli jotain tehdä. Varsinkin kun sunnuntaina saan vanhan ystäväni kaukaisilta mailta kylään.

Nyt olen kantanut sohvaa, siirtänyt pöytää ja mattoja, hakannut nauloja seinään, melkein pudottanut telkkarini lattialle ja manannut netti-tv-firman asennuksia. Oliko ihan pakko mitata johdot millilleen viime syksynä? Eikö nyt edes vähän olisi voinut jättää siirtymävaraa? Kuinka monessa huushollissa huonekalut, telkkari ja kaikki muut tavarat pysyvät aina ja ikuisesti samoilla paikoilla? Ei minun kotonani ainakaan. Kyllä vähän täytyisi asentajienkin ajatella johtoja sisustajan kannalta.

Jouduin antamaan periksi ja kultainen leikkaus on nyt ehkä pronssinen. Antennijohto ei venynyt vaikka kuinka kiskoin. Irti se kyllä lähti muutaman kerran ja jouduin ison lipastonkin sen takia siirtämään. Tässä päivässä on ollut kyllä pilatesta ihan omiksi tarpeiksi.

On täällä vieläkin tekemistä ja liikaa tavaraa. Yksi sohva (koirien lempipaikka, mutta ihan kamala) pitää saada johonkin jäteasemalle. Talkkari on luvannut auttaa minua sen kanssa, mutta hän on vielä lomalla lauantaihin saakka. Saavathan koirat loikoilla leppoisasti vielä jonkin aikaa.

Nyt lähden pesulaan verhopyykille. Siellä on helpompi isojen kankaiden kanssa pelata kuin täällä kotona, ja kun siellä on se kuivausrumpukin.

Mittarin salainen elämä

Ihmettelin kerran tyttärelleni autoni mittaria, mikä näyttää, kuinka pitkän matkan voin vielä ajaa ennen kuin täytyy tankata. Ajettiin aika pitkään moottoritiellä ja mittari kasvatti kauhealla vauhdilla kilometrimäärää. Tytär hymähteli ja sanoi, että tietysti se noin näyttää, kun se laskee keskikulutuksesta.

Eilen oli taas sellainen päivä, tosin ei ketään kyydissä, jolle olisin asiaa voinut ihmetellä. Koirille en viitsinyt, kun eivät olisi kuitenkaan vastanneet. Ainakaan oikein.

Kotoa lähtiessä mittari näytti, että tankata täytyy ajettuani 334 km. Ajoin kaverin luokse kylään ja takaisin ja käväisin matkalla vielä naapurimaassakin, matkaa tuli yhteensä n. 225 km. Kotipihalla mittari kohteliaasti sanoi, että rouva voi vielä ajella 589 km kunnes täytyy pysähtyä tankkaamaan. En tajua! Toinen mittari selvästi näytti, että polttoaine, tässä tapauksessa diesel, oli vähentynyt. Viisari oli selvästi liikkunut klo 12:n asennosta johonkin 13.30:een. Ihan varmasti polttoainetta oli kulunut!

Tämä on taas tällainen "vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee" -tapaus. Kuinka voi olla, että polttoaine kuluu, mutta jäljellä oleva kilometrimäärä kasvaa? Ei mene tajuntaani tämä.

Ihan piruuttani lähdin aamulla autolla töihin, kun halusin seurata, mitä mieltä mittari tänään oli. Ei tainnut olla mittarilla hyvä päivä, kun töihin päästyäni jäljellä oleva matka oli pudonnut 476:een, enkä ollut ajanut kuin vähän alle 10 km. Mittarissa täytyy olla joku vika.

Taidan ottaa töistä mukaani paperinpalan, jolla teippaan mittarin näkymättömiin. Hämää tuollainen ailahtelevaisuus. Kaipa minä osaan auton tankata viimeistään silloin, kun se antaa valomerkin.

Vaikea asia

Miksihän tästä kirjoittamisesta on tullut niin vaikeaa? Silloin, kun asiani olivat oikein huonosti ja elin jatkuvassa pelossa, halusin kertoa jollekin, minkälaisessa elämässä oikein elin. Nyt, kun asiat ovat paljon paremmin, en enää osaakaan kertoa mitään. Tuntuu, ettei mikään ole kirjoittamisen arvoista.

Kaikenlaisia pikku juttuja tapahtuu koko ajan, mutta ne ovat vain pikku juttua. Ei mitään suurta ja dramaattista, ei pahoinpitelyjä, ei poliiseja, ei mitään.

Tai voisinhan kertoa, kuinka menin nurin, mutta ei sekään mitään erikoista ollut. Olen aina kaatuillut ja kompuroinut, ihan lapsesta pitäen. Tässä viimeisimmässä kaatumistapahtumassa tein kyllä jotain, mitä koskaan ennen en ole osannut tehdä. Ajattelin ennen kuin putosin maahan. Heti, kun tajusin kompastuvani koirin hihnoihin, mieleeni tuli ajatus, että käsillä ei saa ottaa vastaan. Yritin kiepauttaa itseni muutaman kerran hallitusti ympäri, mutta aikaa ei ollut tarpeeksi. Läjähdin komeasti vasemmalle kyljelleni, päästin suustani muutaman tarpeellisen ärräpään ja kampesin itseni ylös tuhoja tarkastamaan.

Ei paha, polvi, kyynärpää ja pikkurilli auki ja kylkeä kuumotti. Myöhemmin kylki kipeytyi oikein kunnolla ja etusormi tuli mustaksi. Myös jalkapöytä muutti väriään, mutta kaikkein tärkeintä oli se, että ranne ei murtunut! Toivottavasti joku näki ja otti opiksi. Kyllä ihminen voi kaatua ilman, että joku paikka murtuu.

Koirillakin oli hauskaa. Aikamoinen kasa koiran karkkeja lensi ilmalentoni aikana taskusta asfaltille, ja tietenkin ahmattikoirat käyttivät tilaisuutta hyväkseen.

Koiranpentu ja muita suomalaisia sanoja

Kun olin viime viikolla saattanut vieraat junalle, tapasin kotimatkalla bussissa aivan ihanan miehen! Tai poikahan se oli, sellainen kovin nuori ja erittäin hyvän näköinen ja tapainen.

Istuin hänen viereensä ja koirat istuivat kiltisti lattialla kunnes töinen hyppäsi syliini. Nuori mies ihastui tyttökoiraani ikihyväksi ja aloitti oikein kunnon flirtin sen kanssa. En tiennytkään, että koirani osaa flirttailla. Bussiväkeä nauratti, kun poika leperteli koiralleni ja koira otti oikein kunnon lähikontaktia pojan kanssa. Luultavasti silmissäni syttyi jonkinlainen palo, kun jossain vaiheessa poika alkoi puhua viime kesäisestä lomamatkastaan tyttöystävänsä kanssa. Erittäin hienosti vihjattu.

Kun poika sai kuulla, että suomalainen koiraporukka siinä matkusti, sanoi hän tietävänsä yhden suomalaisen sanan: koiranpentu. Olin aika ihmeissäni, että miksi juuri se sana. Oli kuulemma joskus pelannut nettipeliä, jossa suomalaisen osallistujan nimi oli Koiranpentu. Niin nykyaikaa!

Tosi suomalaisuuden ylistyksen tai ylistyksiä kuulin jo aikaisemmin tänä kesänä, kun kävin kylämme kesäkirpparilla. Kokeilin rauhassa kenkiä, ja kun myyjä kuuli, mistä olin kotoisin, sanoi hän hyvin hitaasti: "En osaa hyvin suomea." Ihmettelin vähän ja kysyin, mistä oli lauseen oppinut. Hänellä oli kuulemma ollut joskus suomalainen poikaystävä. Totta kai, niinhän sitä kieltä opitaan. Oli hänellä ollut suomalainen vuokralainenkin ja kovasti oli tykännyt.

Samalla kirpparilla selailin kirjapinoa, kun taas tuli myyjän kanssa puheeksi, mistä kukin on kotoisin. Myyjä kertoi vaimonsa olevan norjalainen ja että heillä on suomalaisia ystäviä lähikaupungissa. Suomalaiset ovat kuulemma aivan kertakaikkisen ihania ihmisiä.

