En enää koskaan ikipäivänä tee niin!

Hyvähän se on sanoa, kun itselleen sanoo. Tein taas jotain, josta olen itseäni varottanut jo monta vuotta. Päätin aikapäiviä sitten, etten enää ikinä, koskaan tee mitään netti-ilmoitusta itsestäni tarkoituksena löytää ihminen elämääni.

Tänään päätökseni hävisi mihin lie taivaan tuuliin. En edes ajatellut koko asiaa, kun jonkun linkin kautta osuin hakupalveluun. Ihan vain huvikseni väsäsin itselleni profiilin ja aloin täyttää lomaketta ja kirjoittaa jotain itsestäni. Koska olen raukka pelkuri, lähdin leikkiin salanimen turvin. Eikä kuvaa missään tapauksessa! Jokainen ilmoitukseen kirjoittamani sana on kuitenkin totista totta, rivien välistäkään ei voi mitään lukea. Tuskin se ketään silti kiinnostaa. Jos niin hullusti käy, että joku ilmoituksen lukee ja vielä hullummin, että ottaa yhteyttä, niin sitten en tiedä, mitä teen. Pitääkö vastata vai saako asian unohtaa?

Mistä ihmeen aivolohkosta tämä ääliömäinen ajatus oikein irtosi? Vasta eilen kotiin mennessäni ajattelin, kuinka kiva on tulla kotiin, kun saa olla rauhassa eikä kukaan käske tai komenna. Yhtään ei haittaa, vaikka eteisessä odotti kenkävuori, ruokapöydän pintaa ei näy kaikenmaailman kirjoilta, laskuilta, langoilta ja puikoilta (juu, olen vähän neuloskellutkin viime aikoina) eikä petiäkään ollut kukaan pedannut. Ihana rauha ja koiran hännän heilutus.

Eipä ole ensimmäinen kerta elämässäni, kun toimin ennen kuin ajattelen. Huh, ihan hirvittää, kuinka paljon niitä kertoja on. Joko olen outo kummajainen tai aivoni kulkevat monta askelta jäljessä.

Mitä, jos jättäisin ilmoitukseni leijumaan nettiavaruuteen? Yksin on hyvä olla.