Kun savuttaa, täytyykö tehdä jotain

Nyt on niska jumissa, mutta pääsin sentään kotiin ja vielä aika nopeastikin. Runsaan 200 km matkaan meni vain 2,5 tuntia pysähdyksineen. Eilen oli toisin.

Lähdin ajoissa, tai niin ajoissa kuin nyt pystyin. Aina tulee viivästyksiä vaikka kuinka ennakoisin. Ilmoitin vastaanottokomitealle, että olisin perillä viimeistään klo 14. Kuinka väärässä olinkaan! Alkumatka sujui joutuisasti. Ei huolen häivää, liikenne soljui kuin, kuin... no, lumivyöry. Päästyäni naapurimaahan tuli täysi stoppi. Ensin pysähtyi liikenne, mikä ei näillä leveysasteilla ole uutta. Ja sitten pysähtyi auto. Tai pysäytin sen, kun ilmastointiluukuista alkoi tulvia savua. Hätävilkut päälle, äkkikurvaus pientareelle ja konepelti auki. Hetken ihmettelin moottorin olemusta, mutta koska en nähnyt lieskoja missään eikä mikään kohta tuntunut kovin kuumalta, iskin kannen kiinni ja puikkelehdin liikenteen sekaan.

Ruuhkaliikenteeseen en halunnut, mutta onneksi pystyin vielä valitsemaan toisinkin. Joutuisin tekemään pienen lenkin, mutta parempi sekin kuin etanavauhdilla 100 km. Hetken sujui ihan mukavasti, kunnes se perhanan savu ilmestyi uudelleen. Nyt vain siirryin somasti pientareelle hätävilkuttaen ja olin ihan hiljaa vähän aikaa. Uusi startti, ja taas mentiin. Nyt päätin ajaa tasaisen tappavaa satasta koko loppumatkan, jos siitä vaikka olisi apua. En tiedä oliko, mutta perille pääsin vaikka vasta pitkästi kolmen jälkeen.

Viikonloppu oli hauska. Muisteltiin kaverin kanssa vanhoja koulujuttuja ja nauraa räkätettiin kaikille hullutuksille. Syötiin, juotiin ja saunottiin ja kivaa oli. Juttu jatkui aamulla pitkällä metsälenkillä.

Kotiin lähtiessäni tarkistin manuaalin tavauksen jälkeen autosta kaiken, mitä nyt mieleeni tuli. Tosin en minä autoista mitään tiedä,haluan vain, että se kulkee eikä temppuile.

En päässyt kuin parikymmentä kilometriä kotiin päin, kun auto taas höyrytti/savutti/kaasutti. Pysähdyin ja odotin aikani. Koira onneksi nukkui raskaan reissun uuvuttamana, eikä hermoillut turhia. Toiset parikymmentä kilsaa ja taas tuli stoppi. Nyt hyppäsin reippaasti autosta ja avasin konepellin. Kas, moottorihan se siinä, sanoin itselleni. Sitten katsoin ylöspäin ja sain herätyksen!

Hallelujaa ja hare krishna, vika olikin yläkerrassa! Ei sentään taivaissa, mutta konepellin pohjassa. Joku, suuresti epäilen insinööriä, oli vuorannut konepellin alapuolen lasivillalla ja jollain huovantapaisella. En tiedä, onko kyseessä ääni- vai lämpöeristys, mutta jos jälkimmäinen, se ei toimi! Terveisiä vaan insinöörille. Vuoraus oli selvästi kärähtänyt keskeltä, mistä se nojasi suoraan moottorin, hmmmm, no siihen (en tiedä sen oikeaa nimeä, mutta sellainen laatikko, jonka sisällä on ehkä öljyä?). Työnsin kärähtäneitä retaleita vähän kasaan ja puhaltelin jäätävää henkeä vuoraustaidonnäytteelle.

Loppu matka meni jännittäessä, palaako, eikö pala, palaako, eikö pala... Ajoin katse tuuletusaukoissa ja edessä ajavan rekka-auton perävaloissa. Annoin kiireisimpien suosiolle mennä ohi. Kotiin päästyäni ihmettelin, kuinka nopeasti oikeastaan olinkaan perillä.

Tuosta autosta en tiedä, se ei ehkä enää pääse kanssani mihinkään reissuun. Luulen, että sitä odottaa autojen harmaansininen taivas.

J.K. Äsken vilkaisin blogini tilastoja. Kovasti tuntuvat zimbabwelaiset tykkäävän, tänäänkin oli jo 68 kertaa sieltä käyty kurkkaamassa. Senkun kurkitte.

Melkein kuin Helsingistä Poriin

Olen lauantaina lähdössä matkalle naapurimaahan. Tulee kivaa vaihtelua näihin tylsiin päiviin ja ikäviin viikonloppuihin.

Luulin aika pitkällekin meneväni, kun kerran ihan toiseen valtioon, mutteihän se ole matka eikä mikään! Lyhyempi ajomatka kuin Helsingistä Poriin, mutta onneksi ei kuitenkaan yhtä tylsä. Tulee paljon risteyksiä ja moottoriteiden liittymiä, joista täytyy löytää ne oikeat. Vaikka mitäs minä turhaan pohdin, monet kerrat olen samoja teitä ajellut. Tähän asti en vaan ole tiennyt, että lapsuuden ystäväni asuu siellä parin sadan kilometrin päässä.

Naamakirja on kyllä kiva! Sieltä tämän kaverinkin löysin. Nyt ollaan viestitelty moneen otteeseen ja yritetty saada vierailuaikaa sopimaan kummankin kalenteriin. Tai oikeastaan vain hänen kalenteriinsa, minun viikonloppuni ovat aina yhtä vapaita.

Yritin tällä viikolla saada auton huolletuksi ennen matkaa, mutta tottakai huoltamon väkikin lomailee niinkuin lähes kaikki täällä elokuussa. Piti ihan itse tarkistaa öljyt, ja hyvältä näytti. (En kyllä muuta osaakaan tarkistaa.) Eipä kai 400 km edestakaisin nyt paljon mitään kuluta, mitä nyt vähän polttoainetta. Huolletaan sitten ensi kuussa.

Sen lisäksi, että on aivan kerrassaan riemullista tavata vanha tuttu ja päästä kertaamaan elämisiämme vuosikausien ajalta, pääsen kaverin luona saunaan! Saan heittää löylyä ja irrottaa surua nahastani niin paljon kuin tykkään. Ihana suomalainen, kun on rakennuttanut saunan kotiinsa.

Lasku

Eilen en hakenut postiani laatikosta, kun ystävällinen naapurin rouva availi ovia tullessani kotiin panavien kauppakassien kanssa. Tänään aamulenkiltä tullessani katsoin, olisiko taas laskukasa odottamassa. Ei ollut kuin yksi. Krematoriosta. Rakas ystäväni oli tuhkattu viime viikolla ja uurna olisi nyt noudettavissa eläinlääkäriltä. Kerrankin oli kaunis lasku ja kauniit sanat. Itku tuli taas.

Kaipa tämä joskus loppuu, mutta vielä olen kovin herkällä päällä. Yhtenä aamuna kuulin selvästi, kuinka koirani käveli parvekkeella. Piti oikein tarkistaa, että toinen koirsita nukkui. Ei parvekkeella ketään ollut, kuulin ihan harhoja. Tänään näin, että pikkukoira nukkui olohuoneen lattialla lempipaikallaan. Sitten tajustin, että tyynyhän siinä vain oli. Taidan olla tulossa hulluksi.

Enkä sinne bileisiinkään lähtenyt. Itkin koko viime lauantain, enkä ollut ollenkaan bilekunnossa. Silmätkin punaiset ja turvoksissa. Ehkä joskus tulevaisuudessa uskallan mennä oikeasti ihmisten ilmoille.

Pala kurkussa

Tänään on viikko siitä, kun pieni koirani menehtyi. Olen itkenyt ja itkenyt, mutta varsinkin töissä olen pystynyt olemaan ihan kuivin silmin. Kurkussa on iso pala, joka ei ainakaan vielä ole lähtenyt liikkeelle.

Enköhän tästä kuitenkin selviä, vaikka ensin tuntui, ettei tästä mitään tule. Että minunkin täytyy päästä pois.

Töissäolemisessa on se hyvä puoli, että välillä saa muutakin ajateltavaa. Yritin työkoneeni taustakuvaksi tuota edellisen postauksen kuvaa, mutten pysty sitä vähän väliä katsomaan. Nyt se on vain seinällä selkäni takana.

Toinen koira on ihmeissään, kun yksi on johonkin häipynyt. Etsii ja etsii joka paikasta, kun tullaan lenkiltä sisään. Onneksi se yleensä sopeutuu aika äkkiä uusiin tilanteisiin.

Yksi täkäläinen ystäväni pyysi minua huomenna lähtemään kaverinsa luokse hauskanpitoon. On kuulemma paljon väkeä ja viiniä ja ruokaa ja... Ehkä hän luulee, että muuten istuisin kotona itkemässä. Vaikka niin varmaan tekisinkin. Lupasin mennä, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, peruutan menoni ihan viime sekunneilla. No, toivottavasti en. Kyllä minunkin jo on aika aloittaa bilettäjän elämä, johan tässä on vuosikaudet istuttu kotona kuin joku erakko. Tutustunpa taas uusiin ihmisiin, mikä on kiva. Tai ehkä ei ole, mutta on ainakin uusi kokemus.

Peukut pystyyn huomisillalle, etten heti lähde kotiin kalppimaan!

Sateenkaarisillalla

Juokse, rantaa riittää loputtomiin!

Hyppää korkealle taivaisiin,

nappaa pallo, toinen, kolmas!

Jalkasi ovat vahvat taas,

silmäsi loistavat auringon lailla,

olet riemua täynnä.

Kun tulee ilta, sulje silmäsi

sateenkaarisillalla

ja huomenna juokset ja naurat taas.