Ettäs tiedätte! Suomalaisista tykätään ainakin täällä, missä minä asustelen.

Ai niin, hauskaa juhannusta kaikille! Minä juhlin keskikesää kantamalla laatikoita ja huonekaluja entisen pomoni apuna. Työteliäs lauantai tulossa.

Juoruakkailua

Arkiamu noin klo 8.30. Lähden töihin ja samalla naapurin rouva (se vanhempi) sulkee omaa oveaan. Vaihdetaan hyvät huomenet.

R:  Eikös koirat ole mukana?
M: Ei, kun olen töihin menossa. Ne jäi kotivahdeiksi.
R:  Nyt on sitten yksi metelöivistä miehistä lähtenyt, tiesitkö?
M: En tiennyt, mutta selvästi on asunnossa ollut hiljaisempaa. Hyvä, jos lähti. Se oli kyllä aika kovaääninen.
R:  Joo, ja koko ajan ryyppäsivät, ja meteliä oli koko päivän. Mieluummin kuuntelen koirien haukuntaa silloin tällöin kuin kännäävien äijien huutoa ja meteliä.
M: Niin minäkin.

Saman päivän ilta, klo n. 18.45. Tulen kotiin ja samalla naapurin rouva (se nuorempi) on postilaatikollaan. Vaihdamme normaalit hyvät illat ja kiva-kun-on-pitkästä-aikaa-lämpimät.

R: Oletko huomannut, että naapurissa on hiljentynyt?
M: No, kyllä olen! Onkin oikein rauhallista nykyisin.
R:  Siellä kävi poliisit! Olitko kotona, kuulitko?
M: En ollut, ehkä päiväsaikaan ovat käyneet.
R: Naapurit olivat soittaneet, kun asunnossa pidettiin aamusta iltaan ryyppyjuhlia. Nyt ainakin toinen on muuttanut pois.
M: Näin just eilen sen vanhemman miehen, kyllä se ainakin täällä vielä asuu.
R: Joo, minäkin näin sen eilen. En sanonut edes päivää.

Sunnuntaiaamu, klo noin 9.30. Aamupalaa valmistelin, kun kuulin jostain ulkoa ihan hirveää huutoa. Oli ihan pakko mennä parvekkeelle katsomaan, ja niin näkyi moni muukin tekevän, myös se vanhempi naapurin rouva.

Pihalla oli poika isänsä kanssa menossa ilmeisesti futisharkkoihin, ja takista oli tainnut tulla riitaa. Isä huusi pojalle tosi rumasti ja heitteli takkia pitkin pihaa. Poika haki sen aina takaisin ja yritti itkien halata isäänsä. Vielä auton ikkunastakin isä viskasi takin ulos pariin kertaan ja sitten lähdettiin renkaat vinkuen.

R: Ei isän noin pitäisi käyttäytyä.
M: Ei pitäisikään.
R: Miksei se lopeta vaikka varmasti näkee, että moni seuraa tilannetta parvekkeelta?
M: Jos se haluaa näyttää, että on vahvempi kuin poika. Vaikka kyllä on tyhmää käytöstä aikuiselta, käyttäytyy kuin pahainen kakara.
R: Mitäs koirille kuuluu?
M: Ihan hyvää niille, lähdetään kohta ulos kävelemään.

Ihminen menneisyydestä

Sain naamakirjaviestin, että tuttavani, nuori nainen, jota en ole nähnyt pitkään aikaan, on piakkoin matkalla näillä main. Neiti kysyi, jos saa tulla käymään. Tietysti lupasin ja toivotin tervetulleeksi.

Myöhemmin ajattelin, että olikohan viisasta heti suostua. Mitäs, jos hän onkin jonkun toisen asialla ja yrittää saada selville nykyisen elämäntilanteenì? Mitäs, jos se ei olekaan hän, joka tulee, vaan joku, jota en ikinä, koskaan, missään maailman kolkassa tai tilanteessa halua nähdä. Pikkuisen pelottaa, mutta neito on kuitenkin järkevä ja kunnollinen ihminen. Tuskin hän ainakaan minun kanssani ryhtyisi mihinkään vilunkipeliin. Sitä paitse olemme aina tulleet oikein hyvin toimeen, vaikeissakin paikoissa.

Nyt pitää ripustaa vihdoin ja viimein ns. vierashuoneeseen verhot ja muutenkin taas järjestellä kotia. Huomenna haen parvekekalusteet ja -ritilät, jotka ostin kirpparilta hullun halpaan hintaan. Maanantaina saan uusia (käytettyjä) huonekaluja ja kuski lupasi vielä auttaa siivouksessakin. Hyvä tyyppi!

Tämähän alkaa olla jo ihan hurjaa. Kohta on koti siinä kunnossa kuin sen haluankin. Kuinka sitten saan aikani kulumaan, kun ei enää tarvitse selata osto- ja myyntiliikkeiden ilmoituksia? Mitäs jos alkaisin taas miettiä auton vaihtoa? Se taitaa olla kyllä liian maskuliininen harrastus. Ehkäpä täytyy taas alkaa opetella kirjojen lukemista ja musiikin kuuntelua. Tai voisinhan lakata kynnet.

Hedelmä- ja vihannestaivas

Kohta olen jo vuoden asunut näillä kulmilla, enkä ole tajunnut, että pikkuinen, kadullekin levinnyt kulmakauppa onkin jotain ihmeellistä. Oikea Aladdinin luola!

Kadun puolella on pöydät täynnä erilaisia meloneja, omenia, mansikoita, persikoita, aprikooseja jos jonkinlaisia ja mikä kaikkea vielä. Kadun reunassa on kaiken värisiä kesäkukkia, marjapensaitten taimia, köynnöskasveja...

Kun kauppaan astuu sisälle, on kuin astuisi toiseen maailmaan. Pöydät ja hyllyt ovat pullollaan vihanneksia maailman joka kolkalta. Kuljeskelen hyllyjen välissä, haistelen maustejuuria ja tutkin vihanneksia ja mietin, mitähän niistä voisin (lue: osaisin) tehdä. Pari kertaa olen siellä nyt käynyt, enkä kummallakaan kerralla ole päässyt ulos ostamatta jotain minulle erikoista. Hinnaltaan tuotteet ovat kalliimpia kuin marketissa, mutta kaikki ainakin näyttää tuoreelta.

Voi kun joskus tulisi joku sellainen minulle kylään, joka ymmärtäisi tuoreitten ja ihmeellisten vihannesten päälle. Olisi ilo viedä vieras värikkääseen kulmakauppaan ihmettelemään.

Uni ja sen selitys

Näin unta tällä viikolla. Oikeastaan näen unia koko ajan, jopa valveilla ollessani, mutta tämä oli niin erityisen omituinen, että ihan piti moneen kertaan kelata sitä läpi.

Olin kanavan varrella ja katsoin, kuinka laivat siirtyivät sululta alaspäin ja ylöspäinkin. Kohta oli vuorossa pieni, kuminen kanootti, jossa istui muistaakseni kaksi miestä. Saattoi niitä olla enemmänkin, ja voi olla että joku miehistä olikin nainen. Tarkkaan en muista.

Eipä aikaakaan, kun kanootti oli hiekka-aavikolla ja sutjakkaasti liukui eteenpäin. Missä minä olin, sitä en tiedä. Samantien oltiin taas virtaavien vesien äärellä ja pieni vuohi tuli syliini. Se oli niin suloinen, etten voinut olla lepertelemättä sille ja silittämättä. Hiljalleen vuohi alkoi muuttua ja yhtäkkiä sylissäni oli aikuinen, minulle tuntematon mies. Jatkoin lepertelyä, kunnes vähitellen koko touhu muuttui...noh, toisenlaiseksi.

Ja taas yhtäkkiä olin salaa lahjoittamassa vaatteita huonosti kohdelluille lapsille, joita oli koko talo täynnä. Pieniä ja vähän isompia lapsia rääsyissään ja minulla mukanani puhtaita ja silitettyjä lastenvaatteita. Piti olla vaan kovin tarkkana, että kukaan ei näkisi, mitä tein.

Jos yrittäisin selittää, mitä uni tarkoitti tai mistä se edes aivonsopukoihini ilmestyi, olisin varmaan aika viisas. En yritä.