Lomailua Suomessa

Tulin sunnuntaina joulun viettoon. On täällä aika pimeää, mutta niin on Euroopassakin. Samoin lämmintä tuntuu piisaavan.

Minua lumettomuus ja lämmin sää ei haittaa, mutta toistaiseksi olen kuullut vain valitusta. Ei tule joulumieli, ei taida tulla joulukaan. Kun ihmettelen ääneen sukulaisteni valitusta, he sanovat, että jouluna TÄYTYY olla lunta. Ihmettelen lisää. 

Minä en lunta kaipaa, minun joulumieleni on lämpimissä ajatuksissa ja lapsenlapsen ilon seuraamisessa, hyvässä ruoassa ja ystävien tapaamisessa. Enkä ainakaan palele. 

Aikuinen ihminen vaateostoksilla

On taas se aika vuodesta, kun tarvitsen leningin. Firman joulujuhla on perjantaina ja joka vuosi näihin aikoihin olen uuden mekon joutunut ostamaan, kun edellisvuotiseen en mahdu. Jotain niille kaapissa tapahtuu, kummasti kutistuvat. 

Eilen piipahdin vakiokaupassani. Ruotsalainen hovitoimittajani on yleensä osannut tarjota juuri sellaisia leninkejä, joita raatsin ostaa pariin kertaan käytettäviksi. Ilmeisesti sosiaalinen elämäni on olematonta, kun en tarvitse kunnon leninkiä koskaan. Halpamekot saavat kelvata. 

Otin useita leninkejä mukaani sovituskoppiin ja aloitin toiveikkaan urakan. Urakka siitä tulikin ja piipahduksesta tuli pidempi vierailu. Sain vaatteen päälleni, mutta sen riisuminen olikin yhtä tuskaa. Nostin helmaa ja vuoria ja jäin jumiin kädet ylöspäin sojottaen. Jollain konstilla onnistuin kiskoa vaatekappaleen puolittain taas päälleni ja päätin ottaa aikalisän. 

Hetken huokailtuani taktikoin riisuutuvani toisen hihan kautta. Ei se tietenkään onnistunut. Hiki valui ja kiroilin reippaasti kuiskaten. Ajattelin jo huutaa apua, mutta pelkäsin, että sovituskoppien hoitaja, nuori arabimies, radikaloituisi heti, kun näkisi puolipukeisen ruhoni. Sikahan on saastainen olio. 

Lopulta sain kiemurrelluksi vaatteen päältäni ja siitä ilostuneena vedin toisen mekon päälleni. Huono idea! Sama tuska toistui tämänkin kanssa, ja seuraavan ja sitäkin seuraavan. Sovituskopin verho heilui riisuutumiskoreografiani tahdissa ja ulospäin touhu saattoi näyttää epäilyttävältä. Onneksi kukaan ei kehdannut kurkistaa koppiin. 

Kun lopulta pääsin eroon vaatteista, enkä muuten edes rikkonut niistä yhtäkään, ryntäsin yltä päältä hikisenä kadulle. 

En löytänyt leninkiä päivällä, joten yritin uudestaan illalla kotini läheltä. Sitten se löytyi, viininpunainen joulumekko ja siihen sopiva harmaa jakku. Huh, olipa epätoivoinen urakka, joka onneksi sai onnellisen lopun. 

Kuvia ei tule, mutta mielikuvitelkaa. Toivottavasti joulujuhlastamne tulee hauska. Kaikenlaisia esityksiäkin on harjoiteltu, minä esiinnyn muutaman kollegan kanssa nunnana. 

Niin makaa kuin petaa (ilkeä mieli)

Elämässäni on ollut kaksi ihmistä, joita vieläkin inhoan vaikka mitään tekemistä minulla ei heidän kanssaan enää olekaan. Mikä onni ja autuus!

Ensimmäinen kamala ihminen on entinen anoppini. Hänen lapsistaan elää enää yksi, kahden lapsensa hautajaisiin hirviö ei mennyt. Elossa oleva ei ole missään tekemisissä äitinsä kanssa. Ei siitä sen enempää, paha mikä paha. Elää nyt yksin vanhuuttaan, kun ei kukaan ei käy katsomassa.

Toinen ilkeä ihminen oli elämässäni vielä muutama vuosi sitten. Hän ei ollut anoppi vaan toisen anoppini poika. Paha ihminen hänkin, todella paha. En halua muistella mitään, mitä hänen kanssaan jouduin kokemaan. Valitettavasti muistot kuitenkin tulevat välillä uniini, joista herään tuskaisena ja hiestä märkänä.

Tämä toinen elämäni hirviö oli ottanut hyvään ystävääni yhteyttä ja kertonut, että nykyinen puolisonsa oli kuollut. Ystäväni tietysti oitis ilmoitti minulla ja sanoi, ettei aio ko. ihmisen kanssa olla missään tekemisissä.

