Vietin eilisen päivän koulunpenkillä tai tavallinen tuolihan se oli. Ilmoittauduin jo viime vuonna työpaikkakiusaamiskurssille (kamalan pitkä sana!), mutta moneen kertaan jouduin sen perumaan kiireitten takia. Onneksi viimein pääsin kuulemaan, mitä kaikkia kauheuksia ihmiset joutuvat kestämään ja kuinka työnantajallani on tehokkaat aseet asian korjaamiseksi.
Tajusin eilen, kuinka hyvin minun työpaikallani on asiat. Ryhmäpohdintoja tehdessämme muistin, että muutama ikävä tapaus tässäkin toimistossa on ollut, mutta sangen hyväntahtoisesti tulemme toimeen. Tietysti välillä menee ajatukset ja sanat ristiin ja äänikin saattaa joltain kohota, mutta mitään työpaikkakiusaamiseen verrattavaa meillä ei ole. Tai sitten olen täysin sokea.
Kouluttajamme oli paljon kokemusta omaava psykiatri, joka kertoi hirveitä tositarinoita elävästä elämästä. Kiusaaminen alkaa niin pienestä, että kiusattu ei alkuun sitä edes tajua. Kun lopulta vuosikausen jälkeen kiusatuiksi tulleet tajuavat hakea apua, on työkyky usein jo mennyt.
Minua syytettiin kiusaamisesta viime vuonna, mutta aika pian tajusin, etten ollutkaan ainoa syytetty. Uusi työntekijä halusi jostain syystä pistää sekaisin koko työyhteisöpakan ja yritti - ehkä tahtomattaan - saada meidät vanhat kyräilemään toisiamme. Onneksi hän ei tajunnut, kuinka hyvin työpaikallani kommunikoidaan. Asia selvisi hyvin nopeasti, eikä tulokas täällä kauaa viihtynyt.
Kunpa muistaisin joka aamu sanoa huomenet ja illalla toivottaa hyvää illan jatkot jokaiselle, ettei kukaan vahingossakaan luule, että tahallani jätän jonkun huomioimatta. Voi olla, että joudun naurunalaiseksi, mutta parempi se kuin työpaikkakiusaajaksi nimittäminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti