Sairastuu se pahakin akka

Sain sitten sairaslomaa. Tosin vain tämän viikon loppuun eli tähän päivään saakka, mutta ei haittaa. Eiköhän tämä tauti muutaman päivän levolla lähde tai ainakin asetu.

Omalääkärini oli taas niin mukava. Kyseli, kuinka elämä sujuu, kun ei olla pitkiin aikoihin nähty. Juteltiin aika pitkään kaikenlaista, kunnes päästiin asiaan. Yskänlääkettä määräsi ja kortisonivoidetta ihottumaan. Pariin vanhaan vaivaankin määräsi lääkkeitä. Hyvä se on hoitaa kaikki taudit tai sen tapaiset silloin, kun joskus harvoin lääkärin puheille menen.

Nyt en saisi mennä ulos ollenkaan, mutta kukas tuon koiran pissittäisi, joten vähän käyn ulkosalla piipahtamassa silloin tällöin. Kunnolla vaatetta päälle, niin ei tule kylmä. Tai eipä tuolla 8 asteen lämmössä hevin pääse palelemaan.

Eilen käveltiin apteekkiin kauhistumaan lääkkeiden hintoja. Yksi 20 pillerin satsi maksoi 75 euroa!! Kyllä on pillerillä hintaa. Onneksi saan sairaskassasta suurimman osan takaisin.

Oli muuten apteekissa samaan aikaan toinenkin koira ja toinenkin suomalainen. Hassu maa tämä. Koirat voi ottaa melkein mihin kauppaan vain ja suomalaisiin törmää tämän tästä.

Viime yön nukuin pitkästä aikaa tosi sikeästi ja heräsin ihanaan auringonpaisteeseen. Käytiin aamulenkillä turkkilaisessa vihannes-hedelmä-kukkakaupassa. Sieltä raahasin mukanani pari kiloa marokkkolaisia veriappelsiineja ja ison kimpun tulppaaneja. Niillä on parantava vaikutus.

Iltapäivä putkessa

Vietin eilen kertakaikkisen sairauspäivän. En alkuunkaan päässyt töihin, kun flunssa iski kurkkuun, korviin, keuhkoihin, otsalohkoon ja kaikkiin muihinkin mahdollisiin paikkoihin.

Iltapäiväksi oli varattuna olkapään varjoainekuvaus tuosta ihan lähi sairaalasta ja aika pitkään mietin, pystyisinkö tai jaksaisinko mennä. Jaksoin

Röntgenosastolla odotti yllätys. Minulta kysyttiin, olinko jodille allerginen, kun aikoisivat sitä pruutata olkaniveleen. Sanoin olevani. Ihmettelivät, miksei lääkäri sitä ollut minulta kysynyt. En minä vaan tiennyt. Asiaa pohdittiin jonkin aikaa ja samalla otettiin ihan tavallisia röntgenkuvia. Lopulta röntgenlääkäri tuli ja sanoi jutelleensa esimiehensä kanssa. Yhdessä päättivät, ettei kannata ottaa riskiä ja lähettivät minut magneettikuvaukseen. Minun ei tarvinnut edes uutta aikaa varata, tunnin verran vain odottelin.

Lopulta makasin viluissani sairaalakauhtanaan pukeutuneena putken edessä. Ei pelottanut yhtään. Korvilleni sain kuulosuojaimet. Luulin tosin, että musiikkia niistä kuuluisi, mutta sellaista onnea ei sentään ollut. Päälleni levitettiin peitto ja toiseen käteen hälytysnappi, jos vaikka vessaan välillä pitäisi pyytää.

Liuin hiljaa putkeen pää edellä ja sain kuunnella sangen progressiivista mus rytmimeteliä runsaan puolen tunnin ajan. Taisin jopa nukahtaa muutaman kerran, kun välillä oli hiljaista.

Aika outo tunne oli kyllä, kun ihan varmasti ihoa kuumotti aina pahimman metelin aikana. Sanovat, ettei magneettikuvaus tunnu, mutta kyllä tuntui. Ei yhtään pahalta kuitenkaan.

Saa nähdä, mitä lääkäri sanoo, kun saa tulokset, kun olikin ihan eri kuvaus, mihin hän lähetti.

Tänään menen tapaamaan entistä omalääkäriäni pitkästä aikaa. Ehkäpä saan oikein sairaslomaa tämän räkätautini takia.

Onneksi on suihku

Seisoin äsken ainakin vartin kuuman suihkun alla ja toivoin, että joku ihme muuttaisi kylpyhuoneeni saunaksi. Palelin sisuskalujani myöten, mutta onneksi suihkun alla aloin vähitellen lämmetä. Voi, un olisi se sauna!

Muutamalla tuttavallani täällä on kotonaan sauna, mutta vielä kertaakaan en ole saanut kutsua saunottelemaan. Ehkä sauna on kovinkin yksityinen paikka, johon ei ulkopuolisia haluta. Suomessa käydessäni sitten saunonkin oikein pitkän kaavan mukaan ja joka päivä olin sitten kylässä tai sukulaisissa. Kyllähän täälläkin saunomaan pääsisi, mutta yleensä niissä pitää käyttäytyä kovin sivistyneesti, ei saa heittää löylyä, täytyy olla uimapuku päällä tai ainakin pyyhe ympärillä, jne. En minä sellaista jaksa.

Ai että, miksi oli niin kylmä? No tietysti siksi, kun piti seisoa tunnin verran metsässä katsomassa, kun koira yritti etsiä myyriä maan alta. Taas se sai aikaiseksi monta kuoppaa, muttei yhtään myyrää. Toistaiseksi on elämänsä aikana peräti yhden otuksen onnistunut nappaamaan. Se menikin nielusta alas pikavauhtia. Todellista elävää ravintoa!

Meillä on lähes joka lauantai myyränkaivuupäivä. Koira herättää minut viimeistään puoli kahdeksan ja yrittää kaikkensa, että lähdettäisiin heti ulos. Jaksaa onneksi sentään odottaa, että syön aamupalan. Ilman kahvia en suostu lähtemään mihinkään. Tänään etsin vielä kirjankin mukaani, kun tiesin, että seisoskeluksi aamulenkkimme kuitenkin menisi.

Olen ihmetellyt, kuinka se tietää, koska on lauantai. Arkiaamuisin se ei harrasta samanlaista touhottamista, eikä sunnuntaisin. Outo juttu.

Aamun kuoppaurakan jälkeen minä palelin ja koira oli likainen. Kumpikin pääsi suihkuun. Nyt koira  nukkuu paksuun pyyhkeeseen kiedottuna ja minä jatkan lauantaita. Jatkakaa tekin.

J.K. Heti kotiin päästyämme kävin parvekkeella peittämässä pelargoniat. Jospa ne kestäisivät hengissä kevääseen saakka. Toivottavasti ei tule kovia pakkasia.

Tyhmästä päästä kärsii koko koira

Päätin eilen lähteä koiraherran kanssa aamulenkille vähän kauemmas, ulos kaupungista rauhalliselle maaseudulle. Parikymmentä minuuttia autossa ja olimme perillä. Kävelyretkemme alkoi mukavasti mäkeä kiipeämällä, mutta sitten pamahti.

Joku metsästäjä mikälie ammuskeli haulikolla vähän kauempana, mutta pyssyn äänet kuuluivat tosi hyvin. Koiraherra ei voi sietää mitään paukkuääniä ja meni tietysti ihan paniikkiin. Ensimmäisen laukauksen kuultuani minun olisi pitänyt tehdä aikuisen ihmisen päätös ja kääntyä takaisin autolle sekä ajaa johonkin vielä hiljaisempaan paikkaan. Teinkö niin? En tietenkään. Ajattelin, että käveltäisiin paukkeista pois päin ja palattaisiin autolle maantietä pitkin.

Eihän ne äänet yhtään vähentyneet tai hiljenneet. Häntä koipien välissä ja korvat luimussa koira jatkoi väkisin matkaa, kun pakotin. Kaksi tuntia sitä kauhua kesti ja sitten rynnättiin autoon ja kaasutettiin pois metsästä.

Kotona koira hörppäsi vähän vettä, söi muutaman nappulan ja nukahti. Se ei herännyt koko iltana syömään eikä edes pissalle. Aamulla kiskoin sen väkisin ulos, mutta kotona se taas kävi heti pitkäkseen. Ei taaskaan syönyt. Olin aika huolissani, mutta töihin oli mentävä.

Illalla koiraherra tuli iloisena ovelle vastaan ja oli kuin ennenkin. Tulipas hyvä mieli. Ei sille kyllä ruoka vieläkään oikein maistunut, mutta söi sentään vähän. Ulos lähti ihan mielellään, mutta ythtään ei pistänyt hanttiin, kun tultiin takaisin kotiin. Nyt se taas nukkuu.

Ottaa oikeast päähän, että olin niin tyhmä. Jos koira pelkää pauketta, se pelkää sitä, vaikka ääni tulisi kuinka kaukaa. Ei siinä mikään juttelu auta. Minä opin aika paljon sekä koirastani että itsestäni eilen. Toista kertaa en samaa tyhmyyttä tee, sen lupaan.

Tässä oltiin, kun ensimmäisen kerran pamahti.

Taistelua tuulimyllyjä vastaan

Ensimmäinen työviikko on melkein ohi ja päähäni on ilmestynyt tuhansittain harmaita hiuksia. Kaikki on muuttunut. Tai ei sentään kaikki, sama työhuone, sama kone, lähes samat työkaverit, mutta muuten. Nyt yritän luovia ja sopeutua muutoksiin. Ei ole helppoa tämä, ei.

Näkyvin muutos on varmaankin yksikköni uusi nimi, jolla taas on vaikutusta moneen muuhun tärkeään asiaan kuten vaikka atk-ohjelmiin. Minulla ei ole enää oikeutta ennen vuoden vaihdetta luomiini tiedostoihin tai asiakirjoihin, koska olin silloin töissä B-yksikössä (nimi muutettu). Koska nyt kuulun C:hen (nimi muutettu), en voi räpeltää B:n asioiden kanssa. Monen  monituista kertaa olen jo joutunut ottamaan yhteyttä helpdeskiin, kun en ole pystynyt muokkaamaan juttuja, joita olisi pitänyt. Näitä ongelmia ei kuulemma ole otettu huomioon organisaatiomuutosta tehdessä. Eipä tietenkään. Yläkerrassa tehdään uudistuksia ja täällä maan tasalla yritetään ymmärtää ja räpistellä.

Yllätykseni oli myös suuri, kun kirjasin työtuntejani systeemiin. Hupsista vaan, minua ei enää ollutkaan! Ajattelin, että nyt on joku suuri päällikkö päättänyt armahtaa Kionayan ja päästää vapauteen. Otin yhteyttä aputiskiin, mutta ennen kuin sieltä kukaan vastasi, olin ihan itse osannut päivittää itseni tämänvuotiseksi. Työkaveri hyväksyi tekemiseni ja asia oli sillä selvä. Pistin lisää meiliä apuihmisille ja kerroin, että ongelma ei ollut enää ongelma. Heti vastasivat ja kiittivät, kun omatoimisesti asian selvitimme.

Työaikakin muuttui. Tästä vuodesta alkaen teemme puoli tuntia pidempää työpäivää kuin viime vuonna. Luonnollisesti mitään rahallista korvausta tästä 2,5 tunnin ylimääräisestä ajasta ei tule. Onneksi sentää liukuvasta työajasta ei tarvinnut luopua. En saa itseäni mitenkään työmaalle ennen yhdeksää, ja siihenkin ehtiminen vaatii huomattavia ponnistuksia. Nyt on pakko pitää lyhyt ruokatauko ja olla pitkään töissä, että saan edes sen 8 tuntia päivässä täyteen. No, eipä tarvitse pomolta kysellä, voisinko pitää vapaata, kun on noita ylimääräisiä tuntejakin kertynyt. Niitäpä ei enää kerry.

Ja se saakutin ruokalakin muuttui! Ensi viikolla muuttuu kuulemma ruokakin, mutta tällä viikolla korottivat jo hintoja. Ennen päivän annokseen kuului keitto, lämmin ruoka ja pieni sämpylä, nyt ei kuulu kuin ruoka. Soppaa ja leipää saa lisärahalla. Salaattiannoksen sai ennen koota aika edullisesti, mutta nyt kuulemma on lautasella tuplahinta. Kahvi sentään pysyi entisellään, onneksi.

En minä yleensä ole kovin muutosvastarintainen, mutta nyt on tullut uusia asioita vähän liian kanssa. Sellainenkin pikku juttu kuin asiakirjojen skannaaminen oli ns. modernisoitu. Eilen lyötiin monta päätä seinään ennen kuin selvisi, kuinka homma hoituu. Hyvinhän homma sujui, kun sen ensin oppi.

Ensi viikolla voinkin opettaa pomon uusille tavoille, kun tulee lomilta töihin. Hän ei varmaan tiedä muutoksista vielä puoliakaan.

Ruokala on tärkeä ja vielä tärkeämpi on kahviautomaatti

Onneksi tänään loppuu tämä kurjistelu! Huomenna aukeaa uudistettu ja remontoitu työpaikan kanttiini. Toivottavasti uusi ruokalanpitäjä on edes vähän muuttanut systeemejä, eikä koko lounastaukoa tarvitse viettää jonottaen.

 

Maanantaina en muistanut koko suljettua ruokalaa ja jouduin käymään kaupassa hakemassa syömistä. Ostin purkin raejuustoa. Kyllä sen avulla päivän jaksoi. Eilen kannoin evääksi pari keitettyä kananmunaa, sunnuntaista lammaspaistia ja muutaman tomaatin. Silläkin pärjäsi oikein hyvin.

 

Illalla keittelin kotona soppaa, kun löysin jääkaapista porkkanoita, palsternakkaa ja purjoja. Lisäsin mausteita yms. oikein reippaasti ja hyvää tuli. Aamulla lämmitin termoskannullisen ja ripottelin sekaan homejuustoa. Äsken söin koko satsin. Omia eväitä onkin ihan mukava syödä, paha juttu vain se, etten tällaisina päivinä lähde työpaikaltani mihinkään. Istun tässä kuin tatti, teen töitä ja syön. Tai kirjoitan blogia ja syön.

 

Kahviakin teki mieli, ja kun kerran kanttiinista ei sitä nyt saa, eikä minulla ole yhtään kahvikapselia keitintä varten, menin alakerran automaatille. Siellä on tarjolla vaikka mitä, tai pitäisi olla. Tällä viikolla automaatille on ollut pitkät jonot, kun kaikkien kahvihammasta kolottaa samaan aikaan. Ajattelin äsken, että minullahan kävi hyvä tuuri, ei jonoa yhtään, kun kahvinhimossana lähestyin automaattia.

 

Yllätys oli hetken suuri. Jäljellä ei ollut kuin kuumaa vettä, kofeiinitonta kahvia ja vaniljakahvia pikajauheesta. Ei espressoa, ei maitokahvia, ei capuccinoa, ei mitään. Koska kofeiiniton kahvi ei minusta ole kahvia ollenkaan, valitsin vaniljakahvin. Ei sekään ollut. Join kupillisen ällöttävän makeaa lientä, mikä ei edes haissut vaniljalle. Onneksi työkaveri oli tuonut palan valkosuklaatorttua. Nyt on huulet imelät ja yhteen liimaantuneet. Olisin varmaan maukas pusukaveri.

 

Huomenna menen katsastamaan uuden vanhan työmaakuppilan ja ostan ison kupin kahvia!

 

 

Melkein siivottu

Lähes koko eilinen päivä siihen meni, kun siivosin tämän huushollin. Vielä on tuo pieni vieras-/romu-/takahuone puunaamatta, mutta jääköön. Täytyy ensin vähän tyhjentää sitä.

Jossain vaiheessa imuroinnin ja muun riehumisen keskellä tajusin, ettei siivousmusiikki soinut. Äkkiä radion hevikanava päälle ja heti alkoi rätti heilua reippaammin. Totesin, että tällaisen amatöörisiivoojan parhaat työvälineet ovat kyllä hyvä imuri ja kosteat, isot siivousliinat. Niitä olen ostanut halpakaupasta laatikkokaupalla. Ei kai se ihan ekologista ole, kun liina lentää roskiin käytön jälkeen, mutta puhdasta niillä saa helposti aikaan. Eikä tarvitse pesuaineiden kanssa löträtä.

Olin heittänyt petivaatteet parvekkeelle tuulettumaan ja onneksi muistin ne, kun ensimmäisen kerran jyrähti. Kauhea vesisade ja ukkonen alkoi ihan yhtäkkiä ja peitto oli jo lähdössä seikkailulle, kun sain sen kiinni. Ei se paljon ehtinyt kastua. Myräkkä olikin tämän vuoden ensimmäinen, mutta tuskin viimeinen. Talviukkosia on täällä silloin tällöin.

Tälle päivälle jätin vielä kylppärin, se kun on ihan oma juttunsa. Pieni, pimeä koppi, jossa ei täkäläisen tavan mukaan ole lattiakaivoa. Onneksi on sentään kunnon lattia, eikä mitään kokolattiamattoa. Aikamoista kuuraamista oli sen pesu. Kirosanojen avulla sain huoneen lopulta joten kuten puhtaaksi. Kesken urakan sammui kylppäristä valo. On se ennenkin niin tehnyt, mutta nyt vasta tajusin, että vaikka väännän lampusta virran pois päältä, on se silti päällä. Pitää varmaan kertoa vuokraisännälle. Vaarallinenhan se on, kun on vielä kosteassa tilassa.

Muutenkin tässä huushollissa on jotain vikaa sähköissä. Keittiöstä pamahti työvalo, hellan lamppu pimeni eikä uusi enää syty ja olohuoneen lamput simahtavat tämän tästä. Minkähänlainen sähkömies täällä on ollut asialla?

Onko nimi nyt varmasti oikein?

Vuosi vaihtui, kiitos siitä. En jää mennyttä kaipaamaan, vei minulta pikkukoiran. Helvetin 2013!

Uuden vuoden alkajaisiksi minulla oli eilen aika lääkärille. Oikein ison sairaalan professorilla piti olla aikaa katsella ja väännellä pienen (!!?) ihmisen olkapäätä. Joskus aikaisemmin taisinkin jo mainita, kuinka kipeilee ja särkee ja sattuu, eikä liiku. Olin ajoissa paikalla, kun menin autolla. Kävellenkin olisin ollut ajoissa, mutta satoi liikaa, enkä viitsinyt.

Jonotin sairaalan ilmoittautumistiskille, josta sain ihan ikioman sairaalakortin. Nyt olin virallisesti ison laitoksen potilas. Seuraavaksi laskeuduin hissillä maan alle ja taas ilmoittauduin, tällä kertaa lääkärin vastaanotolle. Seurasi hämmästystä ja ihmetystä. "Onko tämä ihan varmasti rouvan oikea nimi?", minulta kysyttiin. Vannoin näin olevan ja näytin henkilökorttianikin asian vahvistukseksi. Ehdotin kyllä, että etsisivät sukunimeä myös geellä kirjoitettuna, kun usein täällä sekoittavat jiin ja geen.

Vastaanottohoitaja väänteli naamaansa ja puri huuliaan aikansa, kunnes pyysi kollegalta apua. Yhteen ääneen ihmettelivät, kuinka olin varannut ajan sellaiseksi aamuksi, kun lääkärikään ei ollut paikalla. Minua alkoi naurattaa. Tottahan toki tiesin aikaa varatessani, että lääkäri ei olisi paikalla. Ihan piruuttani halusin herätä aikaisin loma-aamunani ja lähteä sairaalaan jonottamaan. Pyysin, että voisin tulla uudestaan joskus, kun arvon professori olisi paikalla. Ja avot, heti iltapäivällä onnistuisi!

Muutaman tunnin kuluttua olin taas ilmoittautumistiskillä, eikä tarvinnut mitään sanoa, muistivat heti, kuka ja mikä. Sitten odottelin. Ehdin 1,5 tunnin aikana lukea paksun kirjanikin loppuun. Professori oli erittäin myöhässä ja odotussali alkoi olla jo täynnä hermostuneita potilaita. Onneksi olin ensimmäisenä jonossa, ja onneksi oli se kirja.

Osasi lääkäri sentään anteeksi pyytää myöhästymistään, kun lopulta minut sisään kutsui. Aikansa väänteli ja käänteli käsivarsiani, puhui jotain jänteistä ja kirjoitti lähetteen magneettikuvaukseen. Loppukuusta sain sellaiseen ajan. Onneksi ei vielä tarvitse pelätä, sattuuko, kun varjoainetta pistetään olkaniveleen.

Toivottavasti löytyy vaivan syy ja siihen hoito. Ei tällaisella käsivarrella mitään tee. Nytkin pitäisi siivota, mutta kauhistuttaa jo valmiiksi, kuinka kipeä olen imurointiurakan jälkeen.