Lomakissoja ja villisikoja

Hyvinhän se loma meni! Eilen myöhään avasin sotkuisen kotini oven ja ihmettelin, miksei kukaan ole siivonnut poissa ollessani. Taisi olla aika äkäinen lähtö viikko sitten, kun olin jättänyt kaiken levälleen. Onneksi saan tänään olla itsekseni, kun en voi vielä hakea koiraa kotiin. Ehkäpä saan jotain tehdyksikin.

Niin, se loma... Talo löytyi kuin löytyikin iltamyöhällä täydessä pimeydessä, kun ensin haimme apua matkan varrella näkemästämme pizzeriasta ja väistimme paria villisikaa. (Muistio itselle: Seuraavalla kerralla ensin majapaikkaan ja vasta sitten ruokakaupoille. Pimeys ja mutkainen vuoristotie on ikävä yhdistelmä.)

Toinen lomapäivä oli aurinkoinen ja lämmin, mutta sen jälkeen loma olikin vain aurinkoista. Lämpö katosi jonnekin toisaalle. Saimme nauttia jopa rakeista ja yöpakkasista.

Koska matkalla oli mukana 11-vuotias tyttölapsi, jolta konstit eivät puuttuneet, lomatoiminta oli lievästi sanoen haasteellista. Ruoka ei kelvannut ja kaikki muukin oli huonosti. Tyttö oli odottanut lomalta pelkkää shoppailua, joten shokki oli melkoinen, kun tajusi, ettei ollakaan ostosparatiisin vieressä.

Onneksi oli sentään kissat. Niitä oli neljä ja kovasti ne tekivät tuttavuutta ja vaativat ruokintaa. Minä pehmenin ensimmäisenä ja aloin syöttää katteja. Niille kelpasi ihan kaikki, ja kun eivät saaneet meiltä ruokaa, metsästivät sisiliskoja kivien koloista. Hauskoja kissoja. Kuuluivat varmaan kaikille, jotka lähitaloissa asuivat tai vierailivat.

Viikon kuluessa kiertelimme lähikylissä ja -kaupungeissa. Ihailimme vuoristomaisemia ja ikivanhojen kaupunkien kujia ja piazzoja. Vaikka auto oli uusi ja näppärä, pienillä ja kiemuraisilla vuoristoteillä ajaminen pisti sekä näkö- että reaktiokyvyn koetukselle. Yhden päivän vääntämisen jälkeen käsivarsistani löytyivät ne kauan kadoksissa olleet rattilihakset.

Alkuviikko mentiin muun joukon toiveitten mukaan, mutta sitten päätin, että nyt olisi minun vuoroni. Halusin käydä tutustumassa San Gimignanoon ja ilmoitin, että aamulla lähden ajamaan. Mukaan saa tulla, jos haluaa. Tietenkin sairastuin yöllä oikein kunnolla, eikä matkasta tullut mitään. Se päivä meni maatessa ja manatessa ja kaupunki jäi näkemättä - tällä kertaa.

Ai niin, ja pizza-uunikin jäi käyttämättä. Vilkaisin sinne kerran ja suljin luukun. Uuni oli sen verran sotkuisessa kunnossa, että siivous olisi saanut koko kuistin noen ja tuhkan valtaan. Olihan meillä kunnon keittiö, kyllä sielläkin sai hyvää ruokaa tehdyksi ja kyllä sitä tehtiinkin! Ja viiniä juotiin palan painikkeeksi. On se niin helppoa, kun samasta kaupasta saa tuoreet ruoka-aineet ja hyvät viinit. Ei tarvitse ravata puodista toiseen, jos ei halua.

Kuten lomillani jo tavaksi on tullut, tälläkin kertaa menin nurin ja loukkasin itseni. Onneksi mikään paikka ei murtunut, mutta oikean käden etusormi on paksu kuin italialainen raakamakkara. Kaaduin ojaan, kun väistin pimeydessä autoa pizzeriasta palatessamme.

Eilen vielä piipahdin Bolognassa. (Hauska kirjoittaa, että piipahdin. Ihan kuin tuosta vaan.) Kiertelin vähän kaupungilla ja yritin käydä syömässä pienessä, työkaverini suosittelemassa tavernassa, mutta se oli valitettavasti tupaten täynnä. En halunnut odottaa, kun oli nälkä ja vetta satoi ja halusin johonkin suojaan. Kävelin kadun toisella puolella olevaan pizzeriaan. Tylsä valinta, mutta ei voi mitään. Bologna oli kyllä sen verran mielenkiintoisen oloinen kaupunki, että sinne menen vielä joku kerta vaikka vain viikonlopuksi. Tulkaa mukaan.

J.K. Nyt täytyy etsiä jostain kauppa. Kotona ei ole kuin kahvia, näkkileipää ja metwurstia.