Kun luin viestin, minua alkoi naurattaa. Heti tuli mieleeni sanonta 'niin makaa kuin petaa'. Taas sai paha palkkansa. Naurunpyrähdyksen jälkeen ajattelin, että ilkimys oli tappanut puolisonsa, sitten ajattelin, että saattoihan tuo kuolla luonnollisestikin. Ja sitten iski pelko, leski tarvitsee taas kiusattavan. Toivottavasti se en ole minä.

Tällaisia ajatuksia tulee päähäni, kun oikein vainoharhaisesti ajattelen. Kumpaakin ihmistä inhoan sydämeni pohjasta, enkä kummallekaan anna anteeksi, kuinka ovat minua kohdelleet ja loukanneet.

We'll always have Paris

But, then again, we don't.

Matka peruuntui ihan yksinkertaisista pelkosyistä. Kysymyksessä ei ole minun pelkoni vaan suunnitellun kanssamatkustajan. Vähän harmittaa, mutta sainpahan rahat takaisin, joten yritän joku toinen kerta. Ehkä Pariisi olisi keväällä kauniimpi kuin syksyllä sotilaiden tiukassa valvonnassa. Toivon ainakin niin.

Nyt vielä odottelen ja ihmettelen, uskaltaako vieraani lentää vieraille maille. Itse sellainen on päätettävä, minä voin vain sanoa, että itse en pelkää. Toivon, että tulee viettämään viikonloppua luokseni. Lupasin kuljettaa häntä paikoissa, joissa ei tiedetä mitään nykyisestä turvattomuustilanteesta. Sellaisiakin paikkoja vielä löytyy, ihan tästä läheltäkin.

Tässä se nähdään sisarusten erilainen luonne. Toinen ei pelkää ja toinen taas on aina varuillaan.

Kieltämättä on vähän tylsä olo, kun suunnitelmat menevät myttyyn. No, mitä näistä. Suunnitelmia voi onneksi suunnitella aina lisää.

Juttelin eilen pitkään puhelimessa hyvän ystäväni kanssa. Siitä tuli hyvä mieli.

(Otsikosta kiitos Casablanca-elokuvalle)

Siinä se on, Pariisi. (kuvan nappasin jostain)

Uhkarohkea mieli

Minua on aina sanottu uhkarohkeaksi. En tiedä miksi, mutta ehkä otan riskejä enemmän kuin jotkut toiset. Lapsenakin kiipesin katolle ihan vain näyttääkseni, että uskallan.

Eilen viimeeksi työmaan ruokalassa ihmeteltiin (uhka)rohkeuttania, kun kerroin ensi viikon suunnitelmistani. Leuat loksahtelivat ja silmät muuttuivat ymmyrkäisiksi kertoessani, että aion matkustaa Pariisiin viikon kuluttua. "Minä en uskaltaisi." "Hullu!", oli osa kommenteista.

Liput on ostettu jo aikapäiviä sitten, enkä missään nimessä aio olla niitä käyttämättä. Kyseessä on vain päivän reissu siskoni kanssa, junalla mennään. Minä luulen, että nyt on kyllä ylenmäärin turvallista matkustella missä tahansa Euroopan kolkassa. Joka puolella vilisee poliiseja ja sotilaita pitämässä vahtia.

Tottakai aion pitää silmät auki, mutta matkaa en jätä tekemättä! Sen verran olen fatalisti, että jos jotain on sattuakseen, niin sitten sattuu. Työkaveri juuri naureskeli, että seuraavana maanantaina tiedätään, sujuiko matka hyvin.

Samalle viikonlopulle on muutakin ohjelmaa, esimerkiksi pop-musiikin kuuntelua suuressa hallissa  ihmismassojen ympäröimänä. Päätin olla sitäkin tapahtumaa murehtimatta etukäteen. Eiköhän turvajärjestelyt ole asianmukaiset niin kuin aina.

Sen kyllä tunnustan, että viime lauantaina itkin monta tuntia. Itkin ihmisten pahuutta ja raakuutta. En pysty ymmärtämään, mikä mahti saa nuoret miehet (ja naiset) hyökkäämään, tappamaan, terrorisoimaan maailmaa, joka ei elä heidän kulttuurinsa sääntöjen mukaan. En ymmärrä, enkä hyväksy. Piste.
Selvennykseksi haluan sanoa, että edellisellä kappaleella ei ole mitään tekemistä pakolaisten kanssa. Toinen piste.

Aina pitää päästä pois

Eilen ihan ykskaks aamulenkillä alkoi mieleni tehdä merenrantaan. Se johtui tuulesta, joka puhalsi lämpimästi ja toi mieleeni meren. Töihin päästyäni aloin selata halpoja majoitusvaihtoehtoja tuolla naapurimaan puolella jossain lähellä merta. Aika paljon oli tarjontaa, ja koska en ole kranttu makuupaikkani suhteen, löysin helposti neljänkympin yösijan lähes rantabulevardin varrelta.

Huomenna ajelen koiran kanssa katsomaan, miltä lämpimän syksyinen meri ja ranta näyttävät ja tuntuvat. Kuljemme ja potkimme hiekkaa, ehkä uskallamme mereenkin kahlaamaan. Illalla menen kalaravintolaan syömään meren herkkuja ja koira makaa pöydän alla odottamassa. Näissä maissa saa koiratkin yleensä tulla ravintolaan ja tarjoilija tarjoilee niille raikasta vettä.

Myöhemmin kävellään lisää ja haistellaan meren suolaista tuoksua. Yön aion nukkua hyvin pienessä huoneessa ja aamulla herään aikaisin aamupalalle. Sitten jatkamme matkaa joko pohjoiseen tai etelään, pysähdymme välillä ihailemaan maisemia ja pieniä kyliä ja kaupunkeja. Iltapäivällä käännän auton nokan kohti kotia ja olen taas kokemusta rikkaampi.

Näin minulle käy usein. Keskellä viikkoa saan ajatuksen, että johonkin on päästävä ja ilman sen kummempia pohtimisia päätän kohteen ja suunnittelen matkan noin pääpiirteittäin. Koska suunnitelmani ovat aikalailla veteen piirrettyjä, voin tarvittaessa niistä joustaa. Joskus jopa jätän reissun tekemättä! Sellainen kyllä harmittaa jälkeen päin.

Viime lauantaina kiertelin kotikaupunkini ympäristössä ja ihailin kaunista ja lämmintä syksyä. Kuinka voikin olla niin keväinen ilma ja syksyinen luonto? Sunnuntaina ajelin vähän pidemmälle ja kävin katsastamassa kauniin, keskiaikaisen kaupungin. Harmi vain, että oli pitkä viikonloppu ja kaikki muutkin olivat samassa paikassa. Aika pian oltiin koiran kanssa taas tien päällä ja etsittiin vähän vähemmän tukkoinen vierailukohde. Sunnuntain aikana ajoin lähes 400 kilometriä, mikä tuntui kyllä hartioissa. Huomenna on huomattavasti vähemmän ajettavaa ja onneksi paluu on vasta sunnuntaina.

Kolmisen vuotta sitten, kun olin muuttanut tänne 7. kerrokseen, en lähtenyt viikonloppuisin kotoani mihinkään. Olin niin onnellinen rauhasta elämässäni, ettei mieleeni edes tullut reissaaminen. Nyt on toisin, viikonloppuna on päästävä johonkin pois. Jossei mihinkään pitkälle, niin ainakin toiseen kaupunkiin tai edes kaupunginosaan. Nyt voin hyvillä mielin kuljeskellakin, kun ei tarvitse miettiä siivousta ja koiran karvojen imurointia. Kiitokset siitä kuuluvat siivoojalleni, joka keskiviikkoisin putsaa koko huushollin.

Viime viikonlopun väriloistoa

Lapsellinen viikko

Olen nyt Suomessa, ollut jo viime viikonlopusta lähtien. Tulin tänne pientä lapsenlastani hoitamaan, kun äiti lähti työmatkalle toiselle puolen maapalloa ja isällä on epäsäännöllinen työaika. Ihan minua pyydettiin apuun, mikä tuntui mukavalta. 

Toiset isovanhemmat ovat vähän lähempänä kuin minä, mutta he auttavat jo ihan tarpeeksi. Lisäksi he välillä huolehtivat muista lapsenlapsistaan, joten mielihyvin lupauduin lapsenlikaksi tässä ongelmatilanteissa. 

En kyllä muistanutkaan, kuinka täyspäiväistä tällainen työ on. Lapsi on vielä niin pieni, ettei tajua, mihin voi mennä ja mihin ei. Koko ajan saan olla tarkkana ja pitää pientä silmällä. Kerran jo kauhuissani juoksin lapsen perässä, kun hän oli suin päin taapertamassa vilkkaalle kadulle vaikka olin määrännyt pysymään samassa suunnassa kuin minäkin. Kouraa on helpompi käskeä kuin pientä taaperoa. 

Ihan oma viihdehetkensä on ruokailu. Hyvin tuo syö, mutta aina homma menee vähän överiksi. Välillä syödään kaksin käsin ja välillä ruoka lentää pitkin seiniä. Toistaiseksi hermoni ovat pitäneet. Olen pistänyt ruokailun leikiksi minäkin. Ehkä huono idea, mutta tuntuu toimivan. 

Eilen sain vapaapäivän kun olin tilannut kampaaja-ajan. Vein lapsen aamulla tarhaan, hyppäsin bussiin ja ajelin keskustaan. Ajattelin käydä vähän ostoksilla ennen hiusten leikkausta,  mutta kaupat olivatkin kiinni! Näyttävät tässä kaupungissa alkavan kaupankäynnin vasta kymmeneltä. Mikä pettymys! No, säästyihän rahat. 

Tänään taas on seikkailtu pikkumiehen kanssa vesisateessa ja ihmetelty puistonhoitajan traktoria. Nyt tuo suuri pieni ihminen vetää päiväunia tuhisten nalle kainalossa ja minulla on pari tuntia omaa aikaa. Taidan käyttää sen tiskaamiseen ja mustiikkakiisselin keittoon.