Hassusti ihmisen mieli on jaettu niin, että tavalliset päivähommat sujuvat vaikka aivot melkein halkeavat kipeistä ajatuksista.
Minulla on sellaisia ajatuksia nyt kaksi. Toinen on vanha äitini, joka tulee päivä päivältä höpömmäksi. Juttelin hänen kanssaan viikonloppuna, eikä siitä mitään tullut. Hän ei kuuntele ollenkaan, puhua pälättää samaa asiaa minuuttitolkulla. Kun hän kysyi, kuinka voin, kerroin rehellisesti, että jalka on kipeä ja olkapäät särkevät. Siihen äiti totesi, kuinka mukavaa on, että minulla oli kaikki hyvin. Olin hetken hiljaa.
Hän kertoi myös häiritsevistä unistaan ja vanhoista asioista, jotka ponnahtavat mieleen vaikka ei pitäisi. Yritin sanoa siihen jotain lohduttavaa, mutta yhtäkkiä hän luuli, että poikani oli kuollut. Voi sitä huutoa ja valitusta! Minun piti oikein ääntäni korottaa ja moneen kertaan vannoa ja vakuuttaa, ettei kukaan lähisukulainen ole tietääkseni henkeään menettänyt. Kuulemma vieläkin veivaa samaa asiaa, sanoi sisareni eilen.
Pelkään, että minusta tulee vanhana yhtä höperö kuin äidistäni.
Toinen ikävä asia on minua nuorempi tuttavani, jolla on todettu erittäin vakava tauti. Sellainen, johon ei oikeastaan ole hoitoa eikä lääkettä. Elinaikaa on annettu kolmesta viiteen vuotta, jollei jotain ihmettä tapahdu. Olen erittäin surullinen hänen puolestaan. Muutama vuosi sitten tuttavani löysi uuden onnen elämäänsä. Toivon, että hänen elämänkumppaninsa jaksaa pitää rakkaastaan huolta loppuun saakka. Kenellekään ei tällaista toivoisi, ei kenellekään.
Muokattu illalla: Haluan vielä mainita, että äitini vanhuudenhöpsöydestä huolimatta rakastan häntä kyllä. Hän on ollut minulle aina tärkeä ja siksi tämänhetkinen tilanne tuntuukin pahalta. Jos olisin lähempänä, voisin vaikka pitää kädestä kiinni, mutta nyt ei auta kuin yrittää puhelimitse ